Julkaistu lehdessä 3/2022 - Uusi luontosuhde

Haastattelu

”Metsässä käydessä on rieponut, kuinka laavut ovat tunkkaisia ja ankeita” – Retkeilevät arkkitehdit suunnittelevat nyt uudenlaista retkeilyarkkitehtuuria

Pelkistetyt retkeilyrakennelmat Tampereen seudulla ja Urho Kekkosen kansallispuistossa päivittävät retkeilyarkkitehtuurin pitkää perinnettä 2020-luvulle. 

Koronapandemia on räjäyttänyt lähi- ja luontomatkailun suosion eri puolilla Suomea. Tampereella muun muassa Kintulammin retkeilyalue on noussut muutamassa vuodessa suosituksi vapaa-ajanviettopaikaksi. Kun aluetta kunnostettiin vuonna 2017, vuosittaiseksi käyttäjämääräksi arvioitiin noin 10 000 retkeilijää, mutta tällä hetkellä poluilla kulkee yli 50 000 kävijää vuodessa. Kintulammille retkeilijöitä vetävät luonnon ohella arkkitehtoniset laavut ja taukopaikat, jotka ovat Malin Moision ja Manu Humpin kädenjälkeä. Arkkitehdit kertoivat Arkkitehti-lehdelle, millaisia pohdintoja retkeilyrakenteiden suunnitteluun liittyy. Kintulammin alueen laavujen lisäksi heidän suunnittelupöydiltään ovat lähtöisin niin ikään Tampereella, Hervantajärven virkistysalueella sijaitseva Viitastenperän laavu ja Urho Kekkosen kansallispuiston autiotuvat.

Arkkitehdit MALIN MOISIO ja MANU HUMPPI, olette suunnitelleet Tampereen seudulle useita retkeilyrakennelmia viime vuosina. Miten olette päätyneet suunnittelemaan niitä?

Malin Moisio: Olen itse retkeillyt 1980-luvulta saakka, jo ennen kuin aloin opiskella arkkitehtuuria. Metsässä käydessä minua on aina rieponut, kuinka laavut ovat tyypillisesti tunkkaisia ja ankeita, ja hienojenkaan paikkojen potentiaalia ei ole nähty. Sen on vain hiljaa hyväksynyt.

Puolisoni työskentelee Tampereen kaupungin omistamassa Ekokumppanit-yrityksessä ja sai tehtäväkseen kehittää Kintulammin aluetta. Aloin tietysti heti puskea vahvasti kotona agendaa – näytetään, että jotain muutakin voi tehdä. Ekokumppaneissa oltiin myös sitä mieltä, että nyt halutaan tehdä kansainvälisen tason arkkitehtuuria.

Keräsimme suunnittelutyöpajaan ryhmän retkeileviä arkkitehteja puoliksi talkoohengessä. Mukana oli myös Manu. Tunnemme opiskeluajoilta sekä retkeily- ja suunnistuspiireistä.

Manu Humppi: Minäkin olen aina retkeillyt, aihe on sydäntä lähellä. Diplomityössäni vuonna 2007 käsittelin kammeja ja autiotupia sekä saamelaista rakennusperintöä. Professori Terttu Pakarinen kehotti tekemään aiheesta tietokirjan, joka ilmestyi viivästysten jälkeen vuonna 2014. Sen myötä päädyin suunnittelemaan vapaaehtoistyönä autiotupia Lappiin. Tampereen projektiin päädyin mukaan samoihin aikoihin.

Urho Kekkosen kansallispuistossa sijaitseva, suunnittelemani Rautulammen autiotupakokonaisuus ylitti valmistuessaan valtakunnallisen uutiskynnyksen. Se aiheutti yleisössä hammastenkiristelyä, kun tuvat eivät näyttäneet siltä, miltä autiotuvat ovat yleensä näyttäneet. Ne eivät olleet hirsisiä ja satulakattoisia rakennuksia.

Suunnittelemanne laavut ja tuvat tosiaan poikkeavat suomalaisesta luontorakentamisen perinteestä. Miten päädyitte tällaisiin muotoihin? 

Moisio: Minulle paikan henki on keskeinen. Esimerkiksi Kirkkokiven laavulla siirtolohkaremainen kirkkokivi on varsinainen nähtävyys, ja inspiraatio syntyi siitä. Haluan ammentaa myös perinteestä: kun esimerkiksi tulisija on maassa, laavu hahmottuu ikään kuin perinteisenä asumuksena, mutta muoto voi olla silti moderni.

