Julkaistu lehdessä 2/2022 - Unohdetut

Artikkeli

Harvinaiset, huippuhienot ja arkinen harmaus

Iida Kalakoski, Riina Sirén

Kuvat, ylärivi: 1) Erkki Karvinen: Laajasalon ostoskeskus 1973, purettu 2019. Kuva: Yehia Eweis 2) Bitumi Manner: Metsolan ala-asteen koulu 1991. Kuva: Sakari Kiuru 3) Osmo Sipari: Suomalais-venäläinen koulu 1965, purettu 2019. Kuva: Constantin Grünberg 4) Heikki Koskelo: kauppakeskus Lippulaiva 1993, purettu 2017. Kuva: Eero Laamanen
Alarivi: 5) Esko Hyvärinen: päiväkoti Tunturi 1982. Kuva: Markus Leppo 6) Erkki Karvinen: Suursuon ostoskeskus 1962, purettu 2015. Kuva: Jaana Maijala 7) Ilpo Hälvä: Kuohukujan ostoskeskus 1972. Kuva: Antti Yrjönen 8) Jalmari Peltonen: Pakilan kansakoulu 1939. Kuva: Constantin Grünberg

Ainutlaatuisuus tai harvinaisuus määrittävät useimmiten sen, millaiset rakennukset arkkitehtuurin alalla nostetaan esiin ja mitä lopulta halutaan suojella. Miten käy tavanomaisen ympäristön, joka ei täytä kumpaakaan kriteeriä?

Arkkitehtuurikilpailun tuloksena syntynyt museorakennus saa avajaisviikollaan kymmeniä mainintoja kansainvälisissä lehdissä. Puuhuvilan purkuaikeet synnyttävät purkamista vastustavan kansanliikkeen. Samaan aikaan lähipäiväkodin purkamiseen tai asuinalueen purkavaan täydennysrakentamiseen suhtaudutaan pikemminkin myönteisesti. Miksi niin ammattilaiset kuin suuri yleisö suhtautuvat eri tavalla eri rakennuksiin? 

Arkkitehtuurin eliittiin nousevat kilpailuissa palkitut ja julkaisuissa esiin nostetut kohteet. Rakennusperinnöksi taas tunnistetaan usein vanhempi, harvinaistunut rakennuskanta. Arvostus ja sen myötä syntyvä suojelutahto kohdistuu siis ensisijaisesti ainutlaatuiseen ja harvinaiseen. 

Tällaiset kohteet ovat kuitenkin hyvin kapea otos monipuolisesta rakennuskannastamme. Enemmistö on alttiina purkutoimille. Ympäristön kantokyky asettaa materiaalinkulutukselle rajansa, emmekä voi enää uusia rakennuksiamme muutaman vuosikymmenen välein. On syytä pohtia, miten arvomme ja arvostuksemme vaikuttavat rakennusten säilymiseen ja miten rakennussuojelun ja arkkitehtuuri-ihanteiden tulisi muuttua ympäristökriisien määrittämässä ajassamme. 

Aika määrittää rakennusperintökohteen

Suomalaisen rakennusperinnön suojelemisessa sovelletaan Lakia rakennusperinnön suojelusta (2010). Rakennussuojelu kohdistetaan yhteiseksi kulttuuriperinnöksi koettuun rakennuskantaan eli rakennusperintöön. Rakennussuojelu pyrkii estämään rakennuksen purkamisen ja varmistamaan siihen liittyvien arvojen säilymisen. Prosessilla halutaan varmistaa, että rakennuksen kannalta tärkeissä muutosvaiheissa hyödynnetään riittävää rakennusperintöasiantuntemusta. 

Laissa rakennusperinnön laatupiirteitä on pyritty arvioimaan analyyttisesti ja vertailukelpoisesti. Kohteiden merkittävyyttä arvioidaan harvinaisuuden, tyypillisyyden, edustavuuden, alkuperäisyyden sekä historiallisen todistusvoiman ja kerroksisuuden kriteerein. Ikä näyttää voimistavan kaikkien arvokriteerien vaikuttavuutta. Vaikka rakennusperinnön arvottaminen on puettu analyyttiseen ja tieteelliseen asuun, arviomme ja arvostuksemme muuttuvat ajan kuluessa. Rakennusperintöprosessi edellyttää usein riittävää ajallista ja kulttuurista etäisyyttä kohteen syntyhetkeen nähden, ja rakennus aletaan tunnistaa rakennusperinnöksi tietyn kokelasajan, suunnilleen parin ihmissukupolven kuluttua. 

Samalla kun ajallinen etäisyys auttaa meitä tunnistamaan arvoja, historia kerryttää kohteeseen myös inhimillisiä kokemuksia ja tarinoita, jotka tekevät siitä lähestyttävämmän. Lain kriteerien perusteella arvokkain mahdollinen rakennusperintökohde on harvinaislaatuinen ja historiansa tunnistettavana säilyttänyt rakennus tai rakennettu ympäristö, joka lisäksi viittaa itseään laajempiin ilmiöihin. 

