Julkaistu lehdessä 6/2004 - Pietilä, kirjastoja, yliopistoja

Haastattelu

Pietilän toinen puoli

Aino Niskanen

Kaupunkitapahtumien tila. Tilatarha-näyttely, 1971.

Aino Niskanen haastatteli Raili Pietilää syksyllä 2002. Haastattelu aloitettiin luentomatkalla St. Louisissa Yhdysvalloissa ja lopetettiin Viiskulman kodissa Helsingissä. 

Asunto on vanha ja iso: keittiön pöydän ääressä seurustellaan ahkeraan. Olohuoneessa on huonekalujen prototyyppejä, monta keinutuolia, intialaisia tekstiilejä, naivistista ja abstraktia taidetta, ruukkukasveja sekä kangas- ja puueläimiä. Arkkityyppinen tai symbolinen eläin esiintyy usein Reima Pietilän ”kuvaesseissä”.

Raili Paatelainen syntyi Pieksämäellä vuonna 1926. Ennen arkkitehtiopintojaan hän opiskeli matematiikkaa, piirustusta ja hiukan geologiaa ja työskenteli rakennushallituksessa. Opiskeluaikana hän asui teekkarilassa Albertinkadulla. Opiskeluajan iloisiin hetkiin kuuluivat piirustustunnit, jolloin kurssitoverit nauttivat kotiväen lähettämiä paketteja, kuten Railin saamia kalakukkoja. 

Merkittävin opettajista oli Jukka Sirén. Sirén ei kelpuuttanut lopputyön aiheeksi tähtitornia, joten Raili teki diplomityönään rautatieaseman Pieksämäelle (1956). Hän työskenteli Olli Kivisen toimistossa vuosina 1949–51 ja 1959–60 sekä Olaf Küttnerin toimistossa 1959–60. Sitten Raili työskenteli Reima Pietilän (1923–93) kanssa ja perusti tämän kanssa vuonna 1962 yhteisen toimiston.

Reiman varhaisia harrastuksia 

Reiman äidille oli ennustettu, että hänen pojastaan tulee arkkitehti ja tytöstään taiteilija. Ennustukset toteutuivat. Reima oli perinyt sekä äidiltään että isältään käsin tekemisen taidon. Äiti kutoi ja teki kaikenlaisia käsitöitä, ja hänellä oli hyvin vankat käsitykset väreistä ja siitä, mitkä sopivat yhteen ja miten tehdään. Reiman isä taas rakensi. Reiman vanhemmat ostivat meren rannalta pienen paikan, jonne äiti suunnitteli kesämökin. Äiti piirsi keittiön pöydällä ja tarkkaili sieltä, kun Reiman isä ja Reima rakensivat.1

Reiman perehtyneisyys filosofiaan oli lähtöisin kouluajoilta. ”Reima sanoi, että hän on niin kuin Wettenhovi-Aspa2, omakutoinen. Mutta kuitenkin se oli semmoista syvällistä kiinnostusta. Hänellä oli Turussa luokkatoverin tai naapurin pojan Matti Lindforsin kanssa yhteinen harrastus, filosofia. Ne oli koulupoikina, ehkä semmoisina 15–16-vuotiaina, ruvenneet harrastamaan filosofiaa ja mietiskelyä ja vaihtoivat kirjoja keskenään. Reima olisikin halunnut ryhtyä lukemaan filosofiaa pikemmin kuin arkkitehtuuria, joka taisi olla Reiman äidin toive.”

Reima solmi varhain kansainvälisiä suhteita. Railin mukaan Reima oli saanut vanhemmiltaan alun englanninkieleen, sillä nämä olivat olleet Amerikassa. Reima puhui kieliä hyvin verrattuna moniin ajan arkkitehteihin, joiden kielitaito perustui yleensä sota-ajan koulunkäyntiin. Opiskeluaikana hänellä oli paljon kontakteja Helsingissä työskenteleviin nuoriin ulkomaisiin arkkitehteihin, varsinkin sveitsiläisiin ja saksalaisiin.

CIAM-tuttuja3 ilmaantui: ”Kun on etsivämielinen, niin niitä tulee sellaisia tuttuja. Opiskeluaikana oltiin Polilla takkakabinetissa siellä ylhäällä, oli Killan kokous, ja Reima agiteerasi ihmisiä liittymään. Hän luki paperia, jossa oli terveiset CIAM-ryhmältä opiskelijoille. Reima oli jo CIAM:ssa sisällä; hän oli silloin Aulis Blomstedtin ja Keijo Petäjän piirissä CIAM-innostuksen saaneena. Mutta kukaan ei oikeastaan ymmärtänyt sitä eikä ottanut siihen mitään kantaa, yleisesti vaan virnuiltiin. Ei suomalainen opiskelija uskonut helpolla.”

Reima kävi CIAM-ryhmän tapaamisissa Dubrovnikissa, Kreikassa, Italiassa ja muuallakin. CIAM:laisista tuli pitkäaikaisia ystäviä, esimerkiksi Aldo van Eyckistä ja Georges Candilisista.

