Arkkitehtuuri voi muodostaa vastavoiman imperialismille, ja Suomi on tästä hyvä esimerkki, sanoo tutkija Markus Lähteenmäki

Taidehistorioitsija Markus Lähteenmäki on tutkinut arkkitehtuurissa ilmenevää imperialismia. Lähteenmäen mukaan anti-imperialistinen ajattelu on erottamaton osa suomalaisen arkkitehtuurin historiaa.

Viime kuukausina sana imperialismi on saanut takaisin sellaisen uhkaavan sävyn, jota Euroopassa ei ole koettu vuosikymmeniin. Venäjän Ukrainassa käymän hyökkäyssodan rinnalle nousi talvella pelko siitä, että johtava Nato-maa Yhdysvallat saattaisi vallata Grönlannin. Tammikuussa 2026 Belgian pääministeri Bart De Wever kuvaili tilannetta toteamalla, että Vanhan mantereen rooli tuntuu häilyvän ”tyytyväisen vasallivaltion” ja ”onnettoman orjan” välillä.

Jotta emme joutuisi valitsemaan aivan näin synkkien ääripäiden välillä, tarvitaan anti-imperialistisia ajattelumalleja, joiden avulla Euroopan unioni voi löytää uuden paikkansa uudessa maailman epäjärjestyksessä. Kyse on myös tilallisesta anti-imperialismista. Tämä ajatus oli kirkkaana mielessäni, kun keskustelin aiheesta Markus Lähteenmäen kanssa. Hän on taidehistorioitsija ja kuraattori, joka opettaa nykyään Helsingin yliopistossa ja Sveitsin EPFL-korkeakoulussa.

Lähteenmäki on perehtynyt työssään kattavasti niin Suomen kuin Venäjänkin arkkitehtuurikulttuurissa ilmenevään imperialismiin. Esimerkkinä mainittakoon Helsingin rakennetun ympäristön imperialistista alkuperää käsitellyt installaatio Instruments of Occupation, jonka Lähteenmäki toteutti Kansallisarkiston näyttelytilaan vuonna 2023 yhteistyössä valokuvaaja-kaupunkisuunnittelija Dan Dubowitzin sekä muusikko-arkkitehti Tuomas Toivosen kanssa.

Venäjän vallan alla

DANIELE BELLERI: Missä mielessä suomalaisen arkkitehtuurin historia on imperialistista?

MARKUS LÄHTEENMÄKI: Omissa viimeaikaisissa tutkimuksissani tarina alkaa 1800-luvun alusta ja Helsingin uudelleenrakentamisesta, joka oli paljolti nimenomaan keisarillinen, imperialistinen projekti, joskin samaa voisi sanoa myös joistain Ruotsin vallan aikaisista rakennushankkeista tai niin sanotun Vanhan Suomen kaupunkien uudelleenrakennushankkeista Venäjän vallan alla. Paradoksaalista vuoden 1809 jälkeisessä tilanteessa oli se, että imperialistinen painostus Suomessa oli tuolloin ennen kokemattoman voimakasta, mutta toisaalta julkinen rakentaminen oli ensimmäistä kertaa suomalaisten itsensä ja täällä työskentelevien suunnittelijoiden käsissä.

Aikaisemmin Ruotsin vallan alla suunnittelua oli johdettu tiukasti Tukholman yli-intendentinvirastosta käsin. Venäjän keisarikunnalla ei koskaan ollut vastaavaa suunnitteluelintä. Suomi sai siis hoitaa itse omia asioitaan. Ja vaikka suunnittelijat käyttivät samaa imperialistista muotokieltä kuin muualla valtakunnassa, käytännöissä oli tiettyä huokoisuutta, jonka ansioista myös itsenäisempi ja vaihtelevampi ilmaisu ja käytännöt saattoivat nostaa päätään. 

DB: Siivittikö mainitsemasi huokoisuus huomaamatta myös suomalaisen kansallisuusaatteen syntyä? 

