IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 4/2025 - Moderni rakennusperintö
Ostareiden toinen puoli
Purettaessa vanhoja ostareita ei pelkästään menetetä laadukasta arkkitehtuuria, vaan myös palveluita, poikkeuksellista kulttuuria ja kansantaloutta, näkee Juhana Heikonen.
Helsingin kaupunginmuseo teetti vuonna 2004 laajan selvityksen Ostari – lähiön sydän,jonka tarkoituksena oli kartoittaa vanhojen ostoskeskusten eli ostareiden arkkitehtonisia arvoja tilanteessa, jossa näiden laajamittainen uudelleen kaavoitus ja purkaminen oli jo käynnistynyt. Selvitystä täydennettiin vuonna 2021 tilannekatsauksella, jonka alussa todettiin edellisen selvityksen ostareista kymmenen jo tulleen puretuiksi. Tämän jälkeen Helsinki on päättänyt vielä useamman purkamisesta. Mitä muuta kuin kiistattoman arvokasta arkkitehtuuria menetetään ostareiden purkamisen myötä?
Helsingin suuria virheitä 2000-luvulla on ollut kaavoittaa suuria kauppakeskuksia joukkoliikenteen solmukohtiin. Kauppakeskusten palveluntarjonta on näennäisesti runsasta, mutta todellisuudessa samat kansainväliset ketjut toistuvat kaikissa suurissa kauppakeskuksissa, joiden vuokriin pienillä yksityisyrittäjillä ei ole varaa.
Ostareiden perustaminen perustui aikanaan pääosin kiinteistöosakeyhtiöön, jonka paikan toimijat yhteisomistivat. HOK ja Elanto olivat usein suurimmat osakkeenomistajat ruokakaupoillaan. Helsingissä ostarit rakennettiin usein kaupungin vuokramaalle, mikä tuki uusien lähiöiden palveluiden muodostumista. Kun pankit ja ruokakauppaketjut ovat lopettaneet lähipalveluitaan, tiloille on pitänyt löytää uusia käyttäjiä. Viime vuosina HOK-Elanto on ollut aktiivinen osittain omistamiensa ostareiden purkamisessa.
Vanhat ostarit ovat nykyään lähipalveluiden monipuolisimpia tuottajia. Puhoksen ostoskeskus (Erkki Karvinen 1965) on Triplan kaltaisten kauppakeskusten rinnakkaistodellisuus, jonka palvelut ulottuvat lähiöpubeista etnisiin ruokakauppoihin. Näiden palveluiden siirtäminen kalliisiin ostoskeskuksiin on taloudellisesti mahdotonta. Lähiöpubi on nykyään monien lähiöiden ainoa jäljelle jäänyt sosiaalinen palvelu ja yhteisön kokoontumispaikka.
Ostareiden monipuolisista palveluista on paljon lehtijuttuja, mutta niiden taloudelliset vaikutukset ovat jääneet huomiotta. Julkisten tilinpäätöstietojen mukaan pääosin maahanmuuttajien omistamien ostariyritysten tulokset ovat hyviä, ja ne maksavat veroja, toisin kuin suurten kauppakeskusten kansainväliset kauppa- ja ravintolaketjut, joiden Suomen tytäryritysten tulokset näyttävät kirjanpidollisesti aina miinusta. Samoin itse kauppakeskusten tulokset perustuvat pääosin kansainväliseen lainoitus- ja kirjanpitoluovuuteen. Pienyrittäjiä ei ole kuitenkaan tarvetta romantisoida, he ovat vain liian pieniä aggressiiviseen verosuunnitteluun. Tämä on mannaa ja mirhaa kansantaloudelle sen lisäksi, että menestyville maahanmuuttajille ei tällöin tarvitse maksaa tukia.
Julkisten tilinpäätöstietojen mukaan pääosin maahanmuuttajien omistamien ostariyritysten tulokset ovat hyviä, ja ne maksavat veroja, toisin kuin suurten kauppakeskusten kansainväliset kauppa- ja ravintolaketjut.
