Mainos
Muutoksen syklit
Uusi arkkitehtisukupolvi joutuu etsimään ammatillisen polkunsa ajassa, jota leimaa niin syvenevä ympäristökriisi kuin lisääntyvä taloudellinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen epävarmuus, kirjoittaa Kristo Vesikansa.
Arkkitehtuurissa trendit vaihtuvat tyypillisesti noin kymmenen vuoden sykleissä. Jos kelaa suomalaisen arkkitehtuurin historiaa taaksepäin kymmenen vuotta kerrallaan, osuu matkalle yllättävän monta tyylikauden lakipistettä, muun muassa minimalismin (1995), postmodernismin (1985), brutalismin (1965), funktionalismin (1935), pohjoismaisen klassismin (1925) ja kansallisromantiikan (1905) aallonharjat. Jokaisen suuntauksen myötä arkkitehtuurin kentälle on astunut joukko uusia tekijöitä, joita Arkkitehti-lehti on nostanut esiin teemanumeroissaan.
Edellinen tällainen numero ilmestyi tasan kymmenen vuotta sitten teemalla ”Tulevaisuuksia”. Silloinen päätoimittaja Jorma Mukala katsoi edellisvuosina tapahtuneen ideologisen siirtymän, joka näkyi nuorten arkkitehtien taipumuksena ”korostaa arkisen kaupunkiympäristön merkitystä ja aktiivista vaikuttamista, yhteistyötä käyttäjien kanssa, tasa-arvon globaalia edistämistä ja tietenkin ilmastonmuutoksen hillitsemistä”. Uudet ihanteet ja toimintatavat kiteytyivät erityisesti Uusi kaupunki -kollektiivissa, joka toi Suomeen myös aiempaa rennomman ja keskustelevamman tavan toimia arkkitehtina julkisuudessa.
Kymmenessä vuodessa nuorista lupauksista on tullut menestyviä suunnittelijoita ja opettajia, ja kokonainen sukupolvi nuorempia arkkitehteja on aloittanut uransa. On siis korkea aika uudelle kartoitukselle tämän hetken nuorista tekijöistä. Pyysimme kahdeksaa arkkitehtia, työryhmää tai arkkitehtitoimistoa valitsemaan yhden projektin, joka kuvaa parhaiten heidän lähestymistapaansa. Mukana on niin toteutuneita uudis- ja korjaushankkeita, kilpailuehdotuksia kuin väliaikaisia installaatioita ja osallistavaa kaupunkisuunnittelua. Näin syntyneen mosaiikin voi ajatella tilannekuvaksi nuorten arkkitehtien pyrkimyksistä.
Uusi sukupolvi joutuu etsimään ammatillisen polkunsa ajassa, jota leimaa niin syvenevä ympäristökriisi kuin lisääntyvä taloudellinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen epävarmuus. Avausartikkelissa Aleksi Lohtaja ja Liisa Ryynänen tarkastelevat, miten niiden aiheuttamaa tulevaisuudenuskon romahdusta on käsitelty nykyarkkitehtuurissa ottamalla lähtökohdaksi resurssien rajallisuus, epätäydellisyys ja keskeneräisyys.
Jos kelaa suomalaisen arkkitehtuurin historiaa taaksepäin kymmenen vuotta kerrallaan, osuu matkalle yllättävän monta tyylikauden lakipistettä
Monen nuoren – ja vanhemmankin – arkkitehdin esikuvana on tänä päivänä ranskalainen Charlotte Malterre-Barthes, joka tuli tunnetuksi neljän vuoden takaisesta aloitteestaan uudisrakentamisen pysäyttämiseksi. Matti Jänkälä keskustelee Malterre-Barthesin tuoreen kirjan annista kiinteistöliiketoiminnan professori Seppo Junnilan kanssa. Tuomas Siitonen puolestaan pohtii kirjoituksessaan, miten arkkitehtuurin opetusta tulisi uudistaa, jotta ammattikuntamme voisi osallistua täysipainoisesti kestävän tulevaisuuden suunnitteluun.
Asenteiden ja toimintaympäristön lisäksi kymmenessä vuodessa ovat muuttuneet myös arkkitehtuurin ilmaisukeinot: digitaalisten työkalujen mahdollistamat möhkälemäiset muodot ja pikselimäisen sommittelun ovat korvanneet klassisesta perinteestä ammentava säännönmukaisuus ja enemmän tai vähemmän suorat historialliset viittaukset. Henrik Ilvesmäki tarkastelee artikkelissaan uushistorismiksi nimeämänsä ilmiön kansainvälisiä taustoja, leviämistä Suomeen sekä keskieurooppalaisten ideoiden ja täkäläisten suunnittelukäytäntöjen välistä kitkaa.
Kirmo Mikkola totesi jo vuonna 1969, että suomalaisen arkkitehtuurin tunnuspiirteenä on kautta aikojen ollut ulkomaisten vaikutteiden omaksumisen nopeus ja täydellisyys – pieneen maahan on usein mahtunut vain yksi tyylisuunta kerrallaan. Näin tuntuu olevan tälläkin hetkellä: aluksi opiskelijoiden harjoitustöissä ja nuorten arkkitehtien kilpailuehdotuksissa näkyneestä estetiikasta on tullut 2020-luvun valtatyyli, jota myös vakiintuneet toimistot surutta soveltavat. Ei olekaan kovin vaikeaa ennustaa, että edessä on lähivuosina uusi tyylillinen käänne. Jotain viitteitä tulevasta voi etsiä uuden Arkkitehtuuri- ja designmuseon kilpailusta, jonka tulokset esitellään tämän numeron mukana tulevassa kilpailuliitteessä. Vaikka kisan voitto meni nykypäivän menestyneimmälle kotimaiselle toimistolle eli JKMM:lle, näyttivät myös nuoret suomalaiset arkkitehdit kyntensä kansainvälisessä seurassa.
Tässä numerossa esiteltävät projektit ovat niin ikään nuoremman polven arkkitehtien käsialaa. Lappeenrannassa sijaitseva Sammontalo ja Käpylän ruotsinkielinen peruskoulu Helsingissä toteuttavat taidokkaasti vallitsevia tyyli-ihanteita symmetrisine julkisivuineen, tasarytmisine aukotuksineen ja harjakattoineen. Liedon keskiaikaisen kirkon uudistus ja laajennus puolestaan muistuttaa rakentamisen pidemmistä aikaperspektiiveistä: perusteellinen muutostyö on tehty palvelemaan seurakunnan tämän hetken tarpeita, mutta rakennuksen yli viisisataavuotisessa historiassa sekin on väistämättä vain yksi lukuista välivaiheista. ↙
