Julkaistu lehdessä 1/2025 - Kaupunkimaisema

Kohdearvio

Ja valkeus tuli

Juha Ilonen

Uusi toimisto- ja hotellirakennus kääntää Katajanokan merijulkisivun punatiilisestä valkoiseksi.

Katajanokan Laituri
Toimisto ja hotelli
Anttinen Oiva Arkkitehdit / Selina Anttinen, Vesa Oiva, Teemu Halme
Sijainti Katajanokanlaituri 4, Helsinki
Laajuus 22 995 m²
Valmistuminen 2024

Lisää kuvia ja piirustuksia projektista →

Helsingin merellisen julkisivun on ikuistanut kenties pakahduttavimmin Oscar Kleineh valtavaan maalaukseensa vuonna 1877: valkoinen empirekaupunki hohtaa auringon valossa, ja karulla Katajanokalla seisoo pilvien varjostamana punatiilinen Uspenskin katedraali, ”ryssänkirkko”.

Värien poliittisuus tiivistyi entisestään sisällissodan molemmin puolin. ”Pohjolan valkea kaupunki”Helsingin epiteettinä syöpyi tulevien arkkitehtien mieliin Armas Lindgrenin luennoilla 1910-luvulla. Samana vuonna 1930 kun äärivalkoinen talonpoikaismarssi päätyi Senaatintorille, Suomen Kuvalehden kilpailussa kaupungin mainoslauseeksi valittiin ”Helsinki, Pohjolan valkea kaupunki”. Se oli myös Carolus Lindbergin kirjan (1931) ja kolmen lyhytelokuvankin nimi. Sekä Lindgren että Lindberg olivat Alvar Aallon tärkeimpiä opettajia.

Olikin vääjäämätöntä, että valkeus kiilautui ennen pitkää myös Katajanokan puolelle. Lujatahtoinen ja Amerikassa kouliintunut William Lehtinen oli noussut valtionyhtiö Enso-Gutzeitin johtajaksi Enson tehtaiden jouduttua sodassa Neuvostoliitolle. Lehtinen hankki Theodor Höijerin punatiilisen Norrménin talon (1896) purettavaksi Enson pääkonttorin tieltä. Alvar Aallon valkoisen ”palazzon” idea oli jatkaa Kauppatorin julkisivurintamaa, jonka väreinä vaihtelevat todellisuudessa keltaisen ja ruskean sävyt, harmaa, roosa ja sininen. Sokeripalanakin tunnettu rakennus valmistui Uspenskin vastapariksi kylmän sodan ja ”punaisen vaaran” kuumimpana vuonna 1962. Enson ja Rahapajan (1863) kortteli täydentyi sittemmin valkoisella Meripajalla (1993).

Uusi Katajanokan Laituriksi nimetty toimisto- ja hotellirakennus asettuu varsinaiselle rantavyöhykkeelle, jonka punatiiliset, porrastetut makasiinit tunnustettiin vielä hiljattain elimelliseksi osaksi Katajanokan historiallista merijulkisivua ja kansallismaisemaa. Niiden purkaminen on ollut lähtökohtana 2000-luvun hankkeissa, joissa lähinnä yksi palkituista koko Eteläsataman aluetta koskeneessa Kirjava Satama -kilpailussa vuonna 2012 otti lähtökohdaksi makasiinien muodon ja materiaalin tarjoaman perinteen. Jäljellä olevista rantamakasiineista toinen on muokattu tiilen ja graniitin yhdistelmäksi vuonna 1992. Terminaaliksi muutetun Tullimakasiinin (1937) sr-1-suojeltu julkisivu on peittynyt laivojen matkustajaputkien taakse.

Puunjalostusyhtiö Enso-Gutzeit, nykyinen Stora Enso, on myös Laiturin taustavoima. Rakennuksen päävuokralaisena se osallistui uuden pääkonttorinsa arkkitehtuurin suunnitteluun jo kilpailun toisena järjestäjänä vuonna 2020. Vaatimus puurakenteista oli erinomaisen kannatettava, mutta se sulki käytännössä pois ajatukset tiileen tukeutuvasta arkkitehtuurista. Puujulkisivu oli vuorostaan houkutus, jonka kilpailun voittanut Anttinen Oiva Arkkitehdit viisaasti väisti. Puulla kun ei ole Eteläsatamassa edes valkoisen verran kaupunkikuvallista tartuntapintaa.