Kun Reima tuli Helsinkiin lukemaan, hän mullisti koko asuntonsa opiskelijakämpäksi, jossa oli suuria kipsiveistoksia – hänhän teki koko ajan jotain. ”Reima oli kiinnostunut kaikesta, muun muassa modernista musiikista. Hän inhosi kakluunin sivussa roikkuvia tupsuja – se oli siis reaktio semmoiseen vanhaan. Mikään taidemuoto, missä oli näitä tupsuja, ei käynyt. Stockhausenin esitys oli semmoinen, joka häntä miellytti. Ja luonnon muodothan on juuri semmoisia hirmuisen hienoja, vapaita, ja luonnon äänet.”

Reima luki paljon ja tuli kumaraksi. ”Annukalle ostettiin voimistelurenkaat keittiön oviaukkoon, ja Reima venytteli niissä niskaa suoraksi. Kyssäniskaksi sanoi itseänsä. Hänellä oli aina jokin ’käsityö’ (lukeminen) mukana. Hän tutki ja teki kirjoihin ja lehtiin koirankorvia ja huomautuksia.” 

Toimistossa: Reima piirtää, Annukka nukkuu kopassa, noin 1963. Kuva Raili Pietilä.

Ensimmäiset yhteiset työt: Dipoli ja Suvikumpu

Pietilät perustivat yhteisen toimiston Korkeavuorenkadulle vuonna 1962. Ensimmäisenä työnä oli Dipoli. ”Minä ihmeissäni katsoin, mitähän tuostakin tulee. En täysin ehkä ymmärtänyt, mutta koetin olla avuksi. Dipoli oli jännittävä ja ihana työ, johon tuli koko ajan paljon ideoita, mutta jäi paljon semmoisia aika kivoja, lystejä ajatuksia, joita ei sitten voinut toteuttaakaan.” 

Dipolin viimeistelyn ja avajaisten aikoihin Pietilät olivat Yhdysvalloissa, St. Louisissa. Ennen lähtöä tuli kiire saada talo valmiiksi, sillä TKY halusi, että opetuksen alkaessa syyskuussa teekkareilla olisi jo ruokailumahdollisuus. Niin rakennus sisustuksineen tehtiin nopeasti valmiiksi. Kivityötkin jäivät vähän kesken ulkona.

Dipolin esittelyyn Arkkitehti-lehdessä liittynyt debatti4 oli Pietilöille raskas kokemus. Myöhemmin heitä ihmetytti, etteivät arkkitehtiylioppilaat ja arkkitehdit näköjään halunneet ymmärtää tai hyväksyä Dipolia. Vain arkkitehti Marja Petäjä sanoi tutustumiskierroksella Dipoliin: ”Tämä on kyllä ihan kiva talo.”

Suvikummun kutsukilpailua piirrettiin samaan aikaan kuin Dipolia. Muistikuvia alueen tutkimisesta: ”Me tietysti mentiin siellä, ja minulla on aika kivoja kuvia siitä, kun siellä ei ollut mitään rakennuksia. Siellä oli kaivettuja juoksuhautoja, jotka oli semmoisia romanttisia, vaarallisia paikkoja, jonneka saattoi pudota ja taittaa jalkansa, jos sikseen käy. Sitten siinä oli Suvikumpu. Kumpu oli kaunis, ja puusto oli kaunis. Kilpailun nimimerkkihän oli – nimimerkit on aina tärkeitä – ’Tuohivirsut juoksuhaudassa’. Siinä oli varmasti jonkinlainen kansallisromanttinen pyrkimys.”

Reiman voimakastahtoinen äiti otti puhelimen ääreen sattuessaan kantaa myös Suvikummun rakennustyömaahan. ”Hän oli silloin meillä kissanhoitajana, kun me oltiin kesälomalla moottoriveneilemässä. Meille tuli kotiin soitto työmaalta, että mitäs nyt tehdään, kun täällä on puu tiellä, kun pitäisi taloa rakentaa. Mummi sanoi, että siitä vaan, kyllä Suomessa puita riittää.”

Ajallisesti lähekkäisissä Dipolissa ja Suvikummussa on yhteisiä aiheita. Suvikummussa julkisivuihin tuli muottilaudoitetusta betonista profilointi, jollainen oli Dipolissa puisena. Nuoret kollegat moittivat sitten, ettei ollut rehellistä, kun puu ja betoni näyttivät samalta. Pietilät taas tuumasivat, miksi maalata betoni harmaaksi tai mustaksi, jotka olivat silloin muotia; miksi ei voisi maalata vihertäväksi, joka tuo rakennukseen oman värikomponentin?

