Julkaistu lehdessä 3/2024 - Näyttämö
Rakentamisen ja raunioitumisen dramaturgia
Jos toimistotaloa tai kauppakeskusta tarkastelee esitystaiteen keinoin, mitä ne paljastavat itsestään, arkkitehtuurista ja esityksestä?
Arkkitehtuurin käsitteleminen näyttämöllä on lähtökohtaisesti kihelmöivää. Siinä missä arkkitehtuuri näyttää ensi katsomalla pyrkivän johonkin pysyvään, muuttumattomaan ja jopa ikuiseen, on näyttämötaide luonteeltaan aikaan sidottua ja katoavaa. Siitä, miten nämä kaksi asiaa kohtaavat esityksessä, syntyy esityksen jännite. Työskennellessäni esitystaiteen tekijänä olen viimeaikaisissa teoksissani käsitellyt juuri tätä jännitettä ja pyrkinyt luomaan siitä ajalla ja materiaaleilla leikittelevää dramaturgiaa. Olen päätynyt havainnoimaan uutuuden ja raunioitumisen sykliä ja sitä, miten ensisijaisesti katseemme on se, joka erottaa ne toisistaan.
Vuonna 2022 sai ensi-iltansa esitys nimeltä I was living in a strange place. Se käsitteli arkkitehtuuria näyttämön keinoin ja esitettiin Baltic Circle -teatterifestivaaleilla Helsingissä. Esitys valmistettiin yhdessä koollekutsumani työryhmän kanssa, ja siihen kuului lisäkseni pukusuunnittelija Hanne Jurmu, arkkitehti-tutkija Kaisa Karvinen, näyttelijä Julia Lappalainen, äänisuunnittelija-muusikko Nicolas ”Leissi” Rehn ja valo-tilasuunnittelija Sofia Palillo.
Kaisa Karvista lukuun ottamatta meille kaikille arkkitehtuuri oli tuntematon maailma. Karvisen johdattamana upottauduimme aiheeseen, sen ajankohtaisiin kriittisiin kysymyksiin ja historiaan puoleksitoista vuodeksi. I was living in a strange place -esitys kävi dialogia minuun vaikutuksen tehneen arkkitehti Helmi Kajasteen Rakenna, kärsi ja unhoita -proosaesseeteoksen kanssa. Esityksemme syveni Kajasteen kirjan myötä tutkimaan kirjojen luomia tiloja, kodin moniulotteista merkitystä, arkkitehtuurin välittämiä maailmankuvia, aikaa, rakentamista ja purkamista, yksityisten ja jaettujen tilojen historiaa ja betonia.
Näyttämöteoksemme esityspaikaksi valitsimme tyhjentyneen, 1970-luvulla rakennetun betonielementtitalon. Kutsuimme sitä, hieman romanttisesti, moderniksi raunioksi.
Vaikka Helsinki tuntuu olevan täynnä tyhjillään olevia, rapistuvia toimistotaloja, oli esityspaikan löytäminen yllättävän vaikeaa. Talojen omistajat pitivät tiloja mieluummin tyhjillään odottaen toiveikkaana pitkäaikaisen vuokralaisen ilmaantumista näköpiiriin.
Lopulta meitä onnisti. Länsi-Pasilassa Ylen toimitilojen kupeessa tyhjillään seisova RTI-talo oli saanut purkutuomion, mutta asukkaiden kaavavalitukset olivat viivästyttäneet purun toimeenpanoa. Talon omistaja näki esitystoiminnan tuovan säpinää ja sen myötä potentiaalisia tilavuokralaisia, ja niinpä marraskuussa 2022 koko Baltic Circlen festivaalikeskus pesiytyi taloon. Tuona intensiivisenä aikana RTI-talon betonisali muuttui hetkellisesti toiseksi kodiksemme. Kun pulssini hakkasi lähestyvälle ensi-illalle tahtia, oli hyvin vaikea hahmottaa sitä, että kahden vuoden päästä koko taloa ei enää olisi.
Vastaavanlaisten talojen purkaminen peruskorjaamisen sijaan on vaarassa muuttua aikamme vallitsevaksi käytännöksi. Apulaisprofessori Panu Savolainen on määritellyt, että raunioissa kietoutuu yhteen unohtuminen, muistaminen ja aineellinen maailma. Raunioita syntyy myös silloin, kun jotain jaetun muistin ja merkitysten läpikyllästämää tahdotaan tuomita katoavaksi ja tuhota.