Katajanokan merijulkisivu on Laiturin myötä pelattu valkoisten eduksi. Eteläsataman seuraava siirto tehdään vastarannan kortteli- ja museohankkeissa. Myöhemmin ratkeavat Laituriin liittyvien rakennusten, pysyvän merikylpylän sekä Katajanokan kärjen uusien rantakortteleiden luonne ja väri. Satamien järjestelyissä Siljan valkoiset laivat siirtyvät Katajanokalle Vikingin punaisten seuraksi.

Suuren korttelin mittasuhteet, ympäristön tarjoamat virikkeet ja vaatimukset puurakenteista on Laiturissa soviteltu taidokkaaksi synteesiksi. Kahdessa vaakatasossa poimuileva kaksoisjulkisivu on moniulotteinen ja vaikuttava pelkistys. Se olisi pelkkä helisevä hepnaadi, ellei se samalla jakaisi ja muuntaisi ylisuurta, tasarytmistä massaa katseen ja valon suunnan mukaan sekä tarjoaisi kutsuvia sisäänkäyntejä, näkymiä, pihoja, terasseja ja katoksia sisätilojen luonteviksi jatkeiksi. Kaiken lisäksi muodoissa on hienovaraisia viittauksia ympäristön komeisiin rakennuksiin, jotka Laituri nostaa uudella tavalla esiin. Laiturissa voi nähdä myös Aallon Savoy-maljakon, ilman imelää osoittelevuutta. Muodossa on samaa sovittelevaa rohkeutta kuin Anttinen Oiva -toimiston mestarillisessa Kaisa-talossa (2012).

Julkisivun suojaava ja akustoiva lasipinta on lähes huomaamaton valkoista taustaa vasten ja alumiinisten pystylamellien väleissä. Aulan lattiaksi taittuva sokkeli ja rakennuksen kiertävä helmanauha muodostavat graniittijalustan, jonka ”halkaistun” välin päällä rakennus näyttää levitoivan, sillä järeät puupilarit eivät käytännössä näy ulos.

Kadun ja rannan samanarvoiset sisäänkäynnit johtavat aulaan, jonka vaikuttava valosylinteri sekä erottaa että yhdistää rakennuksen eriluonteiset osat. Hotelli- ja toimistorakennus on julkisempi kuin monet sellaisiksi kutsutut, sillä aulan lisäksi myös Nomajin puutarhaksi suunnittelema kattoterassi huikeine näkymineen on kaikille avointa tilaa. Rakennuksen viereisen rantapromenadin pinnat ja korkeusasemat tulevat olemaan vielä pitkään väliaikaisia. Lisäksi satama-alue erottaa promenadin aidalla merestä.

Vaadittuja Enson tuotteita on Laiturissa käytetty anteliaasti sekä rakenteissa että sisäpinnoissa, erityisesti aulassa ja poikkeuksellisen miellyttävissä toimistotiloissa, jotka Anttinen Oiva on myös sisustanut. Puiset rakennusosat ovat pitkälle jalostettuja, enimmäkseen liimaan perustuvia. Siitä huolimatta massiivinen puurakenne lumoaa. Sen vastaansanomattomat hyödyt hiilen sitomiselle, kosteuden tasaamiselle, huoneilmalle, akustiikalle ja miellyttävälle kosketukselle ovat tässä mitassa merkittäviä saavutuksia ja suunnannäyttäjiä. Puinen palapeli on suunniteltu ja viimeistelty taidokkaasti. Listat tai pellit eivät repsota, sillä niitä ei juurikaan ole. ↙

JUHA ILONEN on arkkitehti ja tietokirjailija. Hän oli taiteilijaprofessori vuosina 2014–2023. Suunnittelutyön ohessa hän on tehnyt tutkimustyötä ja kirjoja Helsingin arkkitehtuurin vähemmälle huomiolle jääneistä puolista.