Julkaistu lehdessä 6/2019 - Talous

Artikkeli

Donitseja, määritelmiä ja näyttelyproblematiikkaa

Dubravka Sekulić

Olson arkkitehtuuritiennaalissa käsiteltiin tänä syksynä jatkuvan kasvun ongelmaa. Arkkitehti ja julkista tilaa paljon tutkinut professori Dubravka Sekulić kirjoittaa triennaalin herättämistä ajatuksista. 

Oslon arkkitehtuuritriennaali 2019: Enough. The Architecture of Degrowth. 26.9.–24.11.2019

Varsinkin tänä syksynä on järjestetty niin monia päällekkäisiä biennaaleja ja triennaaleja, että suurten arkkitehtuurinäyttelyiden yhdessä muodostama ja kerryttämä näyttelykulttuuri (exhibitionary complex) on kenties saavuttanut lakipisteensä. Ainakin kolme tämänhetkisistä suurista näyttelyistä ottaa suoraan kantaa sekä nykyiseen yleismaailmalliseen että erilaisiin tulevaisuusvisioihin liittyvään kriisiin. Oslon arkkitehtuuritriennaalin otsikko Enough julistaa, että nyt riittää, ja näyttely keskittyykin talouskasvu-kriittiseen arkkitehtuuriin, kun taas Chicagon arkkitehtuuribiennaalin otsikoksi on valittu arkkitehtuuria ja urbanismia muokanneisiin tarinoihin viittaava …and other such stories. Sharjahin arkkitehtuuritriennaali puolestaan peräänkuuluttaa tulevien sukupolvien oikeuksia otsikollaan Rights for Future Generations. Vaikuttaa siltä, että niin näyttelyt kuin kansalaisetkin ovat alkaneet haastaa totuttuja tapoja – parhaiten asia on puettu sanoiksi Chilen Santiagon mielenosoitusten iskulauseessa: ”Emme suostu palaamaan normaaliin, koska juuri normaali oli ongelma.”

Osallistuessani Oslon triennaalin avajaisohjelmaan pohdin maailman ja arkkitehtuurin nykytilaa sekä sitä, kuinka kukin mainitsemistani kolmesta näyttelystä on tavalla tai toisella hyödyntänyt öljyrahoja luodakseen mahdollisuuden visioida tulevaisuutta, jossa fossiiliset polttoaineet ja globaali eriarvoisuus ovat mennyttä.

Londonon, ”Forensics of Food”, The Library, Norjan kansallismuseo. Oslon arkkitehtuuritriennaali 2019. Kuva OAT/ Istvan Virag.

Oslossa mielessäni pyörivät myös donitsit. Länsimaisessa kulttuurissa donitsi harvoin edustaa mitään erityisen hyödyllistä, ei sen enempää ihmiskeholle kuin kaupungillekaan. Donitsit ovat epäterveellisiä ja donitsiliikkeet gentrifikaation merkki. Jatkuvan talouskasvun tavoittelua kritisoivassa degrowth-liikkeessä ja -teoriassa donitsi on kuitenkin tärkeä symboli. Donitsitalousajattelu (doughnut economics) on taloustieteilijä Kate Raworthin kehittämä käsite, joka sai nimensä ihmisen ja ympäristön välistä optimaalista suhdetta kuvaavan kaavion muodosta – donitsitalouden periaatteena on, että talousjärjestelmämme tyydyttää kaikkien ihmisten perimmäiset tarpeet ylittämättä kuitenkaan planeettamme kestokykyä. Donitsitalousajattelu kyseenalaistaa nykyiset, jatkuvan kasvun eetokseen sidotut määritelmät ja muuttujat, joiden perusteella sanellaan, onko talous hyvässä vai huonossa jamassa. Se myös osoittaa, että vallitseva tapa määritellä vaurautta ja hyvinvointia täytyy ajatella kokonaan uusiksi.

