Julkaistu lehdessä 1/2020 - Jaettu

Pääkirjoitus

Pääkirjoitus 1/20: Yhteismaalla

Mika Savela

Helsingin Yleiskaava 1970 -näyttelyn planssiin no. 28 liittyviä mielipidekirjoituksia. Ovatko nykypäivän ajatukset yhteisestä ympäristöstä juuri muuttuneet? Kuva: Simo Rista SER 1970 / Helsingin kaupunginmuseo

Nykyajassa puhuttaa jakaantuminen erilaisiin sosiaalisiin ja poliittisiin leireihin. Vuosikymmenet jatkuneen hyvinvointivaltion uudis- ja jälleenrakentamistöiden jälkeen saattaa tuntua, että yhtenäiset visiot ovat hälvenneet. Toisaalta taas havaittavissa on kasvavaa kiinnostusta uudenlaiseen yhdessä toimimiseen ja jakamiseen. Suuri jaettu suunnitelma kuitenkin puuttuu. Tarvitaanko sellaista yhä? Myös rakennetun ympäristön suunnittelussa ja tutkimuksessa aihe on ajankohtainen. Jos emme osaa enää kuvitella elävämme yhdessä, miten osaamme suunnitella tai vaalia kaikille yhteistä ympäristöä?

Arkkitehtuurissa yhteisyyden ideaa on osin hankalaa määritellä. Yhteisöllisyydestä ja osallistumisesta puhutaan enemmän kuin siitä, mitkä ovat arkkitehtuurin jaettuja päämääriä. Kuitenkin monet arkkitehtuurin tulevaisuuteen liittyvistä kysymyksistä kiteytyvät yhteisyyden tarpeen ympärille. Rakennukset ja alueet suunnitellaan tulevaisuutta varten, vaikka pohjaamme käsityksemme niiden käyttöön tässä ajassa. Oletamme, että tulevaisuuden käyttäjät jakavat nykyiset arvomme esimerkiksi siitä, mitä pidetään kauniina, käyttöön sopivana, kustannuksiltaan kohtuullisena, toimivana tai kestävänä.

Myös tämän vuoden Venetsian arkkitehtuuribiennaalin teemana on yhdessä eläminen. Biennaalin kuraattorin, libanonilaisarkkitehti Hashim Sarkisin mukaan arkkitehtuurissa tarvitaan uutta yhteisymmärrystä tilallisista kysymyksistä. Hän kutsuu mukaan arkkitehteja, taiteilijoita, rakentajia ja toimijoita kuvittelemaan uusia paikkoja ja tiloja yhdessä pärjäämiselle – ja yhdessä kukoistamiselle. Sarkisin viesti on idealistinen mutta samalla realistinen. Joudummehan joka tapauksessa elämään vähintään samalla planeetalla, jos emme sentään samassa asunnossa, talossa, kaupungissa tai valtiossa.

Jos emme osaa enää kuvitella elävämme yhdessä, miten osaamme suunnitella tai vaalia kaikille yhteistä ympäristöä?

Yhdessä pärjääminen vaatii uskoa siihen, että jonkinlainen utooppinen tulevaisuus on mahdollinen. Konkreettisesti tämä tarkoittaa, että meidän on kyettävä jakamaan fyysistä ja henkistä tilaamme toisille siellä missä asumme, työskentelemme tai vietämme vapaa-aikaa. Brittisosiologi ja tutkija Keith Kahn-Harris on viime vuosina kirjoittanut yksityisen ja julkisen tilan ja keskustelujen laajemmasta ongelmasta, liittyen muun muassa antisemitismin ja rasismin nousuun. Kahn-Harrisin mukaan meidän on määriteltävä uudestaan tapoja sietää toisiamme esimerkiksi polarisoivien identiteettiin ja politiikkaan liittyvien kysymysten äärellä. Haasteena on, että kaikkien on joustettava omasta näkökannastaan yhteisen tavoitteen edessä ilman, että samalla syrjimme toisiamme.

Arkkitehdille rooli yhteiskunnallisen ja laaja-alaisen näkökulman ottajana on tietyllä tapaa tuttu. Suunniteltaessa ja rakentamisesta määrättäessä pyritään vastaamaan jonkinlaiseen keskimääräiseen käsitykseen yhteisestä hyvästä. Silti kaikki eivät pidä samoista asioista tai halua elää samanlaista elämää. Arkkitehtuuri ei voi yksin vaikuttaa yhteisiin pelisääntöihin, mutta se luo kuitenkin paikkoja ja puitteita monelle yhteiselle ja jaetulle toiminnalle ja ilmiölle. Vähintäänkin arkkitehtuuri on visio tai heijastuma siitä, miten haluaisimme elää yhdessä. Onkin tärkeää kysyä, miten arkkitehtuuri osaltaan rakentaa humaania ja kohteliasta yhteiskuntaa. Ja oikeastaan, missä viipyvät uudet utopiat? ↙

IlmoitusAdvert