IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 4/2025 - Moderni rakennusperintö
Viidenkymmenen vuoden myytti
Mediassa ja ihmisten puheissa toistuu väite, ettei 1970-luvun rakennuksia suunniteltu kestämään kuin kolmekymmentä tai viisikymmentä vuotta. Mistä uskomus on lähtöisin? Voiko siinä olla perää?
”Nyt joudutaan tekemään päätöksiä vuosina 1970–1999 tehdyistä rakennuksista. Ne suunniteltiin alun perin kestämään 50 vuotta. Rakentaminen ei ollut tuolloin kovin laadukasta. – – Aika alkaa nyt olla vanhimmilla tämän ikäluokan rakennuksilla loppu.”
Lainaus on Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta viime huhtikuulta, mutta yhtä hyvin se voisi olla melkein mistä tahansa muusta lehdestä.
Väite siitä, että 1970-luvun rakennukset suunniteltiin kestämään vain viisikymmentä tai jopa ainoastaan kolmekymmentä vuotta, toistuu säännöllisin väliajoin mediassa ja ihmisten puheissa. Siitä on tullut jonkinlainen yleinen totuus, jonka voi heittää ilmaan esimerkiksi, kun on tarve perustella jonkin sellaisen rakennuksen purkamista, joka omasta mielestä joutaakin mennä.
Harva arkkitehti – suunnittelun ammattilainen – on kuitenkaan valmis allekirjoittamaan näkemystä.
”Se on ihan humpuukia”, sanoo Tampereen yliopiston korjausrakentamisen professori, arkkitehti Satu Huuhka. Huuhka vetää kansainvälistä ReCreate-hanketta, jossa tutkitaan käytettyjen betonielementtien kestävyyttä ja soveltumista uudelleenkäyttöön. Tulokset ovat olleet hyviä.
”Kansainvälisellä mittapuulla Suomen 1970-luvun talot ovat laadukkaita ja korjauskelpoisia rakennuksia.”
Mistä laajalle levinnyt ja syvään juurtunut uskomus sitten on peräisin? Sitä Huuhka ei osaa sanoa, mutta vinkkaa, että hänen kollegansa, Tampereen yliopiston rakennustekniikan laitoksen tutkimusjohtaja Jukka Lahdensivu saattaisi tietää.
”Kansainvälisellä mittapuulla Suomen 1970-luvun talot ovat laadukkaita ja korjauskelpoisia rakennuksia.”
Keskimäärin 150 vuotta
Käy ilmi, että Jukka Lahdensivulla on paljonkin sanottavaa sekä rakennusten käyttöikäsuunnittelusta että siitä, miten 1970-luvun elementtitalot ovat todellisuudessa kestäneet aikaa.
Tutkimustyönsä ohella hän työskentelee Rambollilla johtavana asiantuntijana.
Vuonna 2012 julkaistussa väitöskirjassaan Durability Properties and Actual Deterioration of Finnish Concrete Facades and Balconies Lahdensivu tutki betonijulkisivujen ja parvekkeiden säilyvyysominaisuuksia ja vaurioitumista Suomessa. Samalla hän perehtyi säilyvyydestä 1960–1990-
luvuilla tehtyihin ohjeistuksiin.
Myös Lahdensivu on kuullut monesti väitteen, jonka mukaan 1970-luvun rakennuksia ei suunniteltu kestämään kuin muutaman kymmenen vuotta. Hänen tutkimustensa perusteella se ei pidä paikkaansa.
”Mistään ohjeistuksesta et löydä sellaista ohjetta. Mitään teknistä evidenssiä tällaisesta ei ole olemassa”, Lahdensivu toteaa.
Käyttöikäsuunnittelu ylipäätään tullut Suomeen vasta 2000-luvun alussa, Lahdensivu lisää.
Käyttöikäsuunnittelukaan ei tarkoita, että rakennukset suunniteltaisiin kestämään vain tietyn ajan.
”Suunnittelun lähtökohta on, että 95 prosenttia rakenteista ylittää käyttöikätavoitteen ja vain viisi prosenttia ei saavuta sitä vaurioitumatta. Todellisuudessa viidenkymmenen vuoden käyttöiälle suunniteltujen rakenteiden säilyvyyden keskiarvo on 150 vuotta.”