Oslon triennaali (OAT) siis herätti minussa mielleyhtymän donitsikaavioon, mutta itse näyttelyssä donitseja ei näkynyt. Siitä huolimatta triennaalin tärkein sanoma on, että ihmiskunnan eloonjääminen vaatii nykyisten suunnittelu- ja rakentamiskäytäntöjen radikaalia muutosta. Ja vaikkei sanomaa säestetty millään tietyllä kaiken kattavalla symbolilla, OAT korosti sitä lukuisilla pienemmillä kannanotoilla, joiden yhteinen ydinviesti tuntui olevan: jo riittää – meidän täytyy muuttaa tapojamme, vaikkei kaiken korjaavaa taikasauvaa tai yhden koon ratkaisua olekaan tarjolla.

Kuraattorit ovat oivaltaneet, että näyttely on myös vallan näyttämö.

Erilaiset määritelmät ovat tietenkin sidoksissa valtakysymyksiin. OAT:n kuraattorit ovat oivaltaneet, että näyttely on myös vallan näyttämö, ja ovat pyrkineet haastamaan valta-asetelmat nimeämällä päänäyttelyalueen kirjastoksi – näyttelykontekstina The Library muokkaa tapaa, jolla katsomme näytteillä olevia töitä. 

Kirjasto sisältää laajan kattauksen projekteja ja käsitteitä, jotka on jaoteltu neljään pääkokoelmaan – subjektiivinen, objektiivinen, systeeminen ja kollektiivinen – ja joista kullekin on osoitettu oma ”huone” näyttelytilassa. Itse kokoelmat hahmottuvat sujuvasti, mutta kokoelmien sisällä esiteltyjen projektien sijoittaminen edelleen kontekstiinsa jää näyttelyvieraan omalle vastuulle. Valtaosa näyttelyn pohjustamista kohtaamisista jääkin satunnaisiksi, ja ennen pitkää näyttelykävijä saattaa alkaa potea tietoähkyä, kun esillä on kaikkiaan kuutisenkymmentä eri projektia.

Kuraattorien päätös esitellä lukuisia ratkaisuja ja kosolti tietoa kohtuutalouden arkkitehtuuriin siirtymisen tueksi synnyttää tieto- ja materiaalitulvan. Kirjastoanalogian korostamiseksi osa mukana olevista tutkielmista esitetään kirjamuodossa, mistä johtuen jotkut potentiaalisista helmistä jäävät lähes näkymättömiin, kuten esimerkiksi norjalaistoimisto Fragmentin upea Hus på vei / Moving Houses -projekti. Tiedonhaun ongelmat olisi voinut ratkaista tuomalla mukaan myös muita kirjastolle keskeisiä elementtejä, vaikkapa hakupalvelun ja kirjastonhoitajan. Ilman niitä kokoelmat muistuttavat enemmän (hyvien käytäntöjen) aarrekammiota kuin kirjastoa, vaikka kuraattorit ovatkin onnistuneet kiertämään tiukkoja museosääntöjä ja näyttelyvieraat saavat lainata valikoituja näyttelyesineitä, lähinnä kirjoja, ja viedä niitä myös kotiin.

Monissa biennaaleissa ja triennaaleissa itse näyttely on vain tukiranka laajemmalle diskursiiviselle projektille, jonka pyrkimyksenä on ylittää näyttelyformaatin maantieteelliset, tilalliset ja ajalliset rajoitteet. Saattaakseen kohtuutalouskeskustelun julkiselle foorumille OAT on valinnut yhteistyökumppanikseen arkkitehtuuriaiheisiin kirjoituksiin keskittyvän avoimen verkkoalustan e-fluxin – tarkoituksena on tuottaa sarja kriittisiä esseitä. Tämä lisäys on vapauttanut painetun näyttelyjulkaisun perinteisen arkkitehtuurinäyttelykatalogin rajoitteista, ja tuloksena on kokeellinen novellikokoelma, jossa kohtuutalousajattelun ja tilan, yhteiskunnan sekä tulevaisuuden välistä kohtaamista tarkastellaan fiktion keinoin.

Näkymä The Library -näyttelyosiosta Norjan kansallismuseossa, Oslon arkkitehtuuritriennaali 2019. Kuva OAT / Istvan Virag.