Vantaan Myyrmäkeen 1987 valmistuneen kauppakeskus Isomyyrin tilalle on suunnitteilla uusi keskustakortteli. Kuva: Antti Yrjönen

Nykyarkkitehtuurin uutuusarvo

Nykyarkkitehtuuriakin varjellaan, mutta sen arvottamisprosessi poikkeaa rakennusperinnön vastaavasta. Ratkaisevana erona on prosessien suhde aikaan. Rakennusperinnössä painotetaan kulunutta aikaa ja sen tuottamia muutoksia, mutta nykyarkkitehtuurissa keskeistä on ennennäkemättömyys ja uuden luominen. Erityisyys pitää tunnistaa nopeasti, jotta arkkitehtuuri ehtii uunituoreena julkaisuihin, ja uudet ideat voidaan liittää suunnittelijoihinsa ennen niiden laajempaa leviämistä. Hidas rakennusperintöprosessi ei siten sovellu sellaisenaan nykyarkkitehtuurin arvon määrittämiseen. 

Nykyarkkitehtuurin arvottamisen taustalta voi tunnistaa eräänlaisen kanonisoitumisprosessin, jossa status syntyy ja vahvistuu toistuvista maininnoista alan keskeisissä medioissa. Arvoa määrittävät kollegat ja palkintoraadit, eivät esimerkiksi käyttäjät tai viranomaiset, ja arvoa vahvistavat erilaiset julkaisut, palkinnot ja maininnat opetuksessa. Prosessia nopeuttaa se, että hyvää arkkitehtuuria voidaan odottaa tietyiltä tekijöiltä ja toimistoilta. 

Nimimerkkien takana käydyt arkkitehtuurikilpailut ovat eräänlainen oikotie arkkitehtuurin kaanoniin. Kilpailuissa arvottamisprosessi on standardoitu ja nopeutettu, kun suunnitelman arkkitehtoninen laatu arvioidaan jo ennen toteutusta. Kilpailujen kautta toteutuneisiin rakennuksiin myös suhtaudutaan ikään kuin arkkitehtuurin laadunvarmistus olisi jo tehty. Ajatusta suunnitelmasta pätevänä arviointivaiheena tukee todennäköisesti se, että nykyarkkitehtuurin arvopiirteet eli uraauurtavuus ja ajattomaksi tulkittu taiteellinen laatu ovat abstrakteja piirteitä. 

Kuvat, ylärivi: 1) Kaj Salenius: Hietalahden telakan varastorakennus 1958, purettu 2020. Kuva: Sakari Kiuru 2) Arkkitehtitoimisto Jauhiainen-Nuuttila: Pasilan rautatieasema 1990, purettu 2017. 3) Erik Kråkström: Imatran Voiman pääkonttori 1987. Kuva: Antti Yrjönen 4) Jaakko Laapotti: Kallion toimistotalot 1981, purettu 2020. Kuva: Sonja Siltala
Alarivi: 5) Aino Tandefelt-Laurila: Kontulan ostoskeskus 1967. Kuva: Eeva Rista SER 6) Ilmo Valjakka: Kansallis-Osake-Pankin ATK-keskus 1974, purettu osittain 2021. Kuva: Yehia Eweis 7) Hirvo Tyynilä: Vantaan kauppalantalo 1974, purettu 2020. 8) Osmo Lappo: Kulosaaren kansakoulu 1966, purettu 2011. Kuva: Matti Huuhka

Unohdetut ja ongelmalliset

Kärjistetysti voidaan sanoa, että rakennusperintöä määrittää ikäarvo ja uutta arkkitehtuuria uutuusarvo. Kasvavassa määrin ammattikuntaa huolestuttaa myös se rakennuskanta, jota ei lueta kumpaankaan arvostettuun kategoriaan. Tämä perusarkkitehtuuri on tyypillisesti toimivaa, kelpo arjen ympäristöä. Suomessa arjen ympäristöt muodostuvat usein alle 50-vuotiaista rakennuksista, jotka ovat kyllä arkkitehtien suunnittelemia, mutta joita ei välttämättä kutsuta arkkitehtuuriksi. Joukkoon kuuluu erilaisia rakennustyyppejä kesämökeistä terveyskeskuksiin ja ostoskeskuksista hotelleihin. Näitä rakennuksia määrittää tyypillisimmin niiden käyttöarvo, joissain tapauksissa myös käyttäjien niille osoittama kiintymys.

Perusarkkitehtuurin ominaispiirteisiin kuuluu myös se, että siitä muodostuvat aluekokonaisuudet ovat usein laajoja. Yksittäiset kohteet ja asemakaavojen pohjalta toteutuneet kokonaisuudet on voitu aikanaan tunnustaa suunnittelullisesti ansiokkaiksi, mutta muodin muuttuminen, rakennuksen lähestyvä peruskorjausikä tai täydennysrakentamispaine on saanut ne näyttämään epäkäytännöllisiltä, tuhlailevilta tai huonokuntoisilta. Perusarkkitehtuuri on suunniteltu ja toteutettu eri ammattilaisten yhteistyönä, tiukan lakisäätelyn alla. Se on koottu valmiista rakennusosatuotteista, prosessoiduista materiaaleista ja kytketty moniin erilaisiin talotekniikkaverkkoihin. Tämä rakennuskanta on säilymisen näkökulmasta usein heikossa asemassa.

