Hilding Ekelundin ehdotus jäi eduskuntatalon kilpailussa toiseksi, vaikka olisi sopinut ympäristöönsä voittajaa paremmin

Uudessa Hyvät häviäjät -juttusarjassa arkkitehdit esittelevät arkkitehtuurikilpailujen 150-vuotisen historian varrelta kakkoseksi jääneitä tai muita palkittuja ehdotuksia, jotka ovat tehneet heihin vaikutuksen. Ensimmäisessä osassa päätoimittaja Kristo Vesikansa esittelee yhden omista suosikeistaan.

J. S. Sirénin suunnittelema Eduskuntatalo on aina herättänyt minussa ristiriitaisia tunteita: varsinkin sisätiloiltaan upea rakennus ei ole koskaan asettunut osaksi ympäröivää kaupunkia. Olen toki tietoinen, että Sirén teki lukuisia suunnitelmia Eduskuntatalon edustan järjestämiseksi, mutta eikö arkkitehdin pitäisi sovittaa suunnittelemansa rakennus ympäristöön eikä toisin päin?

Tästä syystä olen usein spekuloinut, kuinka paljon onnekkaampaa olisi ollut, jos eduskuntatalon piirustuskilpailussa vuonna 1924 toiseksi jäänyt Hilding Ekelundin ehdotus Cento Colonne olisikin noussut voittajaksi. 

Erot eivät liity niinkään suunnitelmien muotokieleen – niin Ekelundin ehdotus kuin Sirénin voittajaehdotus olivat tyyliltään pohjoismaista klassismia sen kaikkein monumentaalisimmassa muodossa – vaan suhtautumiseen olemassa olevaan ympäristöön. Tässä suhteessa suunnitelmat edustivat lähes vastakkaisia lähestymistapoja. Sirénin valiomuotoinen kappale ei ympäristöstään juuri piitannut, vaan kääntyi katsomaan kohti itää ja Töölön ratapihaa, jonka paikalle pääkaupungin uuden monumentaalikeskustan uskottiin rakentuvan.

Ekelund sen sijaan hyväksyi rakennuspaikan rajoitukset ja epäsäännöllisyydet ja pyrki kääntämään ne hyödykseen. Hän sijoitti pylväikön koristaman pääjulkisivun Heikinkadun eli nykyisen Mannerheimintien päätteeksi, jolloin se muodosti jatkeen kaupungin vanhalle keskustalle. Ratapiha-alueen hän jätti kehittymään omaan tahtiinsa. Tämä olikin ollut paljon realistisempi strategia, sillä nykyistä Kansalaisaukiota saatiin odottaa Eduskuntatalon eteen aina 2010-luvulle saakka. 

Muutenkaan Ekelund ei näytä kaivanneen eduskuntatalonsa ympärille laajoja paraatiaukioita. Pääsisäänkäynnin edustalle hän sommitteli porrastetun terassin, joka olisi varmasti palvellut hyvin myös mielenosoituksia. Talon ympärille hän hahmotteli kaksi matalampaa ja arkisemman näköistä rakennusta, joiden väliin muodostui vaihteleva sarja kaupunkitiloja, melkein kuin Italian vanhoissa kaupungeissa konsanaan.

Ekelundin pohjaratkaisu ei kuitenkaan vetänyt vertoja Sirénin kompaktille suorakaiteelle, joka minimoi rakennuksen sisäiset yhteydet. Lisäksi Ekelundin suunnitelmassa rakennuksen tilallinen huipennus ei suinkaan ole edustuksellisen demokratian sydän eli istuntosali vaan kupolin kattama pyöreä sisääntulohalli.

Sen mahtipontisuus tuntuu kovin vieraalta niin kansanedustuslaitoksemme kuin Ekelundin vaatimattoman luonteen näkökulmasta – olisiko kyse siis ollut tehtävään ladattujen odotusten tuottamasta harhapolusta? Pienemmissä tiloissa, kuten puhemiehen kartiokattoisessa kokoushuoneessa, Ekelund sen sijaan osoitti taitonsa luoda vaikuttavia tilaelämyksiä yksinkertaisilla keinoilla.