Kuinka kollegat yleensä suhtautuivat Suvikumpuun? ”Minä en ole koskaan kuullut kenenkään sanovan mitään. Kun samanaikainen Suomi rakentaa -näyttely esitteli konstruktivistista ja harmaata arkkitehtuuria, tuli tunne, että olisihan nyt joku kollegoista voinut sanoa, että on siellä nyt kuitenkin yksi toisenlainenkin yritys. Ulkomailta tuli myönteisiä kommentteja, ja ulkomaisia kävijöitä kuljetettiin Suvikummussa.”

Pietilöiden Misukka-kissa. Reima Pietilä mainitsi piirustuspöydällään levänneen Misukan luoneen ”täydellisen mielikuvan lepäävästä massasta” ja näin innoittaneen hänen ehdotustaan Malmin kirkkoon. Pronssinen veistos Misukasta särki suussa on nähtävissä Heinolan kirjaston etuaukiolla Anja Juurikkalan veistämänä (1982). Kuva Annukka Pietilä.

Amerikkaan

Kun Suvikummun suunnitelmat olivat suunnilleen selvät, ensimmäisen talon työpiirustukset oli tehty ja alue oli valmis urakkaan, Pietilät lähtivät St. Louisiin, missä Reimalla oli syyslukukauden 1966 kestävä kutsuprofessuuri. Toimistoon jäi rakennusarkkitehti Pekka Riikonen hoitamaan Suvikummun työtä.

”Mummi, Reiman äiti, oli täynnä intoa, koska hän oli ollut Amerikassa vuosisadan alussa ja tykkäsi, että on ihan oikein, että Annukkakin oppii engelskaa. Annukka oli semmoinen kaksi- ja puolivuotias.

Ennen Reimaa St. Louisissa taisi olla kutsuprofessorina Hans Hollein – siellä oli silloin aloitettu eurooppalaisten arkkitehtien kutsuminen opettajiksi. Reima puolestaan sai Aulis Blomstedtin kerran lähtemään sinne.”

St. Louis oli nykyistä rauhallisempi kaupunki. Autoja ei ollut paljon, ja alue, jolla Pietilät asuivat, oli tiilitaloineen ja puistokatuineen kauniskin. Vietnamin sodan aika näkyi kuitenkin kampuksella, ja välillä oli pelottavaakin. ”Kun me Annukan kanssa käytiin Reiman luona koululla, siellä sotilaspatrulli kulki päivittäin, olisiko nyt kerran kahdessa tunnissa kaikki tilat läpi. Joka paikassa oli plakaatteja, että ei sotaa vaan rauhaa ja rakkautta. Vieressä pyydettiin ylioppilaita lähtemään vapaaehtoisesti Vietnamiin.”

Kun opetuskausi oli ohi, Pietilät tekivät matkan Meksikoon. Ensin mentiin junalla Meksiko Cityyn. ”Se oli ihana matka. Minun oli vaikeaa saada lippuja, kun ne ei uskoneet, että lapsi pärjää kahta päivää junassa. Suurin piirtein sen verran se matka kesti, yön ja kaksi päivää. Me oltiin jotain neljättä viikkoa Meksikossa.” Oaxacassa Pietilät näkivät Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin, ja Annukka oli niin söpö, että Elizabeth Taylor otti hänet syliin.

Helmikuussa 1967 tultiin New Yorkiin ja laivalle. Kaupungissa oli kaaos, kun kaikki kadut olivat täynnä lunta ja eikä mikään toiminut. Laivassa oli pari, kolme metriä lumikatetta, jonka Atlantilla käyvä tuuli sitten puhalsi pois. Laiva jatkoi Napolin kautta Triesteen, mistä tultiin maitse Venetsiaan; Milanosta lennettiin kotiin.

Varsinaiset hipit kohdattiin kotona Suomessa: ”Kun tulin kotiin, niin silloin mentiin tuonne Tuulikin ja Toven luokse saareen. Nehän oli täys hippejä siellä, ja Beatles soi radiosta vaan siellä kallioilla. Se oli kyllä aika riemukasta. Ainakin Tove sinisissä varpaankynsissä otti kaiken irti siitä, että sai riehua, olla aamusta iltaan kukkaseppele päässä.”

”Kun tulin kotiin, niin silloin mentiin tuonne Tuulikin ja Toven luokse saareen. Nehän oli täys hippejä siellä, ja Beatles soi radiosta vaan siellä kallioilla.”

Tilatarha, 1971.

Keskustelukumppaneita, Vyöhyke-näyttely 

Christian Norberg-Schulz oli yksi niistä kolmesta, jotka esittivät Arkkitehti-lehdessä Dipolia ylistävän kritiikin. Tätä edelsi Pietilöiden käynti Norjassa ja Norberg-Schulzin Reimalta pyytämä luento, jolla näytettiin dioja. ”Minä muistan sen tilanteen, kun meillä oli semmoisia dioja, joita me oltiin tehty Reiman kanssa, pantu tussia ja väriä lasin väliin, ja sitten niitä projisioitiin. Kun ne kuumeni, ne rupesi kiehumaan. Ne muuttui ja deformoitui siellä ihan hauskasti. Tuli yht’äkkiä siis semmoisia, jotka oli aivan yllätys, että ne oli semmoisia. Silloin tavattiin ensimmäisen kerran Norberg-Schulz.” Tämä ei ollut kritiikkiä kirjoittaessaan nähnyt Dipolia valmiina, mutta oli seurannut sen suunnittelua kilpailusta asti. Norberg-Schulzista tuli ystävä, samoin kuin hieman myöhemmin John Hejdukista ja Malcolm Quantrillista, jolla oli suomalainen vaimo. 