Monipuolisia palveluita tarjonneen Vuosaaren pohjoisen ostoskeskuksen (Lauri Silvennoinen 1965) purkaminen sai Helsingin siunauksen tämän vuoden helmikuussa. Toimintakaava oli jokseenkin sama kuin kaikissa purkuhankkeissa: tilalle halutaan kerrostaloja ja kivijalkaan tulee korvaava pieni liiketila. Purkulupaan johtaneet konsulttiselvitykset kertoivat tahattomasti monia totuuksia: yksi selvitys totesi purettavan ostarin hyödyttömäksi, koska Itä-Helsinkiin on kaavoitettu paljon kaupan suurkeskittymiä. Toinen selvitys puolestaan totesi, että ostarin on vaikea saada asiakkaita, koska joukkoliikenneyhteydet ovat huonot. Kiinteistönomistajan maksamat konsultit siis vain totesivat sen, mikä nykyinen kaavoitus- ja joukkoliikennepolitiikka on, 15 minuutin kaupungin palaessa samalla arvottomaksi sanatuhkaksi.
Pääargumentti ostareiden purkamisen puolesta on ollut, että kiinteistönomistajien ei voi olettaa kustantavan pienyrittäjien liiketoimintaa laiminlyödyissä kiinteistöissä, jolloin purkaminen ja uudelleen kaavoitus ovat ainoat vaihtoehdot. Tällöin kuitenkin unohdetaan, että kaavoitus on Suomessa kaikkia osapuolia yhteisesti sitova sopimus, jota ei pitäisi voida yksipuolisesti muuttaa esimerkiksi kiinteistösijoittamisen hyväksi. Lähiöiden asukkaat tuskin ainakaan kannattavat lähipalveluidensa siirtämistä automatkojen taakse. Vasta-argumentti olisi markkinatalouden mukainen: kiinteistönomistaja voi aivan hyvin myydä kiinteistön käypään markkinahintaan pois. Tämä ei kuitenkaan olisi kiinteistönomistajalle yhtä kannattavaa kuin kaavamuutos. Kaavoituksen ensisijainen tarkoitus on luoda edellytykset toimivalle elämälle, ei voitoille.
Useiden ostareiden maanomistajana Helsinki on myös uskonut ostareiden omistajien argumentin, ja monet kaavamuutokset ovat menneet lävitse. Puotilan ostarin (Erkki Karvinen 1961) vuokra-ajan päätyttyä Kojamo hankki valtaosan tonttia hallinnoineen kiinteistöosakeyhtiön osakkeista ja ajoi uuden kerrostalokaavan tontille vähällä vastustuksella. Kaavamuutoksen jälkeen Helsinki myi maan halvalla Kojamolle, vaikka Helsingin nykyinen maankäyttöpolitiikka ensisijaisesti kieltää myymisen. Mainetta niittänyt aasialainen ravintola ja olutravintola saivat etsiä uudet toimitilat. Puotilan asukkaiden kannalta on selkeää, että Kojamo oli kaavoituksen ensisijainen hyötyjä.
Yhdysvalloissa termillä urban renewal on ollut kahtalainen merkitys. Siinä oli kyse ensinnäkin kaupungin slummiutuneiden rakenteiden uudistamisesta purkamalla ja uudisrakentamalla, toisaalta rodullistettujen kaupunkilaisten kaavoittamisesta pois kodeistaan ja työpaikoiltaan kauemmas keskustoista. Vaikka vanhojen ostareiden purkamisen maankäyttöpolitiikkaa ei voi suoraan kutsua rasistiseksi kaupunkisuunnitteluksi, on siinä kuitenkin monia samoja piirteitä kuin Yhdysvaltojen 1950–1960-lukujen kaupunkiuudistuksissa. Maahanmuuttajayrittäjät siirretään joko uusien kauppakeskusten ketjuravintoloiden matalapalkkatöihin tai työttömyyskortistoon. Samalla viimeiset kilpailijat kauppakeskusten läheisyydestä puretaan jälkimmäisten taloudelliseksi hyödyksi. Köyhien ja maahanmuuttajien kaavoittaminen muualle on ollut aina helpompaa. ↙
JUHANA HEIKONEN (arkkitehti, TkT) työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa. Hän on erikoistunut asuntotuotannon historiaan ja antiikin vaikutukseen länsimaisessa rakennustaiteessa.