AD-museon Aalto-näyttely on tyylikäs mutta yllätyksetön

Aalto Design -näyttely tarkastelee Aino, Alvar ja Elissa Aallon arkkitehtuuria hyvinvoinnin näkökulmasta. Runsas piirustusaineisto ilahduttaa, mutta Arkkitehtuuri- ja designmuseolta voisi odottaa rohkeampiakin avauksia.

Arkkitehtuuri- ja designmuseon kesän näyttelytarjonnassa pelataan varman päälle. Muumit ja Aaltojen arkkitehtuuri vetänevät fanijoukot paikalle, mutta herättävätkö näyttelyt nostalgian lisäksi uusia ajatuksia, arjen anarkiaa tai jopa aktivismia? Paljon on nimittäin puhuttu ja kirjoitettu museoiden vaikuttavuudesta ja yhteiskunnallisesta toimijuudesta. Mainittakoon vaikka Mari Viita-ahon väitöskirja Engaging with Wicked Heritage Problems (2025) tai Arkkitehtuuri- ja designmuseon omat selvitykset uuden museon yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuuksista.

Onneksi Aino, Alvar ja Elissa Aallon työn esittelyyn on valittu uusi näkökulma: Aaltojen arkkitehtuuri hyvinvoinnin näkökulmasta. Aalto Design – Hyvinvoinnin muodot -näyttelyn aihe osuu yhteiskunnallisesti aina yhtä ajankohtaiseen keskusteluun kansakunnan terveydestä ja sen vaalimisesta. Esiin on nostettu myös luonnon tervehdyttävä vaikutus ihmisen hyvinvointiin, mutta luonnon hyvinvointia ei käsitellä.

Näyttelyn runsas piirustusaineisto ilahduttaa, koska sen avulla hahmottuu arkkitehdin työn monipuolisuus ja mittakaava. Esillä on aineistoa kaupunkien asemakaavoista rakennuksiin ja esineisiin. Näyttelyssä avautuu, miten ympäristö vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti: huonosti suunniteltu elinympäristö sairastuttaa, kun taas hyvä suunnittelu edistää terveyttä ja tarjoaa välineitä sairauksien parantamiselle.

Näyttelytekstit kertovat Aaltojen 1920- ja 1930-lukujen suunnittelufilosofiasta, mutta samalla ne on kirjoitettu haastamaan kävijän ajattelua ja pohtimaan myös nyky-ympäristöjä. Miten suunnittelijat voisivat tässä ajassa vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin ja korjata jo tehtyjä virheitä, etenkin niitä, jotka ovat syynä tämän hetken viheliäisiin ongelmiin, kuten ilmastonmuutokseen?

Keuhkoparantoloiden aikaan

Näyttelyidean taustalla vaikuttaa arkkitehtuurihistorioitsija Beatriz Colominan teos X-Ray Architecture (2019). Colominan mukaan modernia 1900-luvun arkkitehtuuria muovasi ennen kaikkea tuberkuloosi ja sen toteamiseen käytetty läpivalaiseva röntgensäde. Paimion parantola on kansainvälisesti tunnettu esimerkki keuhkoparantoloista, joissa ympäri Eurooppaa hoidettiin tähän viheliäiseen tautiin sairastuneita. Kirjailija Thomas Mannin Taikavuori-teoksen hahmo Hans Castorp lienee kuuluisin tuberkuloosipotilas, jonka toipumisen kuvaus kertoo sairaalaelämän vaikutuksesta yksilöön.

Näyttelyssä lähimmäs potilaan kokemusmaailmaa kävijä pääsee Paimion parantolasta rekonstruoidussa potilashuoneessa. Arkkitehtuuripiirustukset kertovat Aaltojen empaattisesta suunnittelufilosofiasta. Käsienpesualtaan veden lorina ei saisi häiritä ja sängyssä makaavalla potilaalle pitäisi olla ikkunasta näkymä luontoon.

