Julkaistu lehdessä 2/2022 - Unohdetut
Pääkirjoitus 2/2022: Muistamisen ja unohtamisen syklit
Jokaisen arkkitehtuurin tutkijan intohimona on löytää unohduksiin jäänyt ilmiö, rakennus tai arkkitehti ja tuoda se yleiseen tietoisuuteen. Vakiintunut tapa osoittaa näiden kohteiden puutteellista arvostusta on se, ettei niistä ole aikanaan kirjoitettu tämän lehden sivuilla. Arkkitehdin vuosikertoja selailemalla onkin helppo todeta, että lukuisia merkkiteoksia on jäänyt syystä tai toisesta esittelemättä – ilmiselvinä esimerkkeinä vaikkapa Lastenlinna, Kouvolan uimahalli ja Järvenpään kirkko. Vähälle huomiolle on jäänyt myös monen lahjakkaan arkkitehdin koko tuotanto sekä yhteiskunnan kehityksen kannalta keskeisiä rakennustyyppejä, kuten rintamamiestalot, vanhainkodit ja terveyskeskukset.
”Unohdettujen mestariteosten” esiin nostamisen taustalla on usein ajatus, että arkkitehtoniset arvot sisältyvät rakennuksiin jotenkin myötäsyntyisesti, vaikka aikalaiset – kuten Arkkitehti-lehden kulloinenkin päätoimittaja – eivät niitä olisi tunnistaneet. Valistuneemmille jälkipolville tarjoutuu siten tilaisuus korjata historialliset vääryydet tuomalla nämä huomaamatta jääneet arvot päivänvaloon. Tässä ajatusmallissa unohtuu kuitenkin se, että arvot rakentuvat aina vuorovaikutteisten prosessien kautta, joissa osallisina ovat niin media, ammatilliset instituutiot kuin rakennusten ja kaupunkitilojen käyttäjät. Ammattijulkaisun tarjoama näkyvyys ei yksinään tee mistään rakennuksesta klassikkoa, mutta se voi toki sysätä arvostuksenmuodostuksen prosessin liikkeelle. Vastaavasti medianäkyvyyden puute saattaa tarkoittaa, ettei kukaan huomaa edes pohtia kohteen mahdollisia arvoja.
Ammattijulkaisun tarjoama näkyvyys ei yksinään tee mistään rakennuksesta klassikkoa.
Tunnetuimpia esimerkkejä ammattikunnan sivuuttamista arkkitehdeista on Wivi Lönn, ensimmäinen itsenäisen uran luonut suomalainen naisarkkitehti, jonka syntymän 150-vuotisjuhlaa vietetään toukokuussa. Vaikka Lönn ehti jo ennen 35-vuotispäiväänsä suunnitella hämmästyttävän määrän kouluja, huviloita, paloaseman, päiväkodin ja lukuisia muita rakennuksia, törmäsi hän jatkuvasti arkkitehtikunnan miehisiin valtarakenteisiin ja sen tuomaan arvostuksen puutteeseen. Se näkyi myös tämän lehden edeltäjän Arkitektenin toiminnassa: lehti ei julkaissut yhtään Lönnin itsenäisesti suunnittelemaa rakennusta ja kompasteli toistuvasti esitellessään projekteja, jotka hän teki yhteistyössä ystävänsä Armas Lindgrenin kanssa. Päätoimittaja Sigurd Frosterus ei esimerkiksi maininnut Lönniä sanallakaan arvioidessaan vuonna 1910 vastavalmistunutta Uutta ylioppilastaloa – analyysikin tosin keskittyi rakennuksen julkisivuun, jonka suunnittelusta Lindgren kantoi päävastuun.
Wivi Lönnin tapaus kertoo myös toisesta arkkitehtuurikulttuurille tyypillisestä arvoasetelmasta: tunnetunkin arkkitehdin maine perustuu usein kouralliseen rakennuksia, jotka on suunniteltu suhteellisen lyhyen ajan sisällä, tyypillisimmin uran alkuvaiheessa. Lönnin laajasta tuotannosta muistetaan lähinnä Tampereelle toteutetut varhaiset jugendrakennukset, vaikka hän vaikuttaa itse arvostaneen enemmän klassistisempia myöhäistöitään, joiden harmoninen muotokieli kuvasti paremmin hänen persoonaansa. Jälkipolvissa niiden ammattitaitoinen mutta hieman yllätyksetön arkkitehtuuri ei ole kuitenkaan jaksanut herättää erityistä innostusta.
Tämän numeron artikkeleissa arvostuksen, muistamisen ja unohtamisen teemoja käsitellään monesta näkökulmasta. Johanna Brummer ja Heini-Emilia Saari analysoivat, miten sukupuoli, sosiaalinen tausta sekä arkkitehtuurin alan vakiintuneet käytännöt ja valta-asetelmat vaikuttavat suunnittelijoiden saamaan tunnustukseen. Arvind Ramachandran kirjoittaa siitä, miten vähemmistöjen äänet saataisiin paremmin kuuluviin valtamedioissa käytävässä arkkitehtuurikeskustelussa. Iida Kalakoski ja Riina Sirén pohtivat omassa artikkelissaan vaatimattoman arkirakentamisen arvoja, ja Ulla Engman puntaroi esseessään Aino Marsio-Aallosta kerrottuja tarinoita viimeaikaisten kirjojen ja dokumenttielokuvan valossa.
Lehdessä esiteltävät projektit edustavat erilaisille käyttäjäryhmille suunniteltua arkkitehtuuria. Arabian entiseen tehdaskortteliin on toteutettu uudisrakennus musiikin opetusta varten, ja Jätkäsaaressa sijaitsevassa kerrostalossa on koteja niin varhaiskasvattajille, opettajille, opiskelijoille kuin tavallisille perheille. Kruunuvuorenrannassa sijaitseva päiväkoti edustaa oppilaitoksissa nopeasti yleistynyttä massiivipuurakentamista, ja Herttoniemeen rakennettu kaupungin vuokratalo havainnollistaa yhtä tämän päivän asuntotuotannon paradoksia: normien ja kustannusraamien määrittämä sosiaalinen asuntotuotanto mahdollistaa ratkaisuja, joita vapaarahoitteisissa kohteissa pidetään toteuttamiskelvottomana ylellisyytenä. Aika tulee näyttämään, mitkä näistä rakennuksista tullaan muistamaan 2020-luvun klassikkoina ja mitkä häipyvät unohduksiin – tai nousevat joskus uudelleen esiin tulevien tutkijoiden toimesta. ↙