Julkaistu lehdessä 4/2022 - Koti

Artikkeli

Uusin silmin: Talo Lehtovuori

Kristo Vesikansa

Olohuone 2022. Kuva: Tuomas Uusheimo

Arkkitehti Olli Lehtovuoren oma talo on toiminut jo puolen vuosisadan ajan asuntoarkkitehtuurin laboratoriona. Paritupaan perustuva muunneltava pohjaratkaisu olisi käyttökelpoinen tänäkin päivänä.

Uusin silmin -palstalla vieraillaan Arkkitehti-lehdessä aiemmin julkaistuissa kohteissa ja tarkastellaan, miten aika on kohdellut niitä.

Talo Lehtovuori
Olli Lehtovuori  
1970
Helsinki

Arkkitehti 7/1970

Länsi-Pakilan pientaloalueella kuljeskellessa yksikerroksinen omakotitalo Sysimiehentien varrella jää helposti huomaamatta. Kulmatontin yhtä sivua rajaa korkea puuaita ja toista vaaleat sivurakennukset. Niiden välistä kurkistamalla voi nähdä vilauksen yhdestä 1970-luvun arkkitehtuurin helmestä, arkkitehti Olli Lehtovuoren perheelleen suunnittelemasta Domino-talosta.

Tänä vuonna 90 vuotta täyttävä Lehtovuori tulee vastaan suuren kirsikkapuun hallitsemalle etupihalle. Hän on tehnyt pitkän uran kaavoittajana, rakennussuunnittelijana, asuntosuunnittelun opettajana sekä asuntohallituksen ja ympäristöministeriön virkamiehenä. Lehtovuori on kirjoittanut myös lukuisia kirjoja ja artikkeleita asuntoarkkitehtuurista, järjestänyt näyttelyitä sekä ideoinut uusia asumisen malleja.

Alun perin tasakattoinen rakennus on saanut myöhemmin päälleen pitkillä räystäillä varustetun aumakaton, mutta sisään astuessa tuntee tekevänsä aikamatkan puolen vuosisadan päähän. Interiööri on säilynyt lähes muuttumattomana muovipuuparkettia, valokatkaisijoita ja muita yksityiskohtia myöten. Vanhoja valokuvia katsellessa huomaa, että jopa monet huonekalut ja taideteokset ovat samoilla paikoilla kuin talon valmistuessa.

Pohjapiirros 1982 
Etupiha. Kuva: Jalmari Aarnio
Takapiha 2022. Kuva: Tuomas Uusheimo

Parituvan perillinen

Ruokapöydän ääressä Lehtovuori kertoo talon suunnittelusta ja sen taustalla olleista ideoista. Hän kuvaa rakennusta laboratorioksi, jonka avulla on tutkinut asuntoarkkitehtuuria viiden vuosikymmenen ajan. Lehtovuori esimerkiksi käytti talon mitoitusta hyväkseen laatiessaan ympäristöministeriössä uusia rakennusmääräyksiä vuonna 1994.

Lehtovuoren perhe asui aiemmin vuokralla Lauttasaaressa kerrostaloasunnossa, joka kävi pieneksi perheen kasvaessa. Omakotitalon rakentamiseen Lehtovuori päätyi kerrostaloasuntojen korkeiden hintojen ja vuokra-asuntojen heikon saatavuuden takia. 1960-luvun lopulla hän hankki edullisen tontin Länsi-Pakilasta ja alkoi suunnitella sille taloa perheensä käyttöön. Samalla hän halusi kehittää prototyypin, joka soveltuisi pientalorakentamiseen laajemmin. 

Lehtovuori otti lähtökohdaksi talonpoikaistalojen tilaratkaisut ja pyrki soveltamaan niitä teolliseen rakentamiseen. Kotiaan hän nimittää Suomen ensimmäiseksi moderniksi paritupataloksi: tilava olohuone, työhuone ja makuuhuoneet sijoittuvat rakennuksen päätyihin, märkätilat, varastot ja keittiö-ruokailutila niiden väliin. Maaseudun rakennusperinteisiin viittaa myös punavalkoinen väritys.