Merkittäviä suomalaisia keskustelukumppaneita olivat Suomen CIAM-ryhmäläiset, kuten Keijo Petäjä, Epo Eerikäinen ja Aulis Blomstedt. ”Jotenkin yhtäkkiä saattoi Allu ilmestyä, ja sitten he keskustelivat.” Kirmo Mikkola ja Reima keskustelivat sekä kirjeitse että lähekkäin asuvina toisiaan tavaten.

Pietilät tekivät yhdessä näyttelyitä: ”Se tekeminen oli vaan hauskaa. Silloin meillä ei ollut töitä. Reima teki pienelle lapulle skitsejä näyttelyistä, ja sitten ajateltiin, että sen kun vaan tehdään valmiiksi. Ne oli hauskoja ne näyttelyt.” Vyöhyke-näyttely järjestettiin joulunalusaikaan 1968 kotona Korkeavuorenkadulla, missä nelisen metriä korkeisiin huoneisiin ripustettiin korkeat piirustuspaperit. ”Se oli kai rauhallisin paikka Helsingissä. Se oli kuin joulukatu olisi ollut. Hiukan soi musiikkia jossain, ja sitten oli nämä kuvat. Hirveän kaunis näyttely. Minusta se oli hauska, koska kaikki ihmiset, jotka kävi meillä, oli hauskoja ja kiinnostuneita, ja ne jotenkin tykkäsivät.”

Tilatarha-näyttelyä tehdään Korkeavuorenkadun toimistossa, 1971.

Kuwait

Kului noin kaksitoista vuotta Dipolin ja Suvikummun kilpailuvoitoista, ennen kuin saatiin suurempi suomalainen työ. Raili työskenteli rakennusvirastossa, Pietilöiden toimistossa oli hiljaista. ”Reima tykkäsi, että se oli oikeastaan ihan hauskaa, koska hänhän kirjoitteli ja ajatteli uusia taloja, ja ainahan voi ajatella ja skitsata.”

Eräänä päivänä vuonna 1970 tuli ulkomainen työtarjous: ”Se oli ihan lysti tapaus, kun minä olin rakennusvirastossa työssä ja jo väsynyt siihen hommaan. Kun minä tulin vähän ennen neljää kotiin, kysyin aina, mitä postia on tullut. Kerran Reima toi semmoisen yli puolimetrisen sähkösanoman, joka oli tullut Kuwaitista. Siinä kysyttiin, oltaisiinko kiinnostuneita tulemaan Lontooseen keskustelemaan mahdollisesti Kuwaitin suunnittelusta. No, minä en paljon tiennyt, missä Kuwait on, eikä Reimakaan oikeastaan varmasti. Katsottiin kartasta, missä se on.”

Pietilöiden kutsuminen oli Sir Leslie Martinin aloite, sillä tämä oli vieraillut Suomessa Dipolissa pidetyillä Arkkitehtiliiton neuvottelupäivillä. Sir Leslie avusti suunnitteluasioissa asiantuntijana Kuwaitin pääministeriä – maassahan oli paljon englantilaisten suunnittelemaa. ”Siellä oli englantilaisten tekemä tieverkosto. Koko kaupunki täynnä ympyräristeyksiä.”

Kuwaitissa oli herännyt ajatus pyytää pääkaupungin yleiskaavaa varten ideointia kansainvälisiltä arkkitehtitoimistoilta. Pietilät kohtasivat Lontoossa tilaajat ja muut suunnitteluun kutsutut: ennestään tutut Candiliksen ja Smithsonit sekä italialaisen Belgiojoson BPR-toimistosta (Belgiojoso–Piano–Rogers). Ennen joulua Pietilät lähtivät Kuwaitiin. Siellä nähtiin isoksi kaupungiksi paisunut entinen kalastajakylä, jonne muutti joka yö lisää beduiineja rajan yli. 

Kesäkuun lopulla Pietilät lähettivät kartat, mallin ja raportin Kuwaitiin. Syksyllä osallistujat saivat uudestaan kutsun Lontooseen. Siellä kuultiin, että kaikki osallistujat saivat jatkosuunnitelman työstääkseen, Pietilät ministerineuvoston rakennukset rannassa. Työ erilaisine viipeineen kesti koko 1970-luvun ja valmistui 1982. ”Kuwaitilaiset antoivat hyvin jämptisti ohjeita. Antoivat selvän kritiikin, jos jokin ei ollut sopiva, tai saattoivat ihastua johonkin ajatukseen ja sanoivat, että siltä osin olisi hyvä, mutta toi on korjattava, niin kuin opettaja olisi sanonut oppilaalle.”

