Mikä merkitys suunnittelijalla on rakennussuojelussa?

Onko perusteltua suojella rakennuksia vain siksi, että ne ovat jonkun tietyn arkkitehdin töitä? Kaksi rakennusperinnön asiantuntijaa pohtivat, onko suunnittelijalähtöisessä suojelussa aina kyse neromyytin pönkittämisestä vai voiko sen kautta nostaa esiin yhden henkilön tuotantoa laajempia yhteiskunnallisia ilmiöitä.

Iida Kalakoski: Ongelmallista on, jos maestro nostetaan jalustalle, jolle kipuaminen ei muilta onnistu

Historiallinen arkkitehtuuri on yksittäisten nerojen, yleensä miesten, piirtämää. Nykyarkkitehtuuri taas on nimekkäiden arkkitehtitoimistojen usein kilpailuvoittojen seurauksena suunnittelemaa. 

Tällaisina nerojen työnä arkkitehtuurin historian ja nykyhetken merkkipaalut usein esitetään. Kapea, suunnittelijakeskeinen näkemys ”hyvästä arkkitehtuurista” vaikuttaa tulkintoihimme rakennusperinnöstä ja sitä kautta säilyttämisen arvoisista rakennuksista.

Arkkitehdin nimi on toki helppo tapa avata arkkitehtuurin arvoja suurelle yleisölle. Jos tilallisuutta tai valon leikkiä onkin joskus vaikea selittää, arkkitehtien nimekkyys on helpommin mitattava suure. Joskus pelkkä huhu tai perimätieto rakennuksen mahdollisesti nimekkäästä suunnittelijasta saattaa luoda rakennuksen ympärille positiivista auraa. Tunnettu nimi voi vahvistaa rakennuksen merkitystä ihmisten mielissä ja kannustaa sen ylläpitoon. Toisaalta nimettömän suunnittelijan luomus on suuremmassa vaarassa joutua arvostuskuoppaan kuin nimekkään.

Arkkitehdin nimi ei vaikuta ainoastaan suureen yleisöön, vaan usein myös ammattilaisten tekemiin arvioihin ja sitä myötä rakennusten kohteluun, jopa purku- ja suojelupäätöksiin. Puheet purkubuumista ja rakennusten säilyttämisen perusteleminen ympäristönäkökulmilla ei poista sitä tosiasiaa, että rakennuksia kohdellaan eri tavoin myös niihin kytkeytyvän arvostuksen ja merkityssisältöjen perusteella. Arkkitehtien nimekkyyteen perustuva arvonmäärittely pitää pintansa rakennussuojelussa, vaikka akateeminen arkkitehtuurin tutkimus – ja opetuskin – on jo pitkään pyrkinyt eroon suunnittelijakeskeisestä historiankirjoituksesta.

Suunnittelijan nimekkyyden varaan rakentuu monia ajankohtaisiakin avauksia, kuten Aalto Works -esitys, jossa ehdotetaan kolmentoista Alvar, Aino ja Elissa Aallon suunnitteleman rakennuksen lisäämistä Unescon maailmanperintöluetteloon, sekä Arkkitehtiliiton vetoomus Juha Leiviskän tuotannon säilyttämisestä.

Esitysten rakennussuojelullinen arvo on mielestäni niiden mahdollisuudessa nostaa esiin usein hankalasti avautuvan modernin rakennusperinnön merkityksiä. Kun oppii arvostamaan Aaltoja ja Leiviskää, voi ehkä oppia ymmärtämään modernismia laajemmin.

Silti voi perustellusti kysyä, tarvitsemmeko korkeamman jalustan Alvar Aallolle vai pikemminkin enemmän ymmärrystä arkkitehtuurimme koko kirjolle. Voiko yksittäisten suunnittelijoiden korostaminen olla jopa haitaksi kategorioiden ulkopuolelle jäävälle rakennuskannalle? Entä miltä arkkitehdin nimeen tukeutuva suojelu näyttää moniarvoistuvassa yhteiskunnassa ja ekokriisin aikakaudella? Onko arkkitehtuurin tai rakennusperinnön kehystäminen sankariarkkitehtimyyttiin aikansa elänyttä?