Kun pulssini hakkasi lähestyvälle ensi-illalle tahtia, oli hyvin vaikea hahmottaa sitä, että kahden vuoden päästä koko taloa ei enää olisi.
Kauppakeskus ihmisten ilmoilla
Jos esityksessä olimme olleet modernin raunion äärellä, seuraavan työni tutkimuskohteena oli kauppakeskus, joka vielä hetki sitten ilmensi uusinta uutta. Se havainnoi nähdäkseni raunion ensimmäistä vaihetta: uutuutta manifestoivaa rakennusta.
Vuosi kauppakeskuksessa -audioessee julkaistiin alkuvuodesta 2024 Ylen Radiogallerian tuottamana. Olin saanut toisen lapseni vuonna 2022 ja kotona vauvan kanssa aikani kävi pitkäksi. Kaipasin ihmisten ilmoille, mutta katukahviloita, kirjastoa tai vastaavaa ei asuinalueeltani Helsingin Pasilassa löytynyt. Kauppakeskus Tripla oli imenyt itseensä kaiken ympäröivän elämän. Sisällä kauppakeskuksessa taas oli hämmästyttävä määrä ihmisiä viettämässä aikaa. Vierailtuani vuoden verran lähes päivittäin kauppakeskuksessa päässäni jyskytti kysymys: mikä tämä paikka oikein on? Tästä kysymyksestä syntyi audioteos yhdessä äänisuunittelija Jani Orbinskin kanssa.
Astun kauppakeskukseen ja ajan kulku unohtuu, taukoaa, pysähtyy. Ihmis-, materia- ja tapahtuma-aallokko kietoo minut sisäänsä ja rajani kokonaisena yksikkönä kyseenalaistuu ja ajallinen perspektiivi katoaa. Tulen tänne kadottaakseni paikkani ajassa.
Ryhdyimme purkamaan historiattomuuden ja jatkuvan uutuuden illuusiota. Haastattelimme useita asiantuntijoita aiheen laitamilta, tutkimme kaupoilla käymistä elämäntapana, kauppakeskusten historiaa ja niitä edeltäneitä 1960–1980-luvulla rakennettuja ostoskeskuksia ja niiden purkuaaltoa.
Kauppakeskus Tripla oli imenyt itseensä kaiken ympäröivän elämän.
Mistä raunioituminen alkaa?
Siinä missä I was living in a strange place esitettiin rakennuksen lisäksi yhdessä sääilmiöiden ja vuodenaikojen kanssa, on juuri näiden tekijöiden puuttuminen kauppakeskuksen juju. ”Ihmisten ilmoille” -ilmaisulla tarkoitetaankin +21-asteista, ilmastoitua ja kuivaa tilaa, jonka valaistus säilyy samana vuorokauden ajasta riippumatta. Sisään eksynyt pikkulintu on sirkuttava virhe tilassa, kun samaan aikaan vessoissa laulavat synteettiset lintukuorot vuorokaudet läpi.
Jatkuvan uutuuden ja ajasta irrallaan olemisen illuusion lisäksi autioitumisen uhka leijuu myös kauppakeskusten yllä. Kun ruoan ja vaatteiden hankinta on siirtynyt yhä enemmän verkkoon, kauppakeskusten liiketilat tyhjenevät asiakkaiden puutteesta. Vaeltaessani nauhurin kanssa huomasin, kuinka paljon liiketiloja ja jopa osia kerroksista oli tyhjillään. Olisiko Tripla varoittavien amerikkalaisten esimerkkien mukainen tuleva dead mall -raunio?
Yhdysvallat on kauppakeskusten syntypaikka, mutta toistuvien talouden taantumien myötä ostovoima ei riittänyt pitämään kaikkia kauppakeskuksia elossa. Ne autioituivat. Nyt internet pursuilee niin kutsuttua zombie mall -kuvastoa. Peliteollisuudessa on kokonainen oma genrensä tyhjistä kauppakeskuksista, joissa seikkailija voi ampua tohjoksi kapitalismin raunioista nousseita zombeja.