Raili ja Reima toimiston arabiaiheisessa juhlassa Kuwaitin-työn aikaan.

Oulusta ja paikallisuuden kokemuksista

Reima valittiin professoriksi Ouluun 1973. Mikä oli Oulun vuosien kokemus ja anti? ”Reima oli opettaja luonteeltaan. Hän oli aina kiitollinen, kun joku ulkomainen opiskelija ilmestyi oven taakse ja sanoi, että hänellä olisi jotain kysymyksiä. Reima innostui, aha, ja sitten se päivä kuluikin siinä. Tämä opetus Oulussa oli juuri tervetullut hänelle. Reimalla oli semmoinen ajatus, että on syytä etsiä omaa reviiriään kouluaikana tai tehdä mitä itse haluaa ja ettei pidä uskoa mitä opetetaan. Mutta ei Reima siihen Oulun koulun syntyyn puuttunut. Se aina otti irti siitä, että ei hän Oulun koulua tehnyt, että opiskelijat ovat itse tehneet.”

Oulussa opettamista kesti viisi, kuusi vuotta. ”Meillä oli aika paljon töitä Kuwaitin kanssa. Se oli vähän väsyttävää työn ohella. Sitten Reima sanoi, että opettaja on nyt oppinut sen, minkä halusi oppia.”

Professorina Reima tunsi itsensä Ouluun tulleeksi turkulaiseksi. Raili toi perheeseen savokarjalaisuutta, mutta Reimalla oli myös sota-ajan kokemuksia Itä-Karjalasta. ”Aina sitten kun ruvettiin saunaa tekemään, minä odotin, missä vaiheessa Reima rupeaa puhumaan leskensaunasta, Itä-Karjalassa jossain kylässä oli ollut semmoinen. Siellähän oli kylässä yhteiset suuret saunat.” Länsisuomalaisen arkkitehtuuriperinteen kirkas, rationaalinen jämäkkyys saikin runsaampia, ’karjalaisia’ aineksia esimerkiksi Dipolissa.

Tilatarha, 1971

Toimiston pyörityksestä

Toimisto oli aina jollain tapaa kodin yhteydessä, ja väkeä oli töissä ”puolikkaasta neljäänkymmeneen”. Kun toimisto oli suurimmillaan, Reima lähti sinne aamuisin vastahakoisesti, huokasi ja sanoi: ”Kun minä en tunnekaan niitä kaikkia, mitä minä niille sanon?” 

Reima puhui ansojen laittamisesta: hän asetti kysymyksiä itselleen ja sai aiheen esimerkiksi jostain näkemästään, vaikkapa Arkkitehti-lehdessä olleesta projektista, josta oli jäänyt vaivaamaan, miksi arkkitehti nyt teki niin, miksi ei niin tai näin. ”Tai sitten joku teoreettinen probleema. Että miksi niin, miksi ei noin, ja mitä jos panisi jonkun asian tähän ja tuon toisen tuonne ja vetäisi siitä viivan – mitä tapahtuisi. Toisin sanoen asetti päivän mittaan mielessään näitä tämmöisiä loukkuja, ansoja, sitten saattoi sanoa, että asetin muutamat ansat. Kun hän katsoi sen saman kuvan muutaman päivän kuluttua, niin siellä olikin jo vastaus sitten siihen, mitä hänellä oli mielessä.”

Reima ja Raili piirsivät esimerkiksi Dipolia pitkälle kahden, ja avustajat tulivat aika myöhään mukaan. Harva projekti alkoi niin, että sitä olisi ruvettu heti tekemään toimistossa. Useat toimeksiannot lähtivät kilpailumenestyksistä, joita tehtiin ensin kahdestaan. Dipoliin oli kyllä innokkaita avustajia ehdolla: ”Tuli teekkareita, jotka näki, että sehän on oikein makupala tuommoista päästä tekemään. Tietysti ne oli ihan kivoja ja lahjakkaita, mutta toisaalta näytti, että Dipoli rupeaa muuttumaan toiseksi. Sehän oli semmoinen herkkupala, josta saattoi tehdä komeita perspektiivejä. Kun ne kuvat sitten tuli seinille, se rupesi hermostuttamaan Reimaa. Hän ei enää tunnistanut omaa ajatusta sieltä, jolloin minä sanoin ihan henkilökohtaisesti, ettei panna kuvia seinille.”

Toteutetut työt osoittautuivat tavattoman suurtöisiksi. Niissä oli paljon ”nuhjuttamista”, Mäntyniemessäkin yli 84 000 laskettua työtuntia. ”Steven Holl kävi Mäntyniemessä, kun hänellä oli Kiasma suunnitteilla. Tykkäsi, että hänen pitäisi keskustella rakennuttajan kanssa, kun rahat eivät tunnu riittävän suunnitteluun. Kun hän oli Mäntyniemessä, hän kysyi, millä ihmeellä me kykenimme sen tekemään.”