Yksipuolistava ihailu ei ole hankalaa vain muiden suunnittelijoiden töille, vaan se voi olla tuhoisaa myös itse maestron rakennuksille. Rakennuksen taideteosmainen tulkinta voi käydä niin hallitsevaksi, että sen kaikki myöhemmät kerrostumat pyritään poistamaan korjauksissa nimekkään suunnittelijan roolin vahvistamiseksi. Yksipuolistava korjaus kadottaa kerroksellisuutta ja saattaa synnyttää kulissimaisen vaikutelman.

Historiallisten kerrostumien lisäksi arkkitehtikeskeisyys sivuuttaa monia onnistuneen rakennushankkeen kannalta keskeisiä ominaisuuksia tai osaajia. Esimerkiksi Kulttuuritalo (1958) on paitsi Alvar Aallon, myös uutteran talkooväen taidonnäyte ja Villa Mairea (1939) sivistyneen – ja varsin varakkaan – tilaajan näkemyksellisyyden tulosta. 

Alvar Aallon arkkitehtuurin tapauksessa ongelmallista on, jos maestro nostetaan sellaiselle jalustalle, jolle kipuaminen ei muilta onnistu. Saattaa syntyä käsitys, ettei modernista perinnöstä tarvitse säilyttää kuin kirkkaimmat helmet, kenties vain Aaltojen ja muutamien muiden kelvollisiksi katsottujen arkkitehtien työt.

Käykö niin vai ei, riippuu varmasti siitä, miten ilmiö kehystetään – esitetäänkö arkkitehti vertaansa vailla oleva taiteilijanerona vai tunnustetaanko, että hänenkin arkkitehtuurinsa on aikansa ja ympäröivän kulttuurin tuote. Yhteinen historiallinen ja kulttuurinen tausta synnytti monet muutkin saman aikakauden rakennukset, jotka saivat eri tekijöiden käsissä omanlaisensa muodon, mutta yhtä hyvin nekin voivat olla tässä ajassa merkityksellisiä ja vaalimisen arvoisia. 

Iida Kalakoski on arkkitehti ja rakennusperinnön dosentti sekä toinen helmikuussa julkaistun Pelastakaa talot! Purkuvimmaa purkamassa -kirjan kirjoittajista.

Jonas Malmberg: Suojeltavia rakennuksia voi ajatella myös kokoelmana

Taiteen ja arkkitehtuurin kaanonia eli keskeisimpien teosten ja tekijöiden vakiintunutta valikoimaa on vuosisatoja rakennettu taiteilija- tai suunnittelijalähtöisesti. Erityisten monumenttien rinnalla on kuitenkin jo parin sukupolven ajan tunnistettu myös arkipäivän ympäristöjen merkityksiä – esimerkiksi teollisuusperintöä ja lähiöitä arvostetaan nykyään laajasti. 

Vuonna 2010 voimaan tullut laki rakennusperinnön suojelemisesta tunnistaa suojeltavien kohteiden merkityksiä laveasti. Suunnittelijaa suojelun edellytykset eivät silti nimeä, vaikka moniin arvoihin ominaisuus tietyn suunnittelijan tai suunnitteluryhmän tuotantona voi sisältyä. Hallituksen esitys, joka perustelee ja esittelee lakia, taas tunnistaa suunnittelijan merkityksen suorasanaisimmin sisätilojen suojeluperusteena.

Nykyistä lakia edeltänyt rakennussuojelulaki vuodelta 1985 tunnisti ”rakennustaiteen” merkityksen, nojaten tekijälähtöiseen kaanoniin. Vuonna 1964 annettu laki kulttuurihistoriallisesti huomattavien rakennusten suojelusta oli seuraajiaan harvasanaisempi mainiten vain rakennushistorialliset ja historialliset arvot.

Varsinkin 1900-luvun jälkipuolen rakennusperintöä on arvioitu temaattisten tarkastelujen avulla. Esimerkiksi Museoviraston Rakennettu hyvinvointi -hanke tarkastelee sotienjälkeistä rakentamista ilmiölähtöisesti. Myös Icomosin ja Getty-säätiön luokitteluoppaassa The Twentieth-Century Historic Thematic Framework: A Tool for Assessing Heritage Places (2021) rakennusperintöä lähestytään ilmiöiden kautta, vaikka arkkitehtuuurihistorian kaanon näkyykin esimerkiksi oppaan kuvavalinnoissa.