ML: Kyllä, koska uusi vapaus hoitaa itse maan asioita toi mukanaan myös vapauden rakentaa omaa julkista hallintokulttuuria. Yliopistokin kuului samaan Senaatintorin suunnitelmaan. Kansalliset muodot syntyivät imperialististen rakenteiden myötävaikutuksella ja niiden sisällä. Samalla arkkitehtuurin myöhemmät kansalliset muodot, jotka  yrittivät purkaa vanhoja malleja, myös väistämättä perivät joitain imperiumin rakenteellisia toimitapoja.

DB: Onko suomalaisessa yhteiskunnassa mielestäsi vielä jäljellä anti-imperialistisia jännitteitä?

ML: Suomi on esimerkki siitä, miten arkkitehtuurista voi muodostua myönteinen voima, joka edistää sinnikkyyttä ja vastustuskykyä imperialismia vastaan – nykymuodin mukaan voisi puhua rakennetun ympäristön resilienssistä. Laajemmin ajateltuna suomalaisessa mielenlaadussa ja suomalaisissa instituutioissa on kyllä syvään iskostunutta tietoisuutta siitä, miten alttiita olemme suurvaltojen oikuille. Aina pitää olla varautunut kaikkeen.

Primitiivinen luontosuhde

DB: Mitä käytännön vaikutuksia anti-imperialistisella asenteella on ollut arkkitehtuuriin?

ML: Siitä asti kun Suomen valtiokehitys otti ensiaskeleitaan Venäjän vallan alla, imperialistinen muoto ja materiaalisuus kohtasivat vastustusta. Luonnolla ja maastolla – esimerkiksi graniitilla Helsingissä – oli tässä merkittävä vaikutus. Kiinnostavin arkkitehtuuri syntyykin nähdäkseni Suomessa juuri tästä jännitteestä: siitä, miten hyvin tai huonosti metropoleista ideansa saava arkkitehtuuri kykenee käsittelemään paikallisia olosuhteita.

Suomalaisten luontosuhde on monella tapaa anti-imperialistinen, jossain mielessä jopa primitiivinen. Berliinin ja Pietarin metropoleista saapunut Carl Ludvig Engel ei tiennyt, mitä olisi tehnyt Helsingin graniitilla. Hän luuli voivansa rakentaa siitä Pietarin tapaan, mutta paikallinen kivilaatu on niin lujaa, ettei sitä voinutkaan kiillottaa niin kuin Pietarissa säihkyvää graniittia. Myös maastonmuodot asettivat omat rajoituksensa.

Niinpä Engel päätyi useimmissa Helsinkiin laatimissaan suunnitelmissa – ja etenkin Helsingin tuomiokirkossa – massiivisiin, jopa poikkeuksellisiin graniittisiin terassointeihin. Graniitin oma vastustus vaikutti syntyneeseen muotoon. Kirjeissään Engel kuvaili paikallisia olosuhteita ja näitä perustuksia kuin ne olisivat myyttisiä, kyklooppien muovaamia rakennelmia. 

Myöhemmin samanlaista jännitettä voi nähdä Alvar Aallon töissä. Hän oli kotonaan luonnonmaisemassa ja suhtautui metsään ja maastoon hyvin omaperäisellä tavalla, ei primitiivisten tai alkuperäiskansojen tapaan muttei myöskään metropolin ideoiden mukaisesti.

DB: Suomalaisen arkkitehtuurin historiallisessa maisema- ja luontokeskeisyydessä on siis anti-imperialistinen pohjavire. Tämä näkökulma antaa suomalaisen arkkitehtuurin luontosuhteelle aivan uudenlaisen merkityksen. Luonto ei olekaan tyynnyttävä ja vaaraton elementti vaan aktiivinen tekijä ristiriitatilanteessa.

ML: Aivan, ja muut elementit juontuvat juuri rationalistisen ajattelun ja luonnon välisestä ristiriidasta. Paikkaan kuulumista ei täällä aina ymmärretä kapitalististen käsitteiden kautta. Ajatellaan, että maa kuuluu kaikille, mutta kyse ei ole taloudellisesta vaan ennemminkin kulttuurisesta yhtälöstä. Suomen luovien ja kulttuuristen toimijoiden haasteena on löytää tapoja käsitellä tätä – ei uusromanttisessa mielessä vaan kriittisesti ja mainittuja jännitteitä hyödyntäen.