Betonirakenteiden käyttöiän laskentamalli otettiin käyttöön vuonna 2004, teräsrakenteiden vähän sen jälkeen.
”Puurakenteille sellaista ei taida olla vieläkään, puhumattakaan muuratuista tai rapatuista rakenteista.”
”Niin että jos joku väittää, että 70-luvulla rakennukset suunniteltiin johonkin käyttöikään, ei tiedä mistä puhuu”, Lahdensivu sanoo.
Ongelmaa ei yleensä ole, jos rakenne sijaitsee lämpimissä ja kuivissa tiloissa, Lahdensivu huomauttaa. Silloin mikä tahansa materiaali kestää ikuisesti. Mutta kun rakenne on alttiina säälle tai vaikka kemialliselle rasitukselle, säilyvyyttä on mietittävä enemmän.
”Sisällä olevalle runko-osuudelle ei yleensä tapahdu mitään. Jos julkisivut ja ikkunat uusii, rakennus on taas kuin uusi.”
Säilyneet hämmästyttävän hyvin
Säilyvyysasioita ei 1960–70-luvuilla ainakaan elementtiteollisuudessa juuri mietitty. Se voi olla yksi syy siihen, että 1970-luvun rakennuskannan säilyvyydestä on puhuttu niin väheksyvään sävyyn, Lahdensivu pohtii.
Tosin ei säilyvyyttä mietitty sitä ennenkään. Se ei kuitenkaan tarkoita, että talot olisi tehty huonoiksi tai kestämättömiksi.
”Vasta vuonna 1976 on tullut ohjeistus betonin lisähuokoistamisesta, jotta se säilyy meidän ulko-olosuhteissamme, ja vuonna 1980 siitä on tullut normivaatimukset.”
Lisähuokoistuksessa betoniin lisätään aineita, jotka kasvattavat ilman määrää sen sisällä. Kun betonin sisään tunkeutunut vesi jäätyy, sillä on tilaa laajentua ylimääräisiin ilmahuokosiin, mikä suojaa betonia vaurioitumiselta.
Merkittäviä betonirakenteiden säilyvyyttä parantavia toimia tehtiin suunnittelussa ja toteutuksessa kuitenkin vasta 1990-luvun alkupuolella.
Lahdensivun mielestä huomionarvoista on, että vaikka 1970-luvun betonirakenteiden säilyvyysominaisuudet ovat lähtökohtaisesti olleet huonot, todellisuudessa ne ovat säilyneet jopa hämmästyttävän hyvin. Se johtuu siitä, että loppujen lopuksi olosuhteet eivät ole niin ankarat kuin mihin meillä suunnittelussa pyritään varautumaan, Lahdensivu sanoo.
”Ja kaikkihan on korjattavissa, kunhan korjataan riittävän aikaisin.”
Nykyisinkään purkamisen syynä ei yleensä ole rakennuksen kunto tai huonot säilyvyysominaisuudet, vaan taustalla ovat taloudelliset syyt.
Juurisyynä uudisrakentaminen
Ainoa varteenotettava lähde, jossa Lahdensivu on törmännyt ajatukseen siitä, että 1970-luvulla rakennukset suunniteltiin kestämään vain muutama vuosikymmen, on ollut entisen presidentti Mauno Koiviston haastattelu 1990-luvulta.
Siinä Koivisto muisteli aikaansa Helsingin Työväen Säästöpankin johtajana 1960-luvulla, jolloin pankki rahoitti suuria aluerakennusprojekteja.
”Koivisto kertoi, että kun he rakennusliikkeiden kanssa pistivät pystyyn lähiöitä, ajatus oli, että kolmenkymmenen vuoden päästä Suomessa on niin korkea elintaso, että kaikilla on varaa omakotitaloon ja lähiöt voidaan purkaa.”
”Veikkaan että tämä Mauno Koiviston ajatus siellä taustalla on. Se ei siis perustu niinkään rakennusten teknisiin ominaisuuksiin kuin taloudelliseen ajatteluun.”
Nykyisinkään purkamisen syynä ei yleensä ole rakennuksen kunto tai huonot säilyvyysominaisuudet, vaan valtaosassa tapauksia taustalla ovat taloudelliset syyt, Lahdensivu toteaa.