Vasemmalla: Pienoismalli Tilatarha-näyttelystä, 1971. Oikealla: Suuret hahmot. Pietilöiden toimistossa työskennellyt arkkitehtiopiskelija, Reima Pietilä ja Alvar Aalto – keskustelevat Tilatarha-näyttelyssä muun muassa arkkitehtuurin ongelmista.

Kilpailuista

Raili kertoi, että onneksi oli aikoinaan mahdollista tehdä kilpailuja aika kotikutoisesti. Toisinaan aloitettiin monia kilpailuja, mutta jos tuntui, ettei ollut riittävän kattavaa ajatusta tai ideaa, jätettiin kesken, kun tuntui, että olisi pitänyt aloittaa uudestaan eikä aikaa ollut. Kilpailu tehtiin minimaalisella väellä: ”Siis jos kilpailun voitti, niin se oli melkein kuin olisi satanut laariin, koska siinä ei oltu tehty hirveitä satsauksia.”

Jossain tapauksessa kilpailuehdotusten muotoaihiot siirtyivät seuraaviin töihin. ”Tulee muotoja, joita ei ole vielä voinut pyyhkiä pois mielestään. Sitten ne tungeksii. Reima sanoi, että kilpailussa voi olla hyvinkin hurjia teoreettisia yrityksiä. Siis kilpailuehdotukset voivat olla hyvin teoriapohjaisia, niistä kun ei tiedä. Koska on hyvin epävarmaa, voittaako kilpailussa ja toteutetaanko se, siihen voi heittää jotain rohkeampaa. Sitten kun jotain työtä tai uutta kilpailua ruvettiin tekemään, Reima sanoi, että katsotaan, pureeko teoria.”

”Kilpailut pyrittiin tekemään toisaalla, usein kesälomilla. Se oli pakon sanelemaa, kun koti ja toimisto olivat samassa talossa ja toimistossa oli paljon ihmisiä. Joskus taas, kun piti ratkaista jokin pulma, ei auttanut muu kuin ottaa junalippu edestakaisin Hämeenlinnaan tai Tampereelle ja olla poissa junamatkalla. Siellä keskusteltiin.”

Metso-kirjaston kilpailua tehtiin melko pitkään Irlannissa. Toukokuussa se aloitettiin kotimaassa, ja heinäkuun alussa lähdettiin Limerickiin Irlantiin. ”Koettiin, että mennään äärirajalle, josta alkaa Atlantti, niin ettei pitemmälle pääse. Että sieltä voi katsoa, sieltä näkee. Irlanti ehkä houkuttelee suomalaisia jotenkin. Delhi tehtiin Päijänteen rannalla ja Mäntyniemi Hankasalmella, vuokratuissa mökkipaikoissa.”

Kilpailuihin liittyi oma ilmapiirinsä: ”Muistan, kun me joskus Kuwaitin työn loppupuolella tehtiin Dubai Deiran kilpailua, joka oli mielenkiintoinen. Silloin meillä sattui olemaan asunto aika tyhjänä, ja soputeltta oli tuossa keskellä lattiaa. Annukka oli pikkuinen, ja se oli tavallaan semmoinen leikki, paikka, jossa hän saattoi leikkiä. Me pystytettiin keltainen soputeltta ja juotiin siellä päiväkahvit ja otettiin päiväunet. Annukka viihtyi siellä, ja Reima kertoi satuja ja tarinoita. Se oli jännittävä paikka.”

Työnteon ilmapiirissä tuntuu olleen mukana leikki ja fantasia: ”Minussa on ollut sisäänrakennettuna semmoinen leikkivä ihminen, että minusta kaikki nämä ajatukset, joita Reimalta tuli, tuntui aika pian tutunomaisilta.”

”Minussa on ollut sisäänrakennettuna semmoinen leikkivä ihminen, että minusta kaikki nämä ajatukset, joita Reimalta tuli, tuntui aika pian tutunomaisilta.”

Kielestä

Moni on sanonut, että Reiman kanssa oli vaikea keskustella, koska hän puhuessaan samanaikaisesti kehitteli ajatuksia. Se ei ollut kuulijalle helppoa seurattavaa.

”Joo, ei se aina ollut. Minä nyt aina tiesin, milloinka me taas nyt lähdetään ja lähestytään uutta asiaa. Tuntui, että se oli semmoinen seikkailu – ajatella, että mihin nyt päädytään. Sitähän voi sanoa, että epäselvyys voi olla ihan selvää, koska siinä on selvä tarkoitus löytää joku ratkaisu. Se oli siis hyvin tarkoituksenmukaista se sanoilla leikkiminen ja muu, joka vaikutti toisista häiritsevälle.”

Kuvien ja sanojen yhdistäminen eräänlaisiksi kuva-sanarunoiksi oli Reimalle tapa merkitä ajatuksia muistiin, yhtä aikaa piirtää ja kirjoittaa piirroksen päälle. ”Semmoinen suora yhteys menee sormenpäihin päästä.”