Myöhemmin Lehtovuori kannusti virkamiehenä muita omakotirakentajia paritupaan perustuvan pohjaratkaisun käyttöön. Konseptia sovellettiin esimerkiksi Keravan asuntomessuilla vuonna 1974 esitellyssä Kerava-talossa, Asunki-ryhmätalossa Oulun asuntomessuilla (1976) ja Petosen vuokrapientaloissa Kuopiossa (1990, 1992).

Huoneet Lehtovuori sijoitti talossaan epätyypillisesti ilmansuuntiin nähden: etelän puolella ovat ainoastaan märkätilojen matalat yläikkunat ja yksi olohuoneen ikkunoista, kun taas keittiö-ruokailutilan huoneen korkuiset ikkunat avautuvat pohjoiseen. Hän selittää tilojen pysyvän näin viileinä kuumina kesäpäivinäkin, ja ruokapöydän äärestä näkee kätevästi etupihalle saapuvat vieraat.

Kansanrakentamisen vaikutteita voi nähdä myös rakennusten asettelussa tontille. Länsisuomalaisten maalaistalojen tapaan etupihaa reunusti alun perin kaksi ”aittaa” ja niiden välinen katos, joka toimi kotieläinten sijaan peltilehmien suojana. Päätalon eteläpuolelle jää toinen aidattu piha, ja vehreä puutarha peittää tontin länsiosan.

Kaavioita 1970
Käytävä. Kuva: Jalmari Aarnio

Runko pystyyn päivässä

Lehtovuori toteutti talonsa Domino-rakennusjärjestelmällä, jonka hänen tuttavansa, arkkitehti Raimo Kallio-Mannila ja diplomi-insinööri Teuvo Koivu, olivat kehittäneet muutamaa vuotta aiemmin. Arkkitehtuurin tutkimuksessa Domino on jäänyt Kristian Gullichsenin ja Juhani Pallasmaan samoihin aikoihin suunnitteleman Moduli-järjestelmän varjoon, vaikka sen käyttömahdollisuudet olivat paljon laajemmat: Domino-elementeistä rakennettiin muun muassa pientaloja, kesämökkejä, päiväkoteja, pienkerrostaloja, myymälöitä ja ravintoloita, 1970-luvun loppuun mennessä yhteensä satoja rakennuksia sekä Suomessa että ulkomailla.

Lehtovuori väittää ”kesyttäneensä” modulaarisen rakennejärjestelmän. Dominon perusyksikkö oli 2,4 x 4,8 m kokoinen rakennekehä, joka koostui teräs-puurakenteisista ylä- ja alapohjaelementeistä ja kulmiin sijoitetuista 40 x 40 mm teräspilareista. Moduuliruudukon risteyskohdissa on siten sijainnista riippuen yhdestä neljään pilaria. Kehistä voitiin koota erikokoisia rakennuksia dominopelin tavoin.

Domino-järjestelmän vaakaleikkaus 1968
Työhuone 2022. Kuva: Tuomas Uusheimo

Järjestelmän keskeinen innovaatio oli pilareiden ja vaakaelementtien välinen hylsyliitos, joka mahdollisti ripeän pystytyksen. Lehtovuori kertoo, että hänen talonsa runko saatiin pystyyn yhdessä päivässä. Kantavat pilarit ovat pääosin piilossa seinien sisällä, mutta muutaman pilarikimpun Lehtovuori jätti näkyviin muistuttamaan rakenneperiaatteesta.

Kun runkorakenne oli pystytetty, kiinnitettiin ulkoseinäelementit ruuveilla ylä- ja alapohjiin. Talo Lehtovuoressa käytettiin viittä erilaista elementtiä: umpinaisia, kokonaan tai osittain lasitettuja sekä ulko-ovilla varustettuja. Suomalaiselle konstruktivismille tyypilliseen tapaan umpiosat on verhottu ulkopuolelta kapealla vaakalaudoituksella, ja aukoissa on pieniruutuiset ikkunat. Sisäverhous on mäntypaneelia.

Domino-järjestelmä ei mahdollistanut kantavan rakenteen jättämistä näkyville ulkoseiniin, mutta rakenneruudukon kuva ikään kuin piirrettiin julkisivuihin pilareiden kohdalle kiinnitetyillä pystylistoilla ja vaakasuuntaisilla räystäslistoilla. Ratkaisu oli ristiriidassa konstruktivismin periaatteiden kanssa, mutta se on tehnyt Domino-taloista muita aikakauden kevytrakenteisia ”tikkutaloja” kestävämpiä.