”Tonteille on kaavoitettu enemmän tai arvokkaampaa rakennusoikeutta, ja sen vuoksi vanha rakennus puretaan. Purkamista voidaan toki perustella vaikka millä, mutta juurisyy on uudisrakentaminen.”
Tästä kertoo sekin, että eniten rakennuksia puretaan Helsingissä, eli siellä missä eniten rakennetaan uutta.
Laajalle levinnyt myytti
Jos Lahdensivu on perehtynyt elementtitalojen säilyvyyteen teknisestä näkökulmasta, arkkitehti Niko Kotkavuo on lähestynyt aihetta arkistolähteiden kautta.
Kotkavuo tekee Tampereen yliopistossa arkkitehtuurin alan väitöskirjaa elementtirakentamisen historiasta ja elementtijärjestelmistä Suomessa. Myös Kotkavuo on kuullut useasti väitteen, jonka mukaan 1970-luvulla talot suunniteltiin kestämään vain muutaman kymmenen vuotta.
Väitteen todenperäisyydestä Kotkavuo on samaa mieltä Huuhkan ja Lahdensivun kanssa.
”Se on myytti.”
Kotkavuo on kiinnittänyt huomiota siihen, että vielä 1990-luvulla puhuttiin kolmestakymmenestä vuodesta, kun nykyään luku on viisikymmentä. Kotkavuo arvelee muutoksen johtuvan käyttöikäsuunnittelun tulosta Suomeen 2000-luvun alussa. Siinä yleinen suunnitteluluokka on viisikymmentä vuotta.
”Jos ei ole perehtynyt asiaan, voi kuvitella sen tarkoittavan, että rakennus suunnitellaan kestämään vain viisikymmentä vuotta, vaikka todellisuudessa kyse on tilastollisesta mallista.”
Kotkavuon mukaan käsitys 1970-luvun rakennuskannan lyhyeksi suunnitellusta elinkaaresta löytyy myös tutkimuskirjallisuudesta. Esimerkiksi vuonna 2012 julkaistussa, silloisen Tampereen teknillisen yliopiston Energiatehokas lähiökorjaaminen (Entelkor) -hankkeen loppujulkaisussa Hurmaava lähiö todetaan: ”Lähes puolet suomalaisista asuinkerrostaloista on rakennettu 1960- ja 1970-luvuilla. Nämä kerrostalot suunniteltiin alun perin käytettäviksi vain kolmenkymmenen vuoden ajan.”
Lähdeviite johtaa Johanna Hankosen arkkitehtuurin väitöskirjaan, lähiötutkimuksen klassikkoteokseen Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta (1994). Siinä käsitellään muun muassa 1970-luvulla yleistynyttä kertakäyttökulttuuria, jonka vaikutukset näkyivät rakentamisessakin.
Teoksessaan Hankonen ei kuitenkaan väitä, että 1960- ja 1970-luvun kerrostalot olisi suunniteltu kestämään vain kolmenkymmenen vuoden ajan, Kotkavuo sanoo.
”Teemaa kyllä sivutaan. Se on yksi mahdollinen paikka, josta väite on saattanut lähteä leviämään. Mutta missään kohtaa sellaista ei sanota suoraan.”
Huomionarvoista Kotkavuosta on, että artikkelissaan ”Asuinkerrostalojen kertakäyttöisyydestä 1960-luvun aatemaailmassa” (1995) Hankonen vielä erikseen korostaa, ettei ole perehtynyt rakentamisen todellisiin käytäntöihin työmailla ja elementtitehtaissa.
Taloudellinen ja tekninen käyttöikä
Niko Kotkavuo on pohtinut myös väitteen passiivimuotoa. Jos talot ”on suunniteltu” kestämään vain joitain kymmeniä vuosia, kuka tai ketkä niin ovat suunnitelleet?
”Eivät ainakaan arkkitehdit tai rakennesuunnittelijat. Mutta jossain asuntohallituksen tasolla tällaista on voitu miettiä.”
Johanna Hankonen viittaa väitöskirjassaan Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen VTL:n (nykyään Teknologian tutkimuskeskus VTT) vuonna 1970 julkaisemaan, Seppo Suokon kirjoittamaan tutkimukseen Asuinkerrostalojen taloudellinen käyttöikä.
Teoksessa käsitellään erikseen rakennusten teknistä ja taloudellista käyttöikää, ja sen pääteesi on, että ne eivät kohtaa, Kotkavuo tiivistää.