DB: Sopivatko jokaisenoikeudetkin tähän yhtälöön?

ML: Ne ovat tämän ilmiön yksi juridinen ilmaisumuoto, mutta viittaan laajempaan perinteeseen ja kulttuuriseen ideaan yhteisestä tilasta ja yhteisöstä. Pääoman tilalle asettamat rajat ovat Suomessa häilyvämmät kuin monessa muussa maassa, mikä näkyy myös arkkitehtuurissa. Jos ajatellaan Aallon tai vaikka Raili ja Reima Pietilän suhtautumista rakennuspaikan rajoihin, kyse on maan muokkaamisesta ja siihen mukautumisesta. Juha Leiviskän suunnittelussa puolestaan tärkeää on huolella rakennettu paikkasuhde, joka järjestää tilaa hiljalleen ja arkkitehtuuri juontuu itse paikasta sitä harkitusti jäsentäen.

Julkista tilaa yksityistetään

DB: Entä hyvinvointivaltion rakenteet? Ovatko nekin yksi anti-imperialistisen vastarinnan tukipylväistä? Vaikka sosiaalidemokratian kulta-aika onkin jo takanapäin, Suomessa on edelleen verraten hyvä sosiaaliturva, mikä johtuu kenties siitä, että maan geopoliittinen asema on pehmentänyt uusliberalistisia ajatuksia.

ML: Olen samaa mieltä siitä, että hyvinvointivaltiosta on meillä vielä jotain jäljellä, eikä se todennäköisesti johdu vain takaperoisista asenteista vaan myös yhteiskunnallisesta luottamuksesta – samasta uskosta yhteiseen tilaan, jonka jo mainitsin. Ehkä se saa Suomen erottumaan muista maista. Mutta miten yhteinen tila ilmenee arkkitehtuurissa? En ole ihan varma, ehkä siihen liittyy jonkinlaista vaatimattomuutta ja epämonumentaalisuutta: rakennukset ja toiminnot järjestyvät horisontaalisesti niin tilan kuin vallankin suhteen.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Yhteisöllisyyden ja julkisen tilan rakentaminen arkkitehtuurin keinoin on katoamassa. Yksityistäminen sen kuin kiihtyy. Elämme hyvinvointivaltion jälkeisessä yhteiskunnassa, mikä näkyy esimerkiksi Helsingin maa-alueiden ja saarien siirtymisenä yksityisomistukseen. Vaikka meillä yhä ehkä onkin hyvinvointivaltio, olemme kadottamassa sen julkisen tilan. Julkisia toimintoja siirretään syrjään kaupallisten tieltä. Kirjastot joutuvat maksamaan vuokraa kaupallisille ostoskeskuksille samalla kun kirjastoiksi suunniteltuja rakennuksia, syvälle Suomen yhteisöllisyyden kulttuurin juurtuneita ja sitä rakentavia julkisia tiloja, puretaan pois. 

Olen silti yhtä mieltä siitä, että Suomessa vastarinta yksityistämistä ja julkisen kulttuurin katoa vastaan on voimakkaampaa kuin muualla – ehkä osittain juuri siksi, että rakennettu ympäristömme on pitkälti syntynyt samankaltaisen vastarinnan ja resilienssin ansiosta. Nyt tätä ympäristöä kuitenkin hitaasti puretaan sisältä käsin.

Tarvitaan uudistavaa luovuutta

DB: Tämä vertailuasetelma osuu asian ytimeen. Viime vuosien geopoliittinen kehitys on pakottanut EU:n arvioimaan uudelleen rooliaan maailmassa, ja myös arkkitehtuuri ja rakennettu ympäristö ovat osa tätä pohdintaa. Minulle tulee mieleen filosofi Rosi Braidotti, joka kirjoitti joskus näin: ”Siinä Euroopassa, johon minä tunnen kuuluvani, on mahdollista vastustaa toisten ihmisryhmien järjestelmällistä halventamista sekä siihen liittyviä tuhoisia konflikteja.”