Kauppakeskuksilla on siis valtava paine keksiä itsensä uudelleen, ja ne muuttuvat yhä enemmän kokonaisvaltaisiksi elämys- ja asuinkeskuksiksi, joista ei ole juuri tarvetta poistua. Esimerkiksi Triplassa voi asua, käydä surffaamassa ja mennä kappelissa papin siunaamana naimisiin. Vaikka kauppakeskuksissa syntyy vaikutelma pienestä kaupungista, ne ovat kaupallisia tiloja. Niitä säätelevät yksityiset valvontafirmat, jotka määritelevät tavat, joilla tilassa saa olla. Taidetta, edes kaikista hampaattomintakaan, kauppakeskuksissa on nähtävissä hyvin harvoin.
Paikkatietoinen esitys
Paikkasidonnaisten ja paikkatietoisten esitysten juuret löytyvät 1960-luvun situationistisesta taiteesta ja ajattelusta, aktivismista ja happeningeista. Ranskassa alkunsa saanut kansainvälinen situationistinen liike kritisoi kulutuskulttuuria, sovinnaiseksi jähmettynyttä taidetta, utilitaristista arkkitehtuuria ja kaupunkisuunnittelua sekä taloudellisen kasvun nousemista keskeiseksi yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi. Situationistit tekivät kokeellisia kaupunki-interventioita muun muassa suunnistamalla Berliinissä Tukholman kartalla.
Situationistit uskoivat miljöön ja arkkitehtuurin vaikuttavan ihmiseen huomattavasti voimakkaammin kuin yleensä ajateltiin. Arkkitehtuurin kritiikki laajeni luontevasti yleiseksi yhteiskuntakritiikiksi. Näin tapahtui nähdäkseni myös meidän esityksessämme. Nostimme esiin sellaisia arkkitehtuurin piirissä olevia asioita kuten koti, ja käänsimme huomion siihen, miten arkkitehtuuri tulee määritelleeksi perheen normin. Käsittelimme myös rakentamisbisnekseen liittyviä valtasuhteita ja päätösvaltaa sekä viherpesuna näyttäytyvää vihreää rakentamista.
Siinä missä 1960-luvun situationistit näkivät uhkakuvana nälkäkuoleman sijaan tylsyyteen kuolemisen, ovat 2000-luvulla asetelmat vaihtuneet. Tylsyys tuntuu olevan harvojen luksusta. Tämän päivän paikkasidonnaisten esitysten tematiikkaan ovat tulleet kipeän ajankohtainen luonnonvarojen katoaminen, jälkifossiilinen aikakausi, uusmaterialistiset kysymyksenasettelut ja ei-inhimillisten kanssatoimijoiden tunnistaminen.
Myös me esitimme kysymykset: miten rakennus voisi esiintyä ja mistä materiaaleista esityksemme koostuu? Ennen kaikkea pyrimme purkamaan purkamisen käsitettä. Toisin kuin vaikkapa käsitteiden tai normien purkaminen, kaupunkirakentamisessa purkaminen ei vaikuta olevan uutta luovaa toimintaa.
Toisin kuin vaikkapa käsitteiden tai normien purkaminen, kaupunkirakentamisessa purkaminen ei vaikuta olevan uutta luovaa toimintaa.
Esiintyvä betoni
Materiaalitietoisen esityksemme yksi esiintyjistä oli betoni. Valmistimme sitä, sillä oli oma soolonsa, ja arkkitehti-tutkija Kaisa Karvinen piti esityksen aikana yleisölle lyhyen luennon betonin historiasta.
Opimme, miten 1950–1960-luvulla kaupunkien kasvaessa betoni loi mahdollisuuden kokonaisten kaupunginosien nopeaan rakentamiseen ja kuinka se vähitellen muuttui näkymättömäksi normiksi. Karvinen viittasi luennossa amerikkalaisen arkkitehtiteoreetikko Keller Easterlingin ajatuksiin kaupungin aktiivisista muodoista. Niillä Easterling tarkoittaa suunnittelua ohjaavia tai mahdollistavia asioita, kuten rakennuslakia, rakentamistekniikoita, suunnitteluvälineitä tai rakennusosien ominaisuuksia, jotka vähintään epäsuorasti vaikuttavat kaupunkiympäristön syntyyn. Pyrimme havainnollistamaan yleisölle, miten betoni on yksi vaikuttavimmista elementeistä kaupungissamme ja samalla valtava energiasyöppö.