Taustalla on aikakauden oletus, että talous kasvaa, rakentamisen hinta laskee elementtiteollisuuteen siirtymisen myötä ja samalla maan arvo nousee.
”Tuolloin on näyttänyt, että jos nämä trendit jatkuvat, kuilu rakennuksen teknisen ja taloudellisen käyttöiän välillä tulee kasvamaan. Yksi Suokon tutkimuksen teeseistä on, että asuinkerrostaloja ei kannata modernisoida vaan purkaa ja rakentaa uusi. Viime vuosinahan tässä keskustelussa on päädytty hyvin eri tuloksiin.”
Tutkimus on kirjoitettu ennen vuoden 1973 öljykriisiä, joka nosti energian hintaa ja kasvatti myös rakentamisen kustannuksia, sekä paljon ennen nykyistä ilmasto- ja luontokatokeskustelua. Jos halutaan vähentää päästöjä, nykytietämyksen perusteella rakennukset on lähes aina järkevämpää korjata kuin purkaa ja rakentaa tilalle uusi.
”Vaikka 1970-luvun betonirakenteiden säilyvyysominaisuudet ovat lähtökohtaisesti olleet huonot, todellisuudessa ne ovat säilyneet jopa hämmästyttävän hyvin.”
Hinta edellä
Vaikka Niko Kotkavuokaan ei ole löytänyt viitteitä siitä, että rakennukset olisi todellisuudessa suunniteltu kestämään vain muutaman kymmenen vuotta, hän sanoo toisaalta ymmärtävänsä, mistä tällainen ajattelu kumpuaa.
Kun asuntotuotannon standardisoitua elementtijärjestelmää BESiä (lyhenne sanasta betonielementtisysteemi) 1960-luvun lopulla luotiin, paineet asuntotuotannon nopeaan kasvattamiseen erityisesti kasvukeskuksissa olivat suuria. Järjestelmää kehitettiin hinta edellä.
”Silloin ajateltiin, että joko tehdään paljon asuntoja halvalla tai sitten on vain todella paljon asunnottomuutta.”
BESin etuna oli, että kun koko rakennusteollisuus käytti samoja, standardisoituja elementtejä, tehtaiden ei tarvinnut kustomoida tuotantoaan rakennuttajien tarpeiden mukaan. Elementit pystyi tilaamaan miltä tahansa tehtaalta, mikä nopeutti rakennustuotantoa huomattavasti.
Järjestelmän kehitysvaiheessa mukana oli myös ylevämpiä tavoitteita, kuten niin sanottu siirtojoustavuus. Ajatuksena oli, että jos rakennusta ei alkuperäisellä paikalla enää tarvittaisi, se voitaisiin purkaa ja siirtää toisaalle.
”Ylevämmät tavoitteet hukkuivat matkan varrella. Mutta ei BES-järjestelmää millään muotoa suunniteltu vain kolmekymmentä- tai viisikymmenvuotisia kertakäyttörakennuksia ajatellen”, Kotkavuo sanoo.
Sama toimintaperiaate
Helsingin Sanomien pääkirjoituksessaan esittämä väite vuosina 1970–1999 rakennettujen talojen tulosta käyttöikänsä päähän perustuu konsulttiyhtiö WSP:n huhtikuun alussa julkaisemaan Rakennettu Suomi 2025 -raporttiin.
Raportissa käsitellään vuosien 1940–1999 rakennuskantaa ja sitä, millä paikkakunnilla moderni rakennusperintö on suurimmassa vaarassa joutua puretuksi sekä mitä seikkoja purkupäätöksiä tehdessä kannattaisi ottaa huomioon.
Raportissa tuodaan esiin modernin rakennuskannan säilyttämistä ja korjaamista puoltavia näkökulmia sekä korostetaan rakennusosien uudelleenkäytön merkitystä.
Toisaalta siinä myös todetaan:
”Haasteen 1970- ja 1980-luvun rakennusten korjaamiselle asettavat niiden lukuisat riskirakenteet ja rakenteiden heikkolaatuisuus. Kyseisen aikakauden rakennukset on alun perin suunniteltu 50 vuoden käyttöiälle.”
”Betoni ei läpäise vettä sillä lailla kuin kuvitellaan.”
