Julkaistu lehdessä 4/2021 - Asuminen

Pääkirjoitus

Pääkirjoitus 4/2021: Pienasunnoista mikrokoteihin

Kristo Vesikansa

Pienten asuntojen eduista ja haitoista on väitelty viime aikoina kiivaasti eri medioissa. Syynä tähän on asuntorakentamisen painottuminen yhä enemmän yksiöihin ja kaksioihin sekä rakennusyhtiöiden kehittämät mikroasuntokonseptit, jotka koettelevat rakentamisen normeja ja hyvinä pidettyjä käytäntöjä. Monet arkkitehdit, tutkijat ja muut asiantuntijat ovatkin esittäneet huolensa, että olemme tuottamassa kovaa vauhtia asuntokantaa, jonka mukautumiskyky yhteiskunnan ja elämäntapojen muutoksiin on poikkeuksellisen heikkoa. Tämä saattaa aiheuttaa myöhemmin vakavia ongelmia erityisesti niillä uusilla asuntoalueilla, joilla yksiöt ja kaksiot ovat enemmistönä.

Pienet asunnot olivat arkkitehtien huolena myös 90 vuotta sitten: esimerkiksi Aino ja Alvar Aalto järjestivät Helsingin Taidehallissa vuonna 1930 Pienasunnon rationalisointi -näyttelyn. Käsitteellä tarkoitettiin tuolloin kuitenkin jotain aivan muuta kuin nykyään: 50–60 m2 perheasuntoa, joka täytti kodin vähimmäisvaatimukset ja jota voitiin valmistaa edullisesti pitkinä sarjoina. Näiden minimiasuntojen avulla pyrittiin ennen kaikkea kohentamaan työväenluokan kurjia asuinoloja, mutta arkkitehdit uskoivat niiden tutkimisen paljastavan myös asumisen yleispäteviä käytäntöjä – ”tieteelliset edellytykset luokattoman yhteiskunnan normaaliasunnolle”, kuten Alvar Aalto asian ilmaisi.

Tämän päivän mikroasunnot ovat lähtökohdiltaan ja ratkaisuiltaan monessa suhteessa vastakohtia 1930-luvun pienasunnoille. Yleisen asumistason kohottamisen sijaan niiden tuotantoa näyttää motivoivan lähinnä rakennuttajien ja asuntosijoittajien voitontavoittelu, usein valtion tukijärjestelmiä hyödyntäen. Mikroasuntojen korkeita hintoja ja vuokria on väitetty todisteeksi niiden suosiosta, mutta haastattelututkimusten mukaan suuri osa niissä asuvista haaveilee tilavammasta kodista. Joillekin tarpeettomista neliöstä luopuminen saattaa toki olla valinta ekologisemman elämäntavan puolesta.

Aallolle ja hänen aikalaisilleen avaimia parempaan asumiseen olivat kaikkiin huoneistoihin tasapuolisesti lankeava luonnonvalo ja perheenjäsenille riittävän yksityisyyden takaava tilajako. Molemmista ihanteista on tingitty viime vuosina, kun syvärunkoiset keskikäytävätalot, yhteen suuntaan avautuvat asunnot ja kuilumaiset sisäpihat ovat yleistyneet suomalaisessa asuntorakentamisessa. Vaikka käsitykset terveydestä ovat muuttuneet sadan vuoden aikana, ei pitäisi olla mitään syytä palata kelvottomiksi osoittautuneisiin käytäntöihin. Koronapandemian seurauksena yleistynyt etätyö ja -opiskelu ovat puolestaan osoittaneet yleistyneet avotilaratkaisut monessa suhteessa ongelmallisiksi.

Vaikka käsitykset terveydestä ovat muuttuneet sadan vuoden aikana, ei pitäisi olla mitään syytä palata kelvottomiksi osoittautuneisiin käytäntöihin.

Mikroasuntojen puolustukseksi voi sanoa, että niiden avulla on ainakin pyritty vastaamaan väestörakenteen muutoksiin, erityisesti yksinasumisen yleistymiseen. Muuten näihin pitkään vaikuttaneisiin trendeihin on kiinnitetty aivan liian vähän huomiota asuntorakentamista kehitettäessä. Uusien asuntokonseptien kehittäminen on kuitenkin tapahtunut lähes yksinomaan rakennusliikkeiden ehdoilla ja kustannussäästöjä tavoitellen. Kestävämpien ratkaisujen löytämiseksi tarvittaisiin pikaisesti laajapohjaisia pienten asuntojen kehittämishankkeita, joissa huomioitaisiin eri osapuolten tarpeet ja asuntokannan muunneltavuus pitkällä tähtäimellä.

Tämän numeron artikkeleissa esitellään muutamia mahdollisia kehityssuuntia asuntorakentamisen monipuolistamiseksi. Anne Tervo kirjoittaa numeron pääartikkelissa asuintilan jakamiseen perustuvista konsepteista, jotka tarjoaisivat yksinasuville nykyistä laajemman valikoiman asumismuotoja. Monissa Keski-Euroopan maissa yleinen ryhmärakennuttaminen on pitänyt yllä asuntotuotannon moninaisuutta ja auttanut osaltaan pitämään kustannukset kurissa. Suomessa se on kuitenkin jäänyt marginaaliseksi ilmiöksi tehokkaiden tukijärjestelmien puuttuessa, kuten Juhana Heikonen tuo esille omassa artikkelissaan.

Sanomalehtiä ja somekeskusteluita lukiessa saa helposti synkän kuvan suomalaisen asuntorakentamisen nykytilasta. Tässä numerossa julkaistavat projektit todistavat, että kaikesta huolimatta edelleen valmistuu myös laadukkaita asuinrakennuksia. Valikoimaan sisältyy niin vapaarahoitteisia kohteita kuin tuettua vuokra-asumista, asukkaiden omatoimisesti viimeistelemiä lofthuoneistoja ja entisen toimistotalon muutostyö asunnoiksi. Yhteistä niille on selkeä konsepti, jonka puitteissa on syntynyt monipuolinen kokoelma koteja erilaisille asukkaille. ↙