Lehtovuori kertoo epäilleensä aluksi rakennejärjestelmän keveyttä, mutta pelot osoittautuivat turhiksi. ”Domino-kuori on meille kuutiokelmu, joka suojaa pahimmalta luonnolta mutta ’hengittää’ ja päästää sateen äänet mukavasti läpi”, hän kuvaili elämää vastavalmistuneessa talossa.

Valmisosista kootun kuoren vastapainoksi sisätiloissa on paljon käsityönä tehtyjä yksityiskohtia, joista osa on Lehtovuoren omaa kädenjälkeä. Hän esittelee ylpeänä kirvesmies Oiva Ojamäen tekemää mäntypanelointia ja sisustusarkkitehti Lars Gestraniuksen suunnittelemia keittökalusteita. 

Keittiö 2022. Kuva: Tuomas Uusheimo

Kasvava talo

Rakennus on palvellut perheen tarpeita viiden vuosikymmenen ajan, mutta nyt 135-neliöinen talo on käynyt turhan suureksi leskeksi jääneelle miehelle. Lehtovuori otti huomioon mahdollisuuden jakaa talo kahdeksi asunnoksi jo suunnitteluvaiheessa varustaessaan sen kahdella sisäänkäynnillä. Muunneltavuus oli muutenkin keskeinen tavoite rakennusta suunniteltaessa.

Arkkitehti-lehden artikkelissa Lehtovuori hahmotteli esimerkiksi mahdollisuutta laajentaa rakennusta kahdella sivuasunnolla etupihan suuntaan. Idea toteutui hieman toisessa muodossa 1980-luvun alussa, jolloin hän rakennutti alkuperäisten ulkorakennusten paikalle 39 ja 46 neliömetrin kokoiset pikkutalot aikuistuville lapsilleen. Myös näiden Ripu-taloksi ja Sysi-taloksi kutsuttujen rakennusten pohjaratkaisu on sovellus parituvasta. Kevytrakenteisen Domino-talon vastapainoksi niiden ulkoseinät on muurattu kevytbetoniharkoista.

Vuosien varrella Lehtovuori on rakentanut tontille myös savusaunan ja muita piharakennuksia. Hän on erityisen ylpeä pienen lammikon äärellä kohoavasta Viinirypäletalosta, jota hän pitää onnistuneimpana suunnittelutyönään. Valokatteella varustettu arkkityyppinen rakennelma toimii kesäisin kasvihuoneena, työpisteenä ja nukkumapaikkana, toisin sanoen urbaanina kesämökkinä.

Talo Lehtovuoressa on helppo ihastua 1970-lukulaiseen tunnelmaan ja autenttisiin yksityiskohtiin, mutta millaisia opetuksia se tarjoaa tämän päivän asuntosuunnittelulle? Ainakin rakennus todistaa, että pientalo voi olla muutakin kuin ydinperheen yksityinen universumi. 

Pakilan kaltaisten pientaloalueiden ongelma on asuntokannan yksipuolisuus ja siitä seuraava sosiaalinen homogeenisuus. Jos keskiluokalle tarkoitettujen perheasuntojen sekaan rakennettaisiin erikokoisten asuntojen rykelmiä, pientaloasumisen ilmeiset edut, kuten väljät asunnot ja oma puutarha, tulisivat useampien saavutettaviksi ja alueiden asukaskanta moninaistuisi. ↙

Olli Lehtovuori Viinirypäletalossaan. Kuva: Tuomas Uusheimo

LÄHTEET

Anna-Mikaela Kaila: Moduli 225. Modernin arkkitehtuurin helmi. Aalto Arts Books 2016.

Raimo Kallio-Mannila & Teuvo Koivu: ”DOMINO elementtijärjestelmä”, Arkkitehti 1/1968.

Olli Lehtovuori: ”Omakohtaisia kokemuksia pientalojärjestelmästä”, Arkkitehti 7/1970.

Pirjo Pennanen-Kaila ym. (toim.): Suomalainen pientalo. Suomen rakennustaiteen museo 1986.

”Talo Lehtovuori”, Arkkitehti 7/1970.

Olli Lehtovuoren haastattelu 2022.