Mistä Pietilät hakivat inspiraatiota? ”Sitä vaan tuli. Sitä saattoi tulla päivän mittaan jostain ihan tuommoisesta. Kun kilpailua ruvetaan tekemään, niin sitä tulee – joku sana rupeaa leijumaan. Joku sana antaa innokkeen tai skitsaillessa viiva, ja jotenkin se lähtee viemään sitten. Niinhän se oli, että Reima piirsi. Mutta saattoihan siihen osallistua jollain äänenpainolla elikkä ’ei noin, noin’ – jotain höpöttämällä olla siinä mukana.

Tuntuiko Reiman tapa luonnostella ja suunnitella aluksi oudolta tai erilaiselta? ”No, oli se outo, mutta minä olin jo opiskeluaikana hieman tutustunut Reimaan. Kaikki sanoivat silloin, ettei siitä saa mitään selvää, mitä se sanoo. Mutta minusta oli se epäselvyys niin selvää, että se rauhoitti kummasti.”

Reima kehitteli kieltä, uusia käsitteitä ja uudissanoja. Käyttikö hän sitä kieltä suunnitellessaan? ”Kyllä. Ja kun Reima on turkulainen ja minä savolainen tai jonkinlainen karjalainen, meillä oli paljon asioita, joita me ei edes ymmärretty toisistamme. Että kieli oli erilaista – se oli aika kivaa.”

Oli tärkeää puhua arkisistakin asioista samaa kieltä rakennusten käyttäjien kanssa. Raili muistaa Lieksan kirkon käyttäjien ilon, kun kirkko valmistui. ”Ihan lopuksi oli jotain pientä puutosta. Kirkon vihkiäiset oli määrätty parin viikon päähän, ja sieltä soitti hätääntynyt naisihminen: ’Voi arkkitehti, ootteks työ ajatellut, että miun pitäis leipoa piirasia, eikä siellä ole piiraslautaa missään.’ Niin tehtiin keittiöön semmoinen piiraslauta.”

“Se epäselvyys oli niin selvää, että se rauhoitti kummasti.”

Intian lähetystö

New Delhin suurlähetystön kilpailuvoitto saatiin 1963. Raili muistelee, että kilpailu tehtiin Päijänteellä, missä Korpilahden tienoon maisemat ovat varsin jylhät. ”Ei siinä tarvinnut muuta kuin vähän siristellä silmiään, niin kuvitteli, että täällä on jo vuoret, Himalaja tuossa lähettyvillä. Talvella järvimaisema on semmoinen pitkä selkä, mistä tulee tuulet ja kuiva lumi ja syntyy lumiharjanteita. Kun katsoo semmoista maisemaa, sehän on kun vuoria. Se oli siinä oikeastaan yksi lähtökohta; se nimimerkkikin on ’Lumi puhuu vaaroilta’.”

New Delhin toimeksianto jäi saamatta, sillä se annettiin Lauri Silvennoisen toisen palkinnon saaneelle elementtirakenteiselle ehdotukselle. ”Se oli täysin mieletöntä, paradoksaalista, että Intiaan, missä on taitavia käsiä, jotka voi tehdä mitä vaan, tehdään työmaalle elementtitehdas. Sehän oli päin honkia ajatuksena. Silloin me juotiin niin kuin sanotaan hautajaiskahvit. Se meni projektien taivaaseen. Tuntui raskaalle vähäsen. Delhi oli meidän mielessä monta kertaa, aina palattiin siihen vähän kautta rantain.”

Silvennoisen työ ei kuitenkaan ehtinyt käynnistyä, ennen kuin hän kuoli 1967. Hanke jäätyi pitkäksi ajaksi, kunnes Pietilät saivat toimeksiannon 1980-luvun alussa. Suunnitelma muuttui kilpailuehdotuksesta, sillä intialaiset eivät hyväksyneet yhden katon alla olevaa rakennusta. Intiassa laskettiin väkiluku siten, että lentokoneesta otettiin kattokuva, katsottiin, kuinka suuri kattomaailma oli, ja kerrottiin se tietyllä kertoimella, kun tiedettiin, että joka loukko on asuttu. Ja vaikka Intiaan lähetettiin rakennushallituksen välikäsi selittämään suunnitelmaa, projekti jouduttiin jakamaan osiin. 

Muistikuvia Intian työmaalta: ”No, sehän oli aivan ihana. Minä olen kertonut joskus kuvia näyttäessäni, että Tampereen pääkirjaston rakentaminen ja Delhi olivat yhtäaikaisia, ja että Tampereella oli alle 60 rakentajaa paikan päällä ja Delhissä yli 600. Paikallinen urakoitsija sopi jonkun Delhiä lähellä olevan kylän kanssa, että kyläläiset tulisi rakentamaan suurlähetystön, ja aitasi niille suurlähetystön tontilta alueen. Sinne tuli asumaan kylän asukkaat lapsineen. Se oli mielenkiintoinen kokemus.”