Humppi: Suunnittelun taustalla on suomalaisen retkeilyperinteen arvojen tunnustaminen ja vaaliminen. Usein käyttötarkoitus ja toiminnallisuus ohjaavat suunnittelua. Rautulammelle suunnittelemissani tuvissa lähtökohta on lähes inhofunktionalistinen: toinen pääty rakennuksesta on matalampi, koska siellä tarvitaan vähemmän tilaa. Polttopuiden tuominen paikalle maksaa, ja näin niitä tarvitaan lämmittämiseen vähemmän. 

Millaisia muita reunaehtoja syrjäisillä paikoilla sijaitsevien rakennelmien suunnitteluun liittyy?

Humppi: Huoltovapaus on tärkeää. Materiaaleja käytetään sellaisenaan, jotta kenenkään ei esimerkiksi tarvitse käydä sutimassa uutta maalia jatkuvasti. Rakenteiden täytyy toimia kylmässä ja kuumassa. Paikan olosuhteet täytyy ottaa huomioon erityisellä vakavuudella. Rautulammella aiemmin sijainneen, sittemmin palaneen tuvan katto esimerkiksi lensi eräänä yönä irti, koska avotunturissa on voimakkaita tuulia.

Moisio: Kintulammilla haluttiin, että laavulle pääsee vain polkuja pitkin. Kannatan itse tätä ajatusta. Kaupunkiinkin voi tehdä grillikatoksia, mutta laavun pitäisi poiketa jotenkin siitä. Koska teitä ei ole, kaikki rakennusmateriaalit on tuotu paikalle moottorikelkalla ja mönkijällä, Viitastenperän laavulle taas veneellä. Kirkkokiven ja Viitastenperän laavut on tehty kokonaan samasta puutavarasta, jota on raahattu paikalle paljon. Koska sähköä ei ole, kaikki työ on käytännössä tehty moottorisahalla. Se asettaa rajoitteita sille, kuinka hienoa jälkeä pystytään tekemään. Laavujen rakentaminen on sellaista ronskimpaa metsärakentamista.

Käytätte itse laavuja myös retkeilijöinä. Millainen on täydellinen laavu?

Moisio: Laavujen pitää olla helppokäyttöisiä. Kyse on perusasioista. Retkellä on mukana tavaraa, ja laavulla ei pitäisi joutua miettimään, mihin ne laitetaan. Tulipaikka lämmittää eikä ole liian kaukana istujista. Nuotiolla ja laavun reunalla on sopivat istumakorkeudet. Huussissa ei tarvitse otsalamppua keskellä päivää. Nämä ovat yksinkertaisia asioita, mutta jos ammattilaiset eivät ole niitä miettineet, niin eivät ne vahingossa onnistu. Kun menen metsään, tärkeintä on kuitenkin luonto. Todella usein esimerkiksi järven rannalla laavu on sijoitettu vitikkoon niin, ettei järvelle näe.

Humppi: Täydelliseen laavuun liittyy hienovaraisia huomioita, jolla voi helpottaa elämää. Missä vaikkapa kuivatetaan paitaa? Kaikenlaista pientä, mitä ei tule suunnittelupöydän lämmössä ajateltua. Ei tässä suunnitella kuitenkaan arkkitehtuuria sinänsä, vaan kohteita, joissa voi nauttia luonnossa olemisesta. Rakennelmat ovat vain kulisseja muulle toiminnalle.

Moisio: Vaikka paikka on tärkein, tuo arkkitehtuuri siihen kuitenkin lisäarvoa. Ilahdun suunnattomasti, kun menen uuteen paikkaan, ja siellä on mietitty arkkitehtuuria. Kintulammillakin ihmiset käyvät varta vasten katsomassa laavuja. Kun ihminen liikkuu luonnossa, hän oppii arvostamaan ja suojelemaan luontoa. Mitä enemmän ihmisiä saadaan liikkeelle ja luontoon, sitä enemmän siitä on hyötyä.

Mihin suunnittelette laavuja seuraavaksi?

Moisio: Tällä hetkellä suunnittelemme työyhteenliittymänä Metsähallitukselle taukopaikkamallistoa. Paikkaan sovittamisen sijaan joudun nyt kuvittelemaan paikan, ja laavujen tulee olla monistettavissa. Olemme jakaneet suunnitelmat saaristo- ja erämallistoon, ne ovat niin erilaisia luontotyyppejä. 

Retkeilyrakenteiden suunnittelu on uusi aluevaltaus Suomessa. Aika paljon kuulee, että onko tähänkin nyt tarvittu arkkitehtia. Samoin kuin puistoissa näkee suunniteltua ympäristöä, niin myös luonto ansaitsee ammattimaista suunnittelua. ↙

Toimittanut: Essi Oikarinen, Kristo Vesikansa