Kuva arkkitehtuurin koristeena latistuu liian usein huomiotyökaluksi, jonka ainoa tehtävä on kerätä katseita
Tarvitsemme uutta keskustelua ornamentiikan, taiteen ja koristelun merkityksestä arkkitehtuurissa, kirjoittaa arkkitehti ja kuvataiteilija Maija Kovari.
Minua haastateltiin hiljattain arkkitehtuuria käsittelevään ohjelmaan taiteesta osana arkkitehtuuria. Jakson aiheena oli arkkitehtoninen teema nimeltä koristelu. Vaikka koristelu on yleisesti käytössä oleva arkkitehtuuritermi, taidepiireissä koristelun ja taiteen niputtaminen koetaan aina vähän kiusallisena. Ammattitaiteilija näkee taideteoksella sen sisältöön perustuvan itseisarvon, siinä missä koristelua ajatellaan alisteisena sille, mitä koristellaan.
Taiteen ja koristelun yhteen kietoutumisen voikin nähdä viitteenä jonkinlaisesta merkityskriisistä, tai vähintäänkin molempien muuttuvasta roolista.
Koristelu, tai ornamentiikka, on arkkitehtuurin historiassa ollut kytköksissä tekniseen kehitykseen: uudenlainen toteutustapa mahdollistaa uudenlaista estetiikkaa ja koristelua. Esimerkiksi goottilainen arkkitehtuuri perustui uuteen tekniseen innovaatioon, ohuisiin holvikaarirakenteisiin. Holvikaariin toteutetut koristeet vahvistivat sen rakenteellisuuden visuaalista hahmotettavuutta.
Taidepiireissä koristelun ja taiteen niputtaminen koetaan aina vähän kiusallisena.
Myös 2020-luvulla koristelu on kietoutunut tekniseen kehitykseen. Historiallinen ornamentiikka oli yleensä toistuvaa, käsityöläiset seurasivat ennalta määrättyjä malleja. Nyt digitaaliset työkalut ja tekoäly mahdollistavat kullekin paikalle uniikin koristeen. Kaiverruksen käsin kosketeltavaa materiaalisuutta on mahdollista tavoitella uudelleen 3D-tulostuksella ja CNC-jyrsinnällä.
Kuvia esimerkiksi koivumetsästä on alkanut kasvaa julkisivuihin, ensin graafiseen betoniin ja sittemmin perforoituihin eli rei´itettyihin julkisivulevyihin. On vihdoin mahdollista tehdä oikeasti isoja pintoja ja näyttävää kuvaa ilman suurta vaivaa suunnittelijalta, saati käsityöläiseltä.
Mutta vain koska voi, kannattaako?
Kuva osana arkkitehtuuria on 2020-luvulla vapautunut käsityön edellytyksestä, mutta oliko vaivannäöllä ja vaikuttavuudella sittenkin jotain tekemistä toistensa kanssa? Kenties osa koristeen voimasta historiallisen arkkitehtuurin osana tulee juurikin siitä, että joku on nähnyt sen – eli minun, kokijan – eteen vaivaa.
Entä koristeen sisältö? Jos goottilaisen kirkon pinnoissa toistuvat kuvat vahvistavat teologista sanomaa, mitä parkkihallin seinään perforoidut kahdeksan metriä korkeat autot kuvaavat? Sitä, että sisällä on autoja?
ARKKITEHTUURISSA ORNAMENTIIKKA on perinteisesti tarkoittanut käsin toteutettuja koristeellisia yksityiskohtia. Sen rinnalla taideteos, myös osana arkkitehtuuria, on aina ollut jotain itsenäisempää.
Esimerkiksi VR:n pitkäikäinen Kivimiehet -mainoskampanja kertoo Emil Wikströmin Lyhdynkantajat -veistoksen kyvystä kannatella merkityksiä arkkitehtuurin kontekstista irrotettuna. Silti Wikströmin teos ja rautatieaseman holvikaaret kuvioineen kuuluvat Eliel Saarisen arkkitehtuurin kokonaisuuteen niin, että ne vahvistavat kaikki toisiaan. Näinhän se parhaimmillaan toimii.
Toisaalta, samoin kuin on olemassa rakennuksia, joista kukaan ei puhu arkkitehtuurina, on kuvia ja kuvioita, joista ei tulisi puhua taiteena. Sana taideteos olettaa omaleimaisen näkökulman, aiheen rajauksen sekä tekniikkaa ja mittakaavaa, jotka tukevat valittua viestiä. Lahjakas ihminen on siis käyttänyt teokseen aikaa. Parkkihallin seinään perforoiduissa autoissa tai kerrostalon betoniin syövytetyssä luontovalokuvassa näin ei ole. Onko se silloin koriste?
Jos kaikki on taidetta,
taidetta ei enää ole.
Ongelma ei ole, että arkkitehtuuri omaksuu uusia teknologioita, tai että se, mitä tarkoitetaan sanalla ornamentiikka, muuttuu. Ongelma on, jos olemme niin välinpitämättömiä julkista tilaamme kohtaan, että käytämme kuvaa harkitsemattomasti.
Taustalla on vielä ehkä syvällisempi ongelma: Emme saa kiinni siitä, mitä merkityksiä ajassamme yhteisesti allekirjoitamme, ja joita siksi haluaisimme osaksi aikamme rakennuksia. Kuva latistuu huomiotyökaluksi, jonka sisältö pelkistyy kykyyn kerätä katseita. Jos taide kantaa merkityksiä itsenäisesti ja ornamentiikka viitteellisesti, niin tämä ei yllä kumpaankaan.
ONKO SITTEN MITÄÄN väliä sillä, puhutaanko taiteesta, ornamentiikasta vai koristelusta? Haittaako, jos keskinkertaista julkisivukuvitusta sanotaan taideteokseksi? Siinä mielessä kyllä, että jos kaikki on taidetta, taidetta ei enää ole. Ilman käsitteitä emme voi keskustella siitä, mitä olemme tekemässä, ja ennen kaikkea miksi.
Ehkä tarvitsemme nyt, yli vuosisata itävaltalaisen arkkitehdin Adolf Loosin kuuluisan ”Ornamentti ja rikos” -tekstin (1908) jälkeen, uutta keskustelua ornamentiikan ja taiteen merkityksestä osana arkkitehtuuria. Loosin mielestä koristeeton arkkitehtuuri kestää paremmin aikaa, ja muun muassa siksi koristeluun tekona liittyy eettisiä ulottuvuuksia.
Vaikka ideologiat ja tekniikat muuttuvat, kuvaan liittyy edelleen voimaa ja sen väärinkäyttöä.
Toivoisin jokaisen hankkeen kohdalla perusteellista keskustelua siitä, voisiko ammattilaisen huolellisesti toteuttama taideteos tai koriste tukea syntyvän tilan kokonaisuutta aikaa kestävällä, merkityksellisellä tavalla. Jos vastaus on ei, on vastuullista jättää se pois.
Julkinen tila on liian tärkeä siihen, että siellä tehtäisiin asioita vain, koska voi.