”Kotikatsomon kommentaattorit”. Pietilät kävivät toisinaan arkkitehtuurikeskusteluja käsinukein, jotka saattoivat esittää kommentteja myös pysähtyneissä insinöörikokouksissa. Kuva Annukka Pietilä.

Kiillemoreeni

Kysyin, mitä Pietilät ajattelivat Suomi-kuvasta presidentin virka-asuntoa, Kiillemoreenia suunnitellessaan. ”Virka-asuntohan on eräänlainen työrukkanen presidentin kädessä. Sinne tulee valtiovieraita, ja niille pitää olla suomalainen rakennus. Sen pitää olla suomalaista ainetta ja tavallaan Suomi-kotikutoinen semmoisenaan. Kiillemoreeni luonnosteltiin Keski-Suomessa Hankasalmella samoin kuin Päijänteellä luonnosteltiin Delhi, ja niissä kummassakin oli Järvi-Suomen lähtökohtia jo alkuvaiheessa, mielikuvia jääkaudesta muovaamassa suomalaista maaperää – kuinka hitaasti kaakosta luoteeseen liikkuva jääkerros on muokannut maaperän määrättyyn muotoon. Jäähän on viistänyt paljon kalliomaaperää mukanaan, hienontanut kalliota hiekaksi ja isommiksi kivilohkareiksi ja sitten mätkäyttänyt sen jossain sopivassa paikassa maahan ja sulanut. On siis syntynyt moreenia. ’Moreenimies’, joka kävi meillä, sanoi, että on turha puhua, että graniitti on kansalliskiveä; kyllähän se maaperä on moreenia. Ei me tätäkään tiedetty, se tuli jälkikäteen tämmöinen selitys meille.”

Presidentin virka-asunto julkaistiin komeasti Arkkitehdissa.5 Se sai tunnustusta, mutta jouduttiin kokemaan myös ammattikunnan kritiikkiä. Tuntuiko kritiikki raskaalta? ”Yleensähän tuommoinen suunnitteluvaihe on monella tavalla raskas vaihe. Siinä on aikatauluja, kompromisseja ja muita paineita. Sitten vielä tulee ammattikunnan kritiikki, että eihän se ole mikään talo, sehän on Wirkkalan vodkapullo. Mutta siinä oli niin tiukka tahti ja taloudellinen tilanne, että ei ollut mitään mahdollisuuksia ruveta sitä nureksimaan ja vastaamaan siihen. Sitten myös rakennuttaja, siis rakennushallitus ja presidentin kanslia, pitivät semmoisen linjan, että meidän ei tarvinnut lehtikritiikkeihin sanoa mitään, eikä ollut suotavaakaan, että oltaisiin sanottu. Että se oli siis ihan kiva työ semmoisenaan. Että siinä oli työrauha kuitenkin, osittain.” ↙

Raili Pietilä kotona Helsingin Viiskulmassa syksyllä 2004. Kuva Annukka Pietilä.

1 Toimittaja Aino Lemaitre kirjoitti Reiman äidistä artikkelin ”Ida Pietilä – taiteilijalastensa innoittava äiti”. Suomen Nainen 5.5.1964.

2 Sigurd Wettenhovi-Aspa (1870–1946) oli taidemaalari mutta myös monialainen, itseoppinut tiedemies ja fennomaani, joka ärsytti aikalaisia teorioillaan. Historiankirjoittajana hän todisteli suomalaisten loistavaa menneisyyttä, esimerkiksi Egyptin korkeakulttuurin periytymistä Suomesta. Toisaalta on tulkittu hänen pyrkineen osoittamaan parodian keinoin, että ruotsalaisten näkemykset omasta suuresta menneisyydestään olivat vailla pohjaa.

3 CIAM, Congrès Internationaux d´Architecture Moderne (1928–1956) toimi modernin arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnitteluoppien tärkeimpänä välittäjänä maailmassa. CIAM:n kongressien pääpaino oli kaupunkisuunnittelussa. Viimeistä kongressia valmisteleva ryhmä Team X (Jacob Bakema, Josic Candilis, Peter ja Alison Smithson, Aldo van Eyck) kyseenalaisti aikaisempia julkilausumia, ja CIAM lopetettiin. Reima Pietilällä oli paljon yhteyksiä Team X:n jäseniin.

4 Reima Pietilän äiti Ida Lehtinen lähti 1912 piikomaan Vancouveriin Kanadaan, sitten Seattleen Yhdysvaltoihin. Siellä hän tapasi tulevan miehensä Frans Pietilän, joka toimi muun muassa metsurina ja teurastajana. Ida Pietilä palasi esikoisensa Tuulikin kanssa Suomeen 1920, ja Frans seurasi pian perässä. Ensiksi asuttiin Tampereella, sitten Turussa, missä Reima syntyi 1923.

5 Presidentin virka-asunto esiteltiin suunnitteluvaiheessa Arkkitehti-lehdessä 2/1987, valmiina numerossa 6/1993.