Jukka Lahdensivu on raportin kanssa eri mieltä niin riskirakenteiden lukuisuudesta kuin rakenteiden heikkolaatuisuudesta.
”Jos puhutaan betonielementtirakenteista, tänä päivänä uudet elementit ovat aivan samanlaisia kuin 1970-luvulla tehdyt. Lämmöneristeen määrä on suurempi, betonin lujuus on vähän korkeampi, raudoitteet ovat vähän erilaisia, mutta rakennusfysikaalinen toimintaperiaate on täsmälleen samanlainen”, Lahdensivu sanoo.
Lahdensivu on tutkinut muun muassa 1970-luvun rakennuksissa eristeenä käytettyjen mineraalivillojen kosteusvaurioita.
”Väitöskirjassani on yli kaksi tuhatta mittausta aiheesta, ja totuus on, että ne villat ovat ruutikuivia. Betoni ei läpäise vettä sillä lailla kuin kuvitellaan, ja lisäksi rakenne pystyy kuivumaan ulospäin. Sinällään väite riskirakenteesta ei pidä paikkaansa.”
WSP:n raportin mukaan ”[a]ikakauden julkisten ja toimitilarakennusten sekä asuinkerrostalojen yleisesti tiedossa olevia ongelmia ovat ulkovaipan betonirakenteiden laatu, kellareiden kosteus sekä tasakattorakenteiden kosteustekniset puutteet”.
Kellarien maata vasten olevista rakenteista saattaa löytyä kohonneita kosteuspitoisuuksia, jos vedeneristykset eivät ole olleet pitäviä, Lahdensivu toteaa.
”Mutta nekin ovat korjattavissa. Mitä taas tulee tasakattoihin, tutkimusten mukaan niissä kosteusvaurioita on kaikista vähiten.”
”Mitä taas tulee tasakattoihin, tutkimusten mukaan niissä kosteusvaurioita on kaikista vähiten.”
”Luulen että tasakattojen huono klangi tulee 1970-luvun omakotitalojen tasakattobuumista ja huonoista lumppupohjaisista huovista, ja siitä että ihmiset tekivät katot itse. Mutta tutkimustulokset eivät puolla väitettä.”
WSP:n raportin mukaan riskirakenteiden lisäksi vuosien 1970–1999 rakennusten ”korjattavuutta haastaa” ilmastonmuutos. ”Rakennusten julkisivurakenteita ei ole suunniteltu kestämään ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvää kosteusrasitusta”, raportissa todetaan.
Se on ihan totta, Lahdensivu sanoo. Mutta ainoastaan semanttisessa mielessä: niitä ei ole suunniteltu mihinkään rasitustasoon.
”Tästäkin aiheesta olemme Hervannassa tehneet tutkimusta. Siihen voi perehtyä vaikka Toni Pakkalan väitöskirjasta. Jos puhutaan esimerkiksi ilmastonmuutoksen aiheuttamista riskeistä raudoitteiden korroosiolle tai betonirapautumiselle, meidän nykyiset suunnitteluvaatimuksemme riittävät kyllä tulevaisuuden ilmastoon aivan hyvin.”
Lahdensivun mukaan ilmastonmuutoksen tuomista haasteista kosteusrasitusta isompi ongelma tulee olemaan asuntojen kuumeneminen. Sekään ei koske vain 1970-luvun rakennuksia, vaan Suomen lähes koko tähänastista rakennuskantaa.
Viimeinen keino
WSP:n raporttiin ei ole merkitty lähdeviitteitä eikä siitä löydy lähdeluetteloa, josta tietojen alkuperän voisi tarkistaa.
Yksi raportin kirjoittajista on WSP:n korjausrakentamisen konsultoinnin yksikön päällikkö, rakennustekniikan diplomi-insinööri Susanna Ahola. Aholan mukaan raportin tiedot rakenteiden osalta perustuvat muun muassa kosteus- ja mikrobivaurioituneen rakennuksen kuntotutkimus- ja korjausoppaaseen sekä betonijulkisivujen kuntotutkimusoppaisiin. Lisäksi lähteenä on käytetty Kerrostalot-kirjoja, joissa esitellään eri vuosikymmenten kerrostalojen rakennetyyppejä.