Talo unohtamisen ja muistamisen välissä
I was living in a strange place kiersi Helsingin jälkeen myös Hangö Teaterträffissa ja Kuopion ANTI-festivaalilla, ja asettui aina uuteen hylättyyn rakennukseen ja sen piha-alueelle. Hangossa se kotiutui puolityhjään ostoskeskukseen ja Kuopiossa tyhjillään seisovaan liiketilaan, joka sijaitsi osittain käyttökiellossa olevassa betonielementtitalossa. Vastassamme oli aina tuttuja elementtejä: betonipilareita, pölyisiä laminaattilattioita, pesubetonikuorrutteita, matalia kattoja ja nauhaikkunoita. Huonoa sisäilmaa ja virtaavaa tilaa.
Jokainen rakennus oli samankaltaisuuksistaan huolimatta omanlaisensa uniikki kanssaesiintyjä, joka vähitellen tuli tutuksi hienouksineen ja oikkuineen. Kullakin rakennuksella oli oma huolto- tai pikemminkin hoivahenkilönsä, kyseisen talon saloihin vihkiytynyt ihminen. Nämä henkilöt osasivat vuosien aikana kertyneellä kokemuksella avata jäykän oven juuri tietystä kulmasta tai etsiä ilmastointikytkennän komerosta, jota kukaan ei ollut nähnyt. He toimivat tulkkeina ja tutustuttivat meidät toisiinsa: työryhmän ja talon.
Päättäjätasolla rakennukset pyrittiin kuitenkin aktiivisesti unohtamaan, minkä myötä hoivahenkilöiden jokapäiväinen työ oli muuttunut lähinnä palliatiiviseksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen määritelmän mukaan palliatiivisessa hoidossa ja saattohoidossa ”keskeistä on kivun ja muiden oireiden lievitys sekä fyysisiin, psyykkisiin, sosiaalisiin ja henkisiin ja hengellisiin tarpeisiin vastaaminen. Hoito on moniammatillista, ja siinä korostuu vuorovaikutus.” Sellaisena voi nähdä meidänkin työmme. Yhdellä rakennuksella oli jo purkupäätös, muut odottivat vielä lopullista tuomiota. Raunion olemus kytkeytyy ristiriitaisesti muistamisen ja unohtamisen väliseen jännitteeseen.
Vastassamme oli aina tuttuja elementtejä: betonipilareita, pölyisiä laminaattilattioita, pesubetonikuorrutteita, matalia kattoja ja nauhaikkunoita.
Kenellä on valta raunioittaa?
Vaikka esityksen merkitys kiteytyy tekijöilleen pienissä hetkissä jo valmistusprosessin aikana, on yleisön kohtaaminen kiistatta ohittamaton hetki. Teos muuttuu julkiseksi ja kuuluu sen myötä myös muille kuin tekijöilleen. Kun esitys tapahtuu ilman sille erityisesti korvamerkittyä esitystilaa, vaikuttaa tekijöiden omistajuus teokseen heikommalta ja yleisösuhde voimakkaammalta ja tasa-arvoisemmalta. Kaikki ovat vierailijoita. Yleisö astuu rakennukseen ja katsoo hetken aikaa tilaa tavalla, jolla sitä ei ole aiemmin katsottu. Mekin katsoimme ja kysyimme:
Missä raunioituminen alkaa?
Alkaako sekin meidän katseesta?
Mitä kaikkea voi purkaa?
Minkä päälle voi rakentaa?
I was living in a strange place -esityksessä yleisön joukossa oli ihmisiä vailla minkäänlaista aikaisempaa kosketuspintaa kyseiseen rakennukseen. Osalle taas rakennus saattoi olla maamerkki, joka kuului jokapäiväiseen matkaan kotoa kauppaan. Eräs hankolainen katsoja tajusi vasta esityksen myötä koko rakennuksen olevan olemassa, vaikka se sijaitsi aivan keskustan tuntumassa.