Suojeltuja rakennuksia voi ajatella myös kokoelmana. Esimerkiksi 1990-luvun alusta alkaen täydentynyt Docomomon modernin arkkitehtuurin merkkikohteiden valikoima ei ole suunnittelijalähtöinen – joskin kanonisoidut arkkitehdit ovat vahvasti edustettuina. Se ei myöskään ole suojeluväline, vaikka onkin usein tunnistettu muun muassa kaavoituksessa.

Kokoelmaa voi ajatella myös rakennuksen – tai jopa rakennusosan – näkökulmasta siten, että esimerkiksi Alvar Aallon suunnitteleman Säynätsalon valtuustosalin (1952) kattoristikot ovat poikkeuksellinen arkkitehtuuri- ja insinööritaidon huipentuma.

Voi ajatella, että niiden erityisyyden ymmärtämiseksi tarvitsemme muita samanaikaisia esimerkkejä, vaikkapa Jyväskylän yliopiston opiskelijaruokalan (1954) hieman tavanomaisemmat kattoristikot sekä Otaniemen kampuksen Saha-rakennuksen (1954) vielä pykälää krouvimmat versiot. Kenties muidenkin arkkitehtien suunnitelmat, kuten Heikki ja Kaija Sirenin Otaniemen kappelin (1957) tai Servin mökin (1952) puurakenteet, täydentävät kokoelmaa.

Suomen valtio on esittänyt kolmeatoista Alvar Aallon ja hänen toimistonsa suunnittelemaa rakennusta ja rakennusryhmää Unescon maailmanperinnöksi. Parhaillaan arvioitavana oleva Aalto Works -esitys ei kuitenkaan ole Aallon kanonisoitujen rakennusten parhaimmisto, vaan esitys rakentuu yhteiskunnan modernisaation ja käyttäjälähtöisen, empaattisen arkkitehtuurin tarinan ympärille. 

Julkisuudessa esityksen on nähty ilmentävän ja vahvistavan henkilökulttia, vaikkei maailmanperinnön kriteereistä “inhimillisen luovuuden mestariteos” olekaan siinä käytössä. Sen sijaan on käytetty kriteeriä “aikojen saatossa tapahtuneiden arvojen muuttuminen esimerkiksi arkkitehtuurin, teknologian, monumentaalitaiteen, kaupunki- tai maisemasuunnittelun suhteen”. Myös Aallon yhteistyökumppaneiden ja toimiston – ei pelkästään Alvar, Aino ja Elissa Aallon – roolit on tunnistettu ja siten viety esitystä pois neromyytin tarinasta. 

Arkkitehtuuri on aina lähtöisin suunnitteluryhmästä, ja tietenkin sen ulkopuoleltakin tulevista reunaehdoista, joita esimerkiksi tilaaja tai rakennuspaikan ominaisuudet asettavat. Viime aikoina esillä olleen akateemikko Juha Leiviskän – melko vähälukuisen – tuotannon ominaisuutena on jo hänen elinaikanaan tunnistettu poikkeuksellinen arkkitehtoninen laatu.

Esimerkiksi 1900-luvun jälkipuoliskon arkkitehtuurin arvioinnissa voi ajatella, että taitavaksi tiedetyn suunnittelijan teokset tai jo valmistumisaikanaan huomioidut rakennukset ovat ikään kuin ennakolta valikoitunut joukko. Niissä voi piillä potentiaalia suojelulle nimenomaan erityislaatuisen arkkitehtonisen ilmaisun ansiosta. Ajatus ei ole kuitenkaan käännettävissä niin, ettei vähemmän tunnetun suunnittelijan teoksella voisi olla suojelutarvetta. 

Rakennuksen ominaisuuksilla on merkitystä suojelun kriteereinä, ja tieto suunnittelijoista on yksi ominaisuuksista. Kysymys lieneekin ennen kaikkea siitä, kuinka eri ominaisuuksia painotetaan suojelun keskusteluissa ja päätöksissä. Tutkijoiden näkökulmasta on varmempaa tarttua sellaiseen aiheeseen tai suunnittelijaan, jonka tuotanto on tunnettu ja arkisto työluetteloineen saavutettavissa. Silti kaanon elää ja täydentyy uudella tutkimuksella ja selvityksillä.

Jonas MaLmberg on museoviraston yliarkkitehti, joka on osallistunut myös Aalto Works -esityksen valmisteluun.

Julkaistu lehdessä 2 – 2026 - Oulu