Julkaistu lehdessä 4/2025 - Moderni rakennusperintö

Kohdearvio

Pidättyväisyyden vaikea taito

Olli-Paavo Koponen

Finlandia-talon peruskorjauksessa haluttiin vaalia 1970-luvun tunnelmaa ja välttää uuden ajallisen kerrostuman syntymistä. Hienovaraisissa muutoksissa piilee kuitenkin samalla riski alkuperäiselle arkkitehtuurille.

Finlandia-talon peruskorjaus
Arkkitehdit NRT / Teemu Tuomi, Tuomo Remes, Jaakko Haapanen
Sijainti Mannerheimintie 13, Helsinki
Laajuus 31 140 m²
Valmistuminen 2024
Vanha rakennus Alvar Aalto 1971, 1975 (Arkkitehti 6/1974)

Lisää kuvia ja piirustuksia projektista →

Finlandia-talo, Alvar Aallon arkkitehtitoimiston suunnittelema konsertti- ja kongressitalo, valmistui Helsingin Töölönlahdelle kahdessa vaiheessa vuosina 1971 ja 1975. Se muodostui Suomen niin sanotun toisen tasavallan aktiivisen ja sitoutumattoman ulkopolitiikan, taidemusiikin ja arkkitehtuurin monumentiksi. Finlandia-taloon kytkeytyy historiallisia tapahtumia, tärkeimpänä 50 vuotta sitten järjestetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi, jotka yhdessä talon arkkitehtonisen ja kaupunkikuvallisen merkityksen kanssa nostavat sen maamme arvokkaimpien kohteiden joukkoon.

Arkkitehdit NRT on pääsuunnittelija Teemu Tuomen ja projektiarkkitehti Jaakko Haapasen johdolla suunnitellut Finlandia-talon ensimmäisen kattavan peruskorjauksen. Työn keskeisenä tavoitteena on ollut saattaa rakennussuojelulailla suojellun rakennuksen talotekniikka ja käytettävyys tämänhetkisiä tarpeita vastaavalle tasolle. Tasapainoilu yhä kasvavien teknisten vaatimusten ja alkuperäisen arkkitehtuurin hienovaraisuuden säilyttämisen välillä muodosti peruskorjaussuunnittelulle niin sanotun viheliäisen ongelman.

Finlandia-talon pääkäyttäjiä olivat alun perin Radion sinfoniaorkesteri ja Helsingin kaupunginorkesteri, ja kokoustoiminta oli nykyistä vähäisempää. Peruskorjauksessa on haluttu laajentaa entisestään aiemmin lisättyjä kokous- ja yleisötiloja. Myös rakennuksen muunneltavuutta on pyritty parantamaan. Talon läpinäkyvyyttä on lisätty, ja yleisölle on avattu uusia tiloja. Suurimpia muutoksia on rakennuksen suuntaaminen aiempaa selvemmin turismin tarpeille.

Viimeisen vuosikymmenen aikana Helsingissä on restauroitu Finlandia-talon lisäksi useita kansallisesti merkittäviä kohteita, kuten Eduskuntatalo (Helin & Co 2017), Kaupunginteatteri (LPR Arkkitehdit 2017) ja Olympiastadion (Arkkitehdit NRT, Arkkitehtitoimisto K2S 2020). Näiden kaikkien restaurointi- ja peruskorjausratkaisuissa on päädytty soveltamaan hyvin samantapaista restauroinnin teoriaa: Rakennusten arkkitehtonisesti arvokkaimmat tilat on tunnistettu, ja niiden korjaamisessa on pyritty säilyttämään tilojen luonne ja materiaalimaailma, samalla kun niiden käytettävyys on päivitetty nykyvaatimusten tasolle. Tekniset ja toiminnalliset tarpeet on pyritty tyydyttämään sivutiloissa tai maan alla. Minimalistisella arkkitehtonisella muodonannolla on tavoiteltu ajattomuutta, joka säestää hienovaraisesti alkuperäisestä arkkitehtuuria. Tämän vallitsevan suuntauksen voi nähdä omana restauroinnin paradigmanaan, samaan tapaan kuin keskiaikaisten linnojemme yhtenevät korjaukset 1940-luvulta 1980-luvulle tai puukaupunkiemme suojelukaavoituksen 1970- ja 1980-luvuilla.

