Turun hienoimpia rakennuksia listaavan teoksen soisi tuovan uutta näkökulmaa suojelukeskusteluun laajemminkin

Turun hienoimmat talot -kirja ei pelkästään luetteloi arkkitehtuurinähtävyyksiä vaan avaa esimerkillisesti kohteiden valitsemisen syitä. Kirja on raikas empatian tuulahdus, joka nostaa arvoonsa myös eri aikakausien arkirakentamisen.

Miten sinä valitsisit 101 arkkitehtuurinähtävyyttä yli 60 000 rakennuksen joukosta? Kohteiden valitsemisen tuska ilmestyy kuin varkain joka kerta, kun ulkopaikkakuntalaisille haluaisi esitellä kotiseutujaan. Panu Savolaisen ja Aleks Talven kirja Turun hienoimmat talot ei vain listaa rakennuksia ja esittele niitä herkullisin kuvin, vaan se avaa esimerkillisesti kohteiden valitsemisen kriteerejä. Tätä toivoisi useammankin listauskirjan tekevän.

Kirjaan on valittu kattavasti eri aikojen ja rakennustyyppien edustajia: on 1700-luvun kaupunkitaloja, 1900-luvun siirtolapuutarhamökkejä sekä 2000-luvun julkisia rakennuksia. Paljasjalkaiselle turkulaisellekin kirja paljasti uusia kohteita koluttavaksi, kuten Pansion lentomajakan (1937).

Vaikka turkulaiset ovat ahkerasti julkaiseet kirjoja kaupunkinsa puretuista ja selviytyneistä kaunottarista, Savolaisen ja Talven kirja on raikas empatian tuulahdus: vanhat arkirakennukset ja uudemmat tuotokset ovat myös arvokkaita, koska ne muistuttavat eri aikakausien rakentajien tavoitteista ja arvoista.

Tekijöiden mukaan Turun erityispiirre on – kyseenalaisesta purkukaupungin maineestaan huolimatta – sen ajallinen kerroksellisuus. Kaupunkiin on ripauksittain jäänyt jäljelle todisteita siitä, miltä siellä on joskus näyttänyt. Muissa Suomen isoissa kaupungeissa purku- ja rakennusbuumit ovat olleet kokonaisvaltaisempia. Siksi Turussa on helpompi unohtua unelmoimaan, millainen kaupunki voisi olla nykyään, jos historia olisikin mennyt toisin.

Ehkä juuri kerroksellisuuden vuoksi Savolainen ja Talve haluavat haastaa lukijaa miettimään omaa suhdettaan muuttuviin arvomaailmoihin ja kauneuskäsityksiin valitsemiensa rakennusten kautta. Kertakäyttörakentamisen aikana kirja muistuttaa, että arkkitehtuuriperinnön synnyttäminen vaatii välillä vähän hassujenkin käyttötapamuutosten sallimista, kuten kaupunginarkkitehti Pehr Johan Gylichin suunnitteleman doorilaisen kalatoripylväikön (1836) muuttaminen bensa-asemaksi (1937) ja myöhemmin ravintolaksi (2010). Paikallisten Pinellana tunteman rakennuksen eri elinvaiheet, muutostyöt ja nykyinen käyttö esitellään kirjassa ilman arvottamista – kuin lohdutukseksi, että rakennukset kyllä joustavat maailman muuttuessa ympärillä.

Toisaalta monia maallikkoja ja arkkitehtejakin kummastuttanee joidenkin rakennusten päätyminen listalle. Tällaisia ovat esimerkiksi 1980-luvun ”spedemäisten kulutusjuhlien” ruumiillistuma, Manhattan-kauppakeskus (1989) tai Runosmäen sosiaali- ja terveysasema (2006). Yhteiskunnan vääjäämättä muuttuvat arvot voivat tehdä näistä kohteista hellittyjä rakennuksia, joista välittyy menneen maailman nostalgia. Tai sitten niiden tulevan arvon uumoilu tässä kirjassa onkin itsessään se tulevaisuuden kuriositeetti: tuotako kuviteltiin tulevaisuudessa arvostettavan?

Mitään top-listaa ei voi tehdä ilman tekijöiden persoonallisuuden paistamista läpi – ei tätäkään. On hellyyttävää, että oma lapsuuden koulu on päätynyt listalle, ja ymmärrettävää, että omista vanhoista projekteista haluaa kirjoittaa.

Neutraaliutta vältellään myös suoraan kritisoimalla ja ojentamalla nykyistä kiinteistöpolitiikka. Esimerkiksi VR saa ansaitusti kritiikkiä, koska on ”lyhytnäköisesti luopumassa rakennusperinnöstään” ja palveluistaan koko Suomen tasolla. Jos tekijät näkevät historian vaihtelevien arvostuksien jatkumona, kommentaari on täysin perusteltavissa – jopa kannustettavaa. Näennäinen neutraalius on modernismin piilosynti.

KAUNIISTI TAITETTU teos on oivallinen selailtava kahvipöytäkirja. Se on hyvä referenssiteos jokaiselle, joka suunnittelee arkkitehtuurimatkaa Turkuun tai joutuu suunnittelemaan listaa omasta kaupungistaan. Joissain tilanteissa jäin kuitenkin kaipaamaan rakennusten pohjapiirroksia, leikkauksia tai lisävalokuvia avaamaan tekstissä mehusteltuja arkkitehtuurin hienouksia. Toki silloin napakka taitto ei enää olisi onnistunut.

Sen sijaan kohteiden sijoittuminen kartalle olisi ehdottomasti pitänyt liittää teokseen: se helpottaisi spontaanien retkien järjestämistä, kun rakennuksia ei tarvitsisi paikantaa vain osoitteen perusteella.

Turkulaiseen mielenlaatuun kuuluu olennaisesti menneen Turun kaihoisa muistelu, ja Turun hienoimmat talot voisi pintapuolisesti nähdä tämän viha-suru-rakkaussuhteen jatkumona. Mutta kirjan pääteesien, jotka kertovat muuttuvista arvoista ja rakennussuojelun tärkeydestä, soisi tuovan uutta näkökulmaa rakennussuojelun keskusteluihin laajemminkin.

Nyt elämme aikaa, jolloin voimme valita toisin, suojella ja siten ikäännyttää kansainvälisesti vertailtuna nuorta rakennuskantaamme. Muuten arkkitehtuurinähtävyyslistamme ovat täynnä vain uusimpia trendejä ja ”Suomen taudin” uhreja.

Mikael Tómasson on arkkitehti, joka työskentelee Turun kaupungilla kaavoituksen kehittämispäällikkönä.