Taiteilija-tutkija Ilona Sagarin Paimion parantolasta tekemä Other Actors -videoteos (2025) tuo mieleen Eija-Liisa Ahtilan monikanavaiset teokset. Sagarin teos käsittelee lähes kaikkia mahdollisia näkökulmia rakennukseen: on haastateltu käyttäjiä, hoitohenkilökuntaa, potilaita, huoltomiehiä ja siivoojaa, arkkitehtuurin asiantuntijoita, tuberkuloosin tutkijoita, maahanmuuttajalääkäriä. Videon kuvista mieleen jää erityisesti parantolan keltaista portaikkoa puhdistava siivooja ja tämän pohdinnat ikonisessa rakennuksessa työskentelystä.

Video muistuttaa, että tuberkuloosia on edelleen maailmassa, vaikka Suomessa keuhkoparantoloita ei onneksi enää tarvita. Esiin nousee väistämättä myös kysymys siitä, miten hyvinvointivaltio hoitaa tyhjilleen jääneitä sairaalarakennuksiaan ja huolehtii rapistumaan jätetystä kulttuuriperinnöstään. Paimion parantolan käyttötarkoitustakin on pohdittu vuosia, eikä yksiselitteistä ratkaisua ole näköpiirissä. Rakennussuojelun kannalta nyt suunnitteilla oleva hotelli ja hyvinvointikeskus -hanke on ajankohtainen ja haastava ja herättää ansaitusti keskustelua.

Kaiken kaikkiaan dokumentaarinen taidevideo taustoittaa aihetta kiinnostavasti ja jää elämään näyttelyn jälkeenkin, mutta onko tunti sittenkin liian pitkä aika näyttelykävijälle? Harva vierailija näyttää pysähtyvän muutamaa minuuttia pidemmäksi ajaksi elokuvan ääreen. Ehkä formaatti, jossa voisi valita itselleen mieluisimmat teemat, toimisi näyttelyn yhteydessä paremmin.

Jälleen kerran Aalto-maljakoita

Aalto-maljakot ovat niin tuttuja ja nähtyjä, että melkein olisi toivonut, että ne olisi uskallettu jättää tällä kertaa pois. Olkoonkin, että kyse on Arkkitehtuuri- ja designmuseosta. Ja olkoonkin, että tämä jo syntyessään epäsäännöllisellä, aaltomaisella muodollaan kaikista muista maljakoista poikkeava maljakko juhlii tänä vuonna 90-vuotisiaan.

Kaiken kaikkiaan näyttelyn idea perustuu tasapuolisesti niin Ainon, Alvarin kuin Elissa Aallon työlle, mutta esimerkiksi juuri lasihuoneessa Aino Marsio-Aallon suunnittelema Bölgeblick-lasisto tuntuu jäävän varjoon.

Petteri Kummala ja Jutta Tynkkynen ovat kuratoineet näyttelyn ammattitaitoisesti ja Linda Bergrothin näyttelysuunnittelu on tyylikäs. Erityisesti viimeisin huone, Aalto Lounge, on lepotila ja rauhoittumisen paikka. Koko näyttelyn oheisaineisto – Aalto Design Shapes of Wellbeing -julkaisu, internetsivut, museopedagogiset osuudet – on huolellisesti tehty, ja saavutettavuuteen on panostettu.

Hyvinvointia esittelevä näyttely luo hyvää oloa. Kävijän syke ei nouse, aktivismiin näyttely ei yllytä. Aalto Design – Hyvinvoinnin muodot osoittaa, että kannattaa ja voi tarttua tuttuihin aiheisiin uusista näkökulmista. Seuraavaksi Arkkitehtuuri- ja designmuseolta toivoisi kuitenkin rohkeampaa otetta ja uusia aiheita. Ilmiöitä, suunnittelijoita, rakennuksia ja esineitä riittäisi kyllä.

Susanna Aaltonen on taidehistorian dosentti, joka työskentelee intendenttinä Espoon kaupunginmuseossa.