IlmoitusAdvert

Julkaistu lehdessä 1/2020 - Jaettu

Kirja

Rakkaudesta lajeihin

Essi Oikarinen

Helmi Kajaste käsittelee esikoisesseeteoksessaan arkkitehtuuria, elokuvia ja elokuvien arkkitehtuuria.

Elokuva uskottelee olevansa elävä, vaikka todellisuudessa se on vain sarja still-kuvia. Rakennus taas uskottelee olevansa pysyvä, vaikka oikeasti se rapautuu, tummuu, ruostuu, haalistuu ja niin edelleen, ja tarjoaa puitteet monenlaiselle elämälle. 

Elokuvan ja arkkitehtuurin erilainen suhde aikaan on kytkös, jonka Helmi Kajaste kutoo kahden itselleen tärkeän taiteenlajin välille heti niitä käsittelevän Rakenna, kärsi ja unhoita -esikoisesseeteoksensa (Kosmos 2020) ensimmäisillä sivuilla. Kajaste on helsinkiläinen arkkitehti ja cinefiili, joka tunnetaan myös rap-artisti Draama-Helminä. Teos ei kuitenkaan jää toistelemaan ylätason retoriikkaa ajasta ja tilasta tai pyri osoittamaan taiteenlajien välisiä yhtäläisyyksiä, vaan on parhaimmillaan tehdessään konkreettisia havaintoja elokuviin rakennetuista ympäristöistä.

Helmi Kajaste: Rakenna, kärsi ja unhoita. Kosmos 2020. 112 s.

Teoksen aineksina on elokuvaklassikoita ja -kuriositeetteja, joiden henkilöiden ja tapahtumien suhdetta rakennuksiin Kajasteen esseeminä avaa. Kajaste on taitava tiivistämään elävästi lukijalle tuntemattomienkin elokuvien juonet ja vielä taitavampi viemään minimalistisilla kuvailuillaan niiden tapahtumapaikkoihin: linnan julkisivu on ”loistelias ja ahne tyylien suhteen”, erään kartanon huoneissa taas ”kissat pissaavat ja ruuat homehtuvat”.

Markkinointimateriaalissa kokeelliseksi nimitetty esseeteos on kokeellinen ensisijaisesti muodoltaan: se on pienoisromaanin mittainen yhtenäinen teos, ei siis tyypillinen nippu esseitä. Alkusanojen ja epilogin välissä on kaksi osaa, ”Tuho” ja ”Jälleenrakennus”, mutta käytännössä teos koostuu parin sivun mittaisista fragmenteista. Esseistin omat tussilaveeraukset tekstin lomassa poimivat olennaisen elokuvien miljöistä ja tekevät pikku kirjasesta myös visuaalisen teoksen.

Elokuvan ja arkkitehtuurin kytköksistä on toki kirjoitettu aiemminkin, tunnetuimpana akateeminen klassikko Juhani Pallasmaa. Vaikka Kajaste myös tekee aiheesta väitöskirjaa, esseeteos ei ole teoreettinen esitelmä tai edes suomalaiselle viime vuosien esseeskenelle tyypillinen purevan poleeminen tykitys. Levollisen, osuvien mutta lempeiden havaintojen kokoelman voi kuvitella syntyneen rakkaudesta taiteenlajeihin.

Helmi Kajasteen kuvitusta esseeteoksesta Rakenna, kärsi ja unhoita. Mies polttaa talonsa Andrei Tarkovskin elokuvassa Uhri (1986). 

Tunteet ovatkin teoksen keskiössä. Elokuvien välillä unenomaiset, surrealistisetkin tapahtumat vaikuttavat myös arkkitehtuurin käsittelyyn: Kajaste ei juuri tartu käytännölliseen ja välillä hankalaankin rakentamisen todellisuuteen, vaan lipuu laajempien kysymysten, arvojen ja merkitysten parissa. Tällainen on esimerkiksi ajatus siitä, että rakennusten suunnittelu on aina toiveikasta: jos ”[p]ommisuojakin rakennetaan siinä toivossa, että sillä on merkitystä”, niin millaisia muita ääneen lausumattomia toiveita liitämme rakennuksiin? 

Ajatuksia ja tunteita tiivistävät ja niitä kokijastaan tiristävät elokuvat tekevät luontevaksi isojen ajatusten esittämisen myös arkkitehtuuriin liittyen ilman, että se vaikuttaa etäiseltä tai mahtipontiselta. Kajasteen koruttomat, toteavat lauseet eivät tuputa valmiita, yltiörunollisia arkkitehtuurielämyksiä, vaan jättävät lukijalle tilaa kiintyä paikkoihin itse.

Kirja pöyhii sekä arkkitehtuurista kirjoittamisen perinteistä muotoa että kontekstia.

Rakenna, kärsi ja unhoita on kaunokirjallisena teoksena yksi kiinnostavimmista viime vuosina suomeksi julkaistuista arkkitehtuuriteksteistä. Se pöyhii sekä arkkitehtuurista kirjoittamisen perinteistä muotoa että kontekstia: on hienoa, että arkkitehtuuri on päässyt aiheena mukaan Kosmos-kustantamon julkaisulistalle ja siten toivottavasti osaksi laajempaa kulttuurikeskustelua kuin mihin arkkitehtuurikirjat yleensä yltävät. Pieni kustantamo löytyy useiden urbaanien milleniaalien ilmiöiksi viime vuosina muodostuneiden kirjojen taustalta.

Kajasteen teos on lempeän anarkistinen. Se muistuttaa, että arkkitehtuurista rakentuu muutakin kuin parempia tulevaisuuksia, mutta ei tee siitä numeroa. Se puhuu merkityksellisen rakennetun ympäristön puolesta ja hoksauttaa arkkitehtuuria tuntematontakin lukijaa katsomaan hieman tarkemmin ympärilleen –  ja kokemaan. ↙