”Raportti on yritetty tehdä sellaiseksi, että jokainen voi saada sieltä jotain, koko Suomen mittakaavassa, joten se ei ehkä täytä kaikkia tieteellisen artikkelin piirteitä”, Ahola sanoo.
Ahola myöntää, että lause 1970-luvun rakennusten suunnittelusta vain viidenkymmenen vuoden käyttöikään on ikään kuin ”yleinen mantra”. Hänen mukaansa se liittyy erityisesti aikakauden julkisivurakenteiden kestävyyteen.
”Lähiörakentamisen aikakaudella säälle altistuvien betonirakenteiden säilyvyyssuunnittelusta ei ollut vielä tietoa, vaan ohjeistusta siihen on tullut vasta paljon myöhemmin. Ehkä on ajateltu, että eiväthän nämä lähiöt millään voi kestää, koska betoni oli silloin paljon heikkolaatuisempaa. Vaikka tutkitusti ne sitten ovatkin kaikin puolin kestäneet.”
Aholan mukaan näkemykseen on voinut vaikuttaa myös rakentamisessa 1970-luvulla tapahtunut suuri murros.
”Jos rintamamiestaloaikana otettiin talteen kaikki mitä suinkin pystyttiin ja hyödynnettiin olemassa olevaa, niin 1970-luku oli kovan lineaaritalouden aikaa, tehtiin neitseellisistä materiaaleista ja haluttiin tuottaa uutta. Ja nythän olemme taas palanneet puhumaan siitä, että pitäisi käyttää sitä, mitä meillä jo on.”
Tämä on myös WSP:n raportin ydinsanoma, Ahola sanoo. Vanhoissa elementtitaloissa on paljon hyvässä kunnossa olevia osia, jotka soveltuisivat erinomaisesti uudelleenkäyttöön.
”Monet rakennukset vain sattuvat sijaitsemaan väärässä paikassa siihen nähden, missä ihmiset ja työpaikat ovat. Meillä on tavallaan paljon valmiita rakennusmateriaaleja jo olemassa, ne eivät vain välttämättä ole optimaalisessa käytössä.”
Ahola on pahoillaan kuullessaan, että raporttia voi lukea myös kannustuksena 1970-luvun rakennusten purkamiseen. Hänen mukaansa se ei ”missään nimessä” ollut tarkoituksena.
”Eihän mikään rakennus ole purkukuntoinen vain sen takia, että se on tietyllä aikakaudella rakennettu. Idea raportissa on, että otetaan mukaan alueellinen tarkastelu, eli mihin investoinnit kannattaa erityisesti suunnata, kun rahaa korjauksiin on vähän.”
”Haluaisimme nimenomaan kannustaa korjaamiseen ja edistää rakennusosien uudelleenkäyttöä. Purkupäätöksen pitäisi olla vasta ihan viimesijainen ratkaisu.”
Aholan mukaan raporttia ei ole tehty tilauksesta millekään ulkopuoliselle asiakkaalle, vaan se on osa WSP:n omaa julkaisutoimintaa.
”Monet rakennukset vain sattuvat sijaitsemaan väärässä paikassa siihen nähden, missä ihmiset ja työpaikat ovat.”
Taustalla talous
Vaikuttaa siltä, ettei lauseelle ”1970-luvun rakennukset suunniteltiin alun perin kestämään vain 50 vuotta” löydy todisteita historiasta, ainakaan jos asiaa tarkastellaan puhtaasti teknisestä näkökulmasta.
Kenties aikakauden taloudelliset näkemykset ja pyrkimys mahdollisimman kustannustehokkaaseen rakentamiseen sekä toisaalta lähiörakentamisen estetiikan paheksuminen on vain vuosikymmenten varrella vääntynyt uskomukseksi 1970-luvun elementtitalojen huonosta laadusta ja suoranaisesta korjauskelvottomuudesta.
Viidenkymmenen vuoden takainen talousajattelu on monessa mielessä edelleen voimissaan. Lineaaritaloudesta ei ole siirrytty kiertotalouteen, ja uuden rakentamista pidetään usein taloudellisesti kannattavampana kuin vanhan korjaamista – riippumatta siitä, onko kunnollista kustannusvertailua tehty.
Rehellisempää olisi silti sanoa tämä ääneen kuin puhua rakennuksista, jotka ovat ”teknisen käyttöikänsä päässä”. ↙