Museoviraston ja Alvar Aalto -säätiön valvonnassa Finlandia-talon luonne ja merkittävimmät arkkitehtoniset arvot on onnistuttu säilyttämään ja osittain palauttamaan aulan, portaikon, lämpiön ja salien kaltaisissa keskeisimmissä sisätiloissa. Muutokset ja lisäykset on pidetty mahdollisimman pieninä ja vältetty uuden, tunnistettavan ajallisen kerrostuman syntymistä. Kaikki uusi on johdonmukaisesti kätketty. Keskeiset sisätilat ovatkin ilmeeltään lähellä 1970-luvun asua huolimatta vuosikymmenien kovasta käytöstä ja lukemattomista tehdyistä muutoksista. Travertiinilattiat ja marmoriset seinäkiveykset, samoin kuin puusta, messingistä ja nahasta valmistetut yksityiskohdat ovat kestäneet hyvin kulutusta. Hoidettavat pinnat on konservoitu uudenveroisiksi, ja sisääntulohallin uusittu sälealakatto kunnostettuine valaisimineen ja lämpiön sekä portaikon uusitut villakangasmatot täydentävät mielikuvan moitteettomasti säilyneestä tilasta.

Vaihtuvien käyttötarkoitusten edellyttämät muutokset on onnistuneesti kohdistettu rakennuksen sekundäärisempiin osiin ja uusiin maanalaisiin tiloihin. Uusi, patinoidulla messingillä vuorattu hissi on merkittävin poikkeus. Hissin ratkaisut ovat samalla tavalla hillittyä ja vetäytyvää arkkitehtuuria kuin A-konsulttien vuonna 2013 toteuttamissa alimman kerroksen kokous- ja tapahtumatiloissa.

Pidättyväisyyden vaikeus on siinä, että huomaamattomiksi suunniteltujen muutosten ja täydennysten kertyessä alkuperäinen arkkitehtuuri laimentuu ja menettää voimaansa, siitä huolimatta, että korjauksia ovat poikkeuksetta suunnitelleet taitavat ja Aallon arkkitehtuuria kunnioittavat arkkitehdit. Venetsian julistuksen periaate, jonka mukaan uuden oletetaan erottuvan vanhasta, johtaisikin Finlandia-talon kaltaisessa, jatkuvasti hieman muuttuvassa rakennuksessa kestämättömään sekavuuteen.

Toisaalta sisustuskonsulttien ja näyttelyrakentajien peruskorjauksen yhteydessä suunnittelemat kahvila, museomyymälä ja pysyvä näyttely ovat muodostaneet rakennukseen uuden kerrostuman, joka mukailee etäisesti Aallon arkkitehtuuria. Tämä on omiaan hämärtämään varsinkin satunnaisten kävijöiden suhdetta talon alkuperäiseen arkkitehtuuriin.

Päätilojen käyttöä on perusparannuksessa helpotettu asentamalla kattoihin lähes huomaamattomia ripustuspisteitä ja taloteknisiä kytkentöjä. Se ei ole kuitenkaan riittänyt tilojen eri käyttäjille. Kolmen tutustumiskäyntini aikana huomion ovat varastaneet massiiviset, katoista riippuvat mustat ristikkopalkit, jotka toivottavasti eivät muodostu osaksi tilojen pysyvää varustusta. Nämä sinänsä siistit ripustustrussit vesittävät arkkitehtien suurella vaivalla ratkaisemat huomaamattomat talotekniset asennukset, puhumattakaan sisätilojen hallitun virtaavuuden tuhoutumisesta.