Ensikuulemalta jokseenkin abstrakti solidaarisuuden ilmaus alkaa tuntua paljon konkreettisemmalta, kun ajatellaan, että imperialismi ja etnonationalismi ovat nimenomaan Braidottin mainitseman ”järjestelmällisen halventamisen” välikappaleita.

Euroopan unioniin kohdistuu nyt paineita monelta suunnalta, ja mielestäni suomalaisesta arkkitehtuurista voi johtaa hyödyllisiä ajattelumalleja. Toisaalta mahdollinen laajempi vaikutus eurooppalaiseen kulttuuriin vaatii alalta uudenlaista, vahvempaa toimijuutta.

ML: Usein tuntuu siltä, että suomalainen arkkitehtuurikulttuuri on maailmalla aliedustettua. Haasteenamme on tehdä tilaa uudistavalle luovuudelle: laajentaa arkkitehtuurin vaikutuspiiriä niin, että siitä tulee kulttuurisesti merkityksellistä. Maamme historiassa näin on tapahtunut muutamia kertoja. Ajatellaan esimerkiksi vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyä ja Suomen paviljonkia, jonka perustukset rakennettiin graniitista. Se oli ikään kuin kansallinen manifesti, jossa arkkitehtuuri säesti musiikkia ja maalaustaidetta. Joitain kymmeniä vuosia myöhemmin Aallolla oli vastaava rooli suomalaisen arkkitehtuurin esiintuojana.

Miten voisimme saada aikaan jotain vastaavaa nykypäivän näkökulmasta? On mielenkiintoista muistella 1960- ja 1970-lukuja, jolloin Tanskan, Puolan ja Suomen kaltaisten maiden katsottiin tarjoavan eräänlaista ”kolmatta mallia”. Arkkitehtiverkostojen välillä oli vilkasta ajatustenvaihtoa. Esimerkiksi Le Carré Bleu -lehti on kerrassaan hämmästyttävä hanke: suomalainen arkkitehtuurijulkaisu, johon tuli kirjoituksia kaikkialta Euroopasta.

Pienen maan pahin vihollinen on mitäänsanomattomuus ja välinpitämättömyys. Fiksut valitsevat tässä yhteydessä jonkinlaisen impressaarin edistämään asiaansa.

DB: Uskotko, että niin voisi tapahtua?

ML: Kyllä, jos instituutiot ja yksittäiset toimijat tekevät yhteistyötä, joka hyödyttää kaikkia osapuolia. Omassa tutkimuksessani avaintekijäksi on noussut kyky vastustaa imperialistisia järjestelmiä: tämä liittyy materiaalisuuteen, tilan ja sen keskinäisten suhteiden syvälliseen ymmärtämiseen sekä näihin sisältyvään julkisuuden ja avoimuuden ajatukseen. Miksei jopa myytteihin luonnosta ja metsästä. Tärkeintä on kuitenkin eri elementtien radikaali hyödyntäminen, ilman luonnon eksotisointia, niin että niille löytyy oma kriittinen kehyksensä nykykontekstissa.

Kaupunki- ja maisemasuunnittelussa on noussut esiin uusia kollektiiveja, jotka ottavat selkeästi kantaa rakennettuun ympäristöömme, ei ainoastaan tukeutuen rakennussuojelun ja -perinnön mantroihin vaan myös kyseenalaistaen koko keskustelun käsitteitä. Näen toivoa myös julkisissa instituutioissa arkkitehtuurin tilaajina. Viimeisten sadan vuoden aikana Helsingin yliopisto ja kaupunkiorganisaatio ovat tuottaneet monet Helsingin hienoimmista rakennuksista. Etenkin kaupungilla on todellista valtaa. Toivon, että se käyttää sitä jatkossa itsevarmemmin eikä turvaudu aina automaattisesti yksityistämiseen.

Daniele Belleri on arkkitehtitoimisto Carlo Ratti Associatin osakas ja toiminut lähes kymmenen vuoden ajan kuratoriaalisten projektien ja viestinnän johtajana. Hän on valmistunut Moskovan entisestä media-, arkkitehtuuri- ja muotoiluinstituutti Strelkasta ja asuu Helsingissä ja Torinossa.