Eräs mieleenpainuvimmista kommenteista tuli ukrainalaiselta teatterikuraattorilta, joka totesi oman maansa suhteen raunioihin muuttuneen täysin. Raunioituminen oli tapahtunut lyhyessä väkivaltaisessa hetkessä, eikä unohdus liittynyt näihin tuoreisiin raunioihin mitenkään, päinvastoin. Kansakunta, kulttuuri ja kokonainen maa voi raunioitua myös silmänräpäyksessä, kuten nyt Palestiinassa. Vastassamme on hyvin erilainen modernin raunion käsite. Se pakottaa arvioimaan uudelleen kysymyksemme ”Minkä päälle voi rakentaa?”.
Purkaminen on tietoista unohtamista
Näyttämöteos tapahtuu tilassa ja ajassa. Se luo syvän tilallisen ja kehollisen kokemuksen, mutta sen kohtalona on yhtä nopeasti kadota.
Arkkitehtuuri vaikuttaa pyrkivän pysyvyyteen, mutta se on väistämättä myös osa aikaansa ja alisteinen sen tuottamille olosuhteille.
Rakennusten suojelutyö on vallankäyttöä par exellence: silloin päätetään siitä, mitä muistamme ja mitä unohdamme. Kun purkaminen kohdistuu systemaattisesti 1960-luvun arkkitehtuuriin, en voi olla kysymättä, mitä kaikkea silloin halutaan unohtaa.
Olemassa olevien rakennusten kanssa on opittava elämään, ja niille tulee luoda syvempiä merkityksiä. Tämä koskee myös kauppakeskuksia. Kenties unohdustakin tarvitaan, mutta rinnalle on annettava tilaa synnyttää myös omaehtoisempia olemisen tapoja. Tästä ilahduttavana esimerkkinä on Helsingin Kalasatamassa kauppakeskus Redin (epä)onnistunut arkkitehtuuri, jonne on syntymässä kiertotalouden, taiteen ja kaupunkilaiskulttuurin hiljalleen kasvava rihmasto. Ainakin se on luonut keinoja taistella rakennuksen zombie-kohtaloa vastaan.
Tutkiessani kaupunkitilaa esittävän taiteen näkökulmasta minulle on valjennut, kuinka arkkitehtuuri on paljon muutakin kuin seinät, lattia ja katto. Se tarjoaa kehyksen ihmisruumiille, koko yhteisön keholle. Kun tuo kehys sortuu ympäriltä, nopeasti ja väkivaltaisesti tai systemaattisen mutta lyhytnäköisen purkuprojektin myötä, katoaa myös yhteisöä koossapitävä kehys. Nopeasyklinen rakentaminen aloittaa prosessin aina alusta, alkaa kotiutuminen tilaan, joka on vailla merkityshistoriaa.
Taide luo merkityksiä. Esitys, joka ei mieti suhdettaan ympäristöönsä, esitystilaansa, tai ota muulla tavoin aktiivisesti haltuun ympäröivää materiaalista todellisuuttaan ja ajallista kontekstiaan, kivettyy sekin toisintamaan jotain vanhaa ja totuttua. Uutta ei aina synny uudestakaan materiaalista. Taiteen mahdollisuus toimia uusia merkityksiä luovana voimana lakkaa, jos se ei jatkuvasti kysy olemassaolonsa syitä ja tutki seiniä, jotka sitä kehystävät. Paikkasidonnaisen taiteen tekijät tunnistavat tässä ajassa saman uhkakuvan kuin situationistit: raunioituminen voi tapahtua myös näyttämötaiteessa itsessään. ↙
HENRIIKKA HIMMA
on dramaturgi ja esityksentekijä, joka työskentelee näyttämön, radion ja dokumenttielokuvien parissa sekä toimii tuntiopettajana Teatterikorkeakoulussa. Parhaillaan hän työstää yhdessä työryhmän kanssa esitystä, joka käsittelee modernia kirkkoarkkitehtuuria ja pyhiä tiloja.
LÄHTEITÄ
Kaisa Karvinen: ”Betonista ja arkkitehtuurista”. Anti-zine 5.9.2023 antifestival.com/luento-betonista-ja-arkkitehtuurista/
Tommi Uschanov & Antti Arnkil: ”Johdatusta situationisteihin”, Niin & näin 3/2003.
Panu Savolainen: ”Muisti, rauniot, unohtaminen”, Niin & näin 4/2015.
Henriikka Himma & Jani Orbinski: Vuosi kauppakeskuksessa, Yle Radiogalleria 2024.