Kestävän yhteiskunnan on kuitenkin oltava kiinnostunut myös rakentamisen enemmistöstä. Se, mitä teemme kaikkein tyypillisimmälle rakennuskannalle, on ympäristön kestävyyden kannalta ratkaisevan tärkeää. Lisäksi rakennusperintökäsityksemme jatkuva laajeneminen ennakoi sitä, että tulevaisuudessa näemme arvoa myös niissä rakennuksissa, joiden arvoja emme vielä kaikilta osin tunnista. Oman aikansa ”kelvollisista” voi ajan myötä tulla varjeltavia, mutta vain, jos annamme säilyttämällä aikaa niiden erityispiirteiden havaitsemiseen. Olisikin perusteltua luottaa jokaisen rakennuksen lähtökohtaiseen oikeuteen säilyä. 

Lauri Pajamiehen suunnittelema Helsingin kaupungin rakennusvirasto valmistui 1961 ja purettiin 2016. Kuva: Pekka Vyhtinen

Suojelusta säilyttämiseen 

Rakennuskannan arvottamisessa tulisi tarkastella kriittisesti harvinaisuuden ja ainutlaatuisuuden korostuneisuutta erityisesti silloin, kun niiden varjolla sivuutetaan tavanomaisemman rakennuskannan säilyttämispotentiaali. Meidän tulisi myös tarkastella arvojemme suhdetta aikaan, niin nykyarkkitehtuurin suhdetta uutuuteen ja ennennäkemättömyyteen kuin rakennusperinnön suhdetta vanhuuteen. ”Nuoruuden” ja ”vanhuuden” väliin jää nykyisellään liian helposti pitkä keski-ikä, jonka ajan rakennus on ”lainsuojaton” ja näyttäytyy enimmäkseen ongelmiensa kautta. Sokeus tätä ohimenevää vaihetta kohtaan aiheuttaa peruuttamattomia kulttuurisia ja materiaalisia menetyksiä. 

Suuri kelpojen joukko tulisi nostaa ”säästettävien” kategoriaan. Tällainen laajempi rakennusperintökäsitys antaa lisää liikkumavaraa korjaamiseen: kaikkia säästettäviä kohteita ei tarvitse käsitellä varjelevasti rariteettien tapaan. Toki rakennussuojelu tarvitsee edelleen myös huippukohteiden kategorian, johon otetaan jäseniä sekä rakennusperinnön että huippuarkkitehtuurin kriteerein. Suojeltavat kohteet valitaan vain painavista erityisperusteista ja suojellaan aikakausiensa malliesimerkkeinä. Niiden huolella tutkittu suojelun, restauroinnin, ylläpidon ja toisinaan myös uudiskäytön ja transformaation keinovalikoima voi toimia esikuvana muille, vaatimattomammille rakennuksille. 

Korjaamisen ja säilyttämisen monipuolistuminen ja valtavirtaistuminen muuttaa myös arkkitehdin ammattia: enemmistö alan töistä tehdään uudisrakentamisen ja erityiskohteiden restaurointien asemesta vaihtelevien korjaus- ja muutoshankkeiden parissa. Uusien käyttötarkoitusten etsiminen ja toimintojen uudelleensijoittaminen ja luova yhdistäminen kytkeytyvät vahvemmin arkkitehdin työhön.

Säilytettävän rakennuskannan laajetessa korjaamisen työkaluja voisi monipuolistaa ja perusarkkitehtuuria voisi muunnella harvinaiskohteita laajemmin. Suunnittelutyössä olisi mahdollista suhtautua avoimesti hukkatilaa kohtaan ja tavoitella toiminnallisen vaikuttavuuden maksimointia minimaalisin rakennusosamuutoksin. Arkkitehdin hallinnoima korjaushanke voisi tulevaisuudessa olla esimerkiksi materiaalihävikkiä vähentävä kevytpurku.

Perusarkkitehtuurin kohdalla vastuuta säästämistavoista siirrettäisiin suojeluviranomaiselta suunnittelijalle. Samalla muutos saisi näkyä myös uuden arkkitehtuurin muodonannossa: uutuuden ja ennennäkemättömyyden sijaan arkkitehtuurissa tulisi tavoitella ajattomuutta, muunneltavuutta ja kierrätettävyyttä. Uusina arvoina uudisrakentamisessa korostuisivat korjaamisen, muunnettavuuden ja kiertotalouden ennakointi. ↙

IIDA KALAKOSKI
Arkkitehti, rakennusperinnön hoidon tutkija ja yliopisto-opettaja, jonka mielestä ilmastokriisi ja laajeneva käsitys rakennusperinnöstä haastavat tarkastelemaan säilyttämistä ja korjaamista uusin silmin.

RIINA SIRÉN
Arkkitehti ja rakennusrestauroija (AMK). Näkee yksinkertaisen rakennustavan ehtona moninaiselle ympäristölle.

Artikkelin kuvituksena käytetyt kuvat ovat Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupunginmuseoiden ja Museoviraston arkistoista.