Suuri perusparannus on edellyttänyt mitä erilaisimpien työtapojen kokeiluja ja soveltamisia. Työmaalla on tarvittu erityisosaamista arkojen materiaalien konservoinnissa, restauroinnissa, korjaamisessa, täydentämisessä ja uusimisessa vaativan uudisrakentamisen lisäksi. Ruosteisen veden likaamia marmoripintoja on puhdistettu erilaisten kokeilujen jälkeen savihauteilla, valaisimia on konservoitu ja niiden tekniikka on saatettu samalla nykyisiä turvallisuus- ja käytettävyysvaatimuksia vastaavaksi, kalusteiden kankaat ja nahkapinnat on konservoitu alkuperäiset materiaalit pitkälti säilyttäen, ja sisäseinien marmorilevyjä on lisäkiinnitetty kiinnikkeet kätkien. Näiden hellävaraisten käsittelyjen vastapainoksi on jouduttu tekemään suuria kattojen avauksia haitta-aineiden poistamiseksi ja uusien taloteknisten laitteiden ja johtojen reitittämiseksi.

Lähes kaikki ulkovaipan materiaalit on jouduttu teknisistä syistä vaihtamaan historian eri vaiheissa. Alkuperäisestä kivijulkisivusta on jäljellä vain mustat graniittiosuudet suurine kivilaattoineen, sekä ajatus valkoisen marmorin diagonaalisen kuvioinnin tärkeydestä. 1990-luvulla uusitusta marmorijulkisivusta on muistona uusittu kivijako ja muutamat pienet laatat sisääntulokatoksen pylväissä. Vesikattojen kupariosat kierrätettiin kattoon sulatettuna ja uusiksi levyiksi valssattuna. 

Ulkoasun uutuuden tiedostaa vasta lähietäisyydellä näön saadessa tukea muilta aisteilta. Finlandia-talon autenttisuus perustuu arkkitehtonisten periaatteiden pysyvyyteen ikääntyvän materiaalin sijaan. 

Koska Finlandia-taloa on korjattu ja muutettu jatkuvasti valmistumisestaan alkaen, ei rakennuksen sisä- tai ulkotiloihin ole päässyt muodostumaan arvokkaasta ikääntymisestä kertovaa patinaa kuin fragmentaarisesti. Ero esimerkiksi Hans Scharounin suunnittelemaan, karkeasti samanikäiseen Berliinin Filharmoniaan (1965) on valtava. Siellä pinnat ovat vanhentuneet, kuluneet ja osin myös vaurioituneet luoden ajallisesti ymmärrettävän yhteyden rakennuksen valmistumisaikaan. 

Patinoitumisen hallinta ja alkuperäisen materian säilyttäminen onkin yksi Finlandia-talon viheliäisistä ongelmista. Restauroinnin teorian kannalta myös anonyymien lisäysten ja muutosten suuri määrä sekä sivutilojen kohottaminen Aallon erityistä arkkitehtuuria jäljittelevään asuun syövät viheliäisesti voimaa alkuperäiseltä arkkitehtuurilta.

Suunnittelevat arkkitehdit ovat noudattaneet ihailtavaa kurinalaisuutta pidättyväisessä työskentelyssään tasapainoillessaan vanhan rakennuksen autenttisuuden ja integriteetin ja toisaalta äärimmäisen käytettävyyden ja korkealaatuisen materiaali- ja tilakokemuksen välillä. Tehdyn työn tarkoituksellinen huomaamattomuus on nostanut peruskorjauskustannukset uudisrakentamisen hintaluokkaan. Kekkosen ajan ikonisimman rakennusmonumentin päivittäminen valitun restaurointiparadigman puitteissa on mielestäni kalleudestaan huolimatta erittäin perusteltua. ↙

OLLI-PAAVO KOPONEN on arkkitehtuurin historian professori Tampereen yliopistossa. Kiinnostuksen kohteet liittyvät erityisesti moderniin arkkitehtuuriin, rakennetun kulttuuriympäristön säilyttämiseen, korjaamiseen ja täydennysrakentamiseen.