OAT 2019 tarttuu tämän päivän polttavaan kysymykseen: kuinka me (ihmiset toisten ihmisten ja muiden lajien kanssa) voisimme elää niin, ettemme aina vain lankeaisi jatkuvan edistyksen ja kasvun luomaan sudenkuoppaan? Yksi donitsitalouden saavuttamisen tiellä olevista esteistä on nimenomaan kyvyttömyys kuvitella vaihtoehtoisia järjestelmiä, ja laaja kokoelma periaatteita, projekteja ja näyttelyesineitä voi herätellä juuri tarvittavaa mielikuvitusta. Kuraattorien valitsema provokatiivinen näyttelyotsikko Enough myös piirtää rajan entisen ja tulevan, hyvien ja huonojen käytäntöjen välille. 

Nykytilanne (ja elämä ylipäätään) on kuitenkin paljon monimutkaisempi kokonaisuus, ja koko näyttelyn läpi kulkeva konsensusoletus uhkaa sulkea ovet nimenomaan sellaiselta tulevaisuuskuvalta, jolle se pyrkii niitä avaamaan. Näyttely pyyhkii pois sekä valtaosan määritelmien välisistä konflikteista (esimerkiksi edes ne, jotka uskovat ilmastonmuutoksen olevan totta, eivät ole yhtä mieltä kriisin vakavuudesta) että myös ne ajalliset ja tilalliset ulottuvuudet, joita vasten tiettyjä näyttelyssä esitettyjä ratkaisuja olisi tarkasteltava. Samaan tapaan se epäsymmetria, joka täytyy hyväksyä kasvua hillittäessä, on näyttelyssä siloteltu osin pois näkyvistä ja erimielisyyden voima yhdistävänä tekijänä unohdettu. Saavuttaaksemme pisteen, jossa kaikkien tarpeet tyydytetään planeettamme kestokykyä ylittämättä, on elintärkeää ymmärtää, että vaikka kuljemme kaikki samalla tiellä, askelmerkit voivat olla eri kohdissa eivätkä kaikki taita taivaltaan samoissa olosuhteissa. ↙

DUBRAVKA SEKULIĆ (s. 1980) on arkkitehti ja tutkija, jonka erityisalaa ovat tilan poliittisuus ja kriittisen arkkitehtuuriopetuksen kysymykset. Hän on apulaisprofessori nykytaiteen insituutti IZK:ssa Grazin teknillisessä yliopistossa.


Biennaaleja & triennaaleja

Arkkitehtuuribiennaaleista kuuluisin on vuodesta 1980 alkaen jatkunut Venetsian arkkitehtuurinäyttely. Parin vuosikymmenen ajan myös muualla Euroopassa, Aasiassa ja Amerikassa esiin on pulpahdellut uusia arkkitehtuuri- ja muotoilutapahtumia,  jotka ovat hiljalleen vakiinnuttaneet paikkansa keskustelun ja kansainvälisen näkymisen sekä verkottumisen foorumeina. Syksyllä 2019 merkittäviä näyttelyitä avautui yhtä aikaa niin paljon, että saavutettiin jonkinlainen huomiotalouden lakipiste. Suomalaisen arkkitehtuurin ja arkkitehtuuritutkimuksen näkyminen tapahtumissa on kuitenkin yhä vähäistä. 

International Architecture Biennale Rotterdam
9–12/2020

Istanbul Design Biennial
26.9.–8.11.2020

London Design Biennial
8.–27.9.2020

17th International Architecture Exhibition, La Biennale di Venezia
23.5.–29.11.2020

Bi-City Biennale Of Urbanism/Architecture
15.12.2019–31.3.2020 Shenzhen
19.12.2019–15.3.2020 Hong Kong

Sharjah Architecture Triennial
9.11.2019–8.2.2020

Ljulbljana Biennial of Design
14.11.2019–9.2.2020

Architecture Biennale of São Paulo
19.9.–19.12.2019

Lisbon Architecture Triennale
3.10.–2.12.2019

Oslo Architecture Triennale
26.9.–24.11.2019

Chicago Architecture Biennial
19.9.–5.1.2020

Porto Design Biennale
19.9.–08.12.2019

Tallinn Architecture Biennale
11.9.–30.11.2019

Seoul Biennale of Architecture & Urbanism
9.7.–11.10.2019

Vienna Biennale for Change 2019
29.5.–6.10.2019

Milan Triennale
1.3.–1.9.2019

IlmoitusAdvert