Julkaistu lehdessä 3/2024 - Näyttämö
Laatikko aukene!
Arkkitehti-lehdessä teatterirakentamista on seurattu lehden alkuajoista lähtien, kirjoittaa päätoimittaja Kristo Vesikansa. Tällä hetkellä esityksentekijöitä kiehtoo esitysten tekeminen olemassa oleviin tiloihin, joista tulee samalla osa teosta.
Teatterilla lienee kaikista kulttuurilaitoksista vankimmat arkkitehtoniset perinteet. Se sai vakiintuneen muotonsa jo antiikin Kreikassa, ja myöhemmistä tulkinnoista vaikutusvaltaisin on ollut barokkiajalla kehitetty ”kurkistuskaappiteatteri”. Omintakeisia teatteritypologioita on syntynyt myös länsimaisen kulttuurin ulkopuolella, kuten japanilainen Nō-teatteri paviljonkimaisine näyttämöineen.
Arkkitehti-lehdessä teatterirakentamista on seurattu lehden alkuajoista lähtien. Erityisen paljon huomiota se sai 1960–1980-luvuilla, jolloin maanlaajuinen kaupunginteattereiden verkosto sai valtion tuella nykyisen muotonsa. Arkkitehdeille teatterit tarjosivat harvinaisen tilaisuuden luoda monumentaalisia kokonaistaideteoksia, jotka kohottivat taiteen arjen yläpuolelle. Tuloksena olikin monta arkkitehtuurin merkkiteosta, kuten Timo Penttilän suunnittelema Helsingin kaupunginteatteri, joka esiteltiin teatterirakentamiselle omistetussa erikoisnumerossa 10–11/1967.
Tuon ajan teatteritaiteesta innostuneille nuorille arkkitehdeille kaupunginteatterit näyttivät pölyttyneen eliittikulttuurin monumenteilta. Sakari Laitinen kiteytti asenteen vuoden 1967 teatterinumeron pääkirjoituksessa: ”Kun arkkitehtuurin tärkeimpänä tehtävänä jo tänään ja tulevaisuudessa on pyrkiä ratkaisemaan suurten lukujen ongelma, on teatterisuunnittelun suurimpana tavoitteena moninaisuuden, suvaitsevaisuuden ja jouston tehostaminen vastapainona yksipuoliselle ja jäykälle monumentaaliteatterille.” Aika oli kypsä uudenlaisen teatterityypin esiinmarssille.
Vaihtoehto sai sittemmin nimekseen musta laatikko eli black box. Tavoitteena oli luoda mahdollisimman neutraali ja monikäyttöinen tila, joka muuntuisi erilaisten esitysten tarpeisiin ja laajentaisi siten teatterin yleisöpohjaa. Tila ei kaivannut ympärilleen monumentaalisia puitteita vaan sijoittui mieluummin kaupunkirakenteen osaksi, yhtenä julkisena palveluna muiden joukossa. Radikaali tilakonsepti on reilussa viidessäkymmenessä vuodessa vakiintunut normatiiviseksi malliksi teattereille ja muille esitystiloille. 1980-luvun jälkeen Suomeen ei olekaan toteutettu itsenäisiä teatterirakennuksia, vaan esitystilat on sijoitettu kulttuurikeskusten yhteyteen, Lappeenrannassa jopa kauppakeskuksen osaksi.
Suomessa uuden teatterityypin näkyvimpiä puolestapuhujia oli arkkitehti Pentti Piha, jonka toimintaa Kaisa Karvinen tarkastelee tämän numeron kirjoituksessaan. Karvisella on muutenkin ollut tärkeä rooli numeron teeman ja sisällön ideoinnissa. Mustan laatikon eri ulottuvuuksia puntaroidaan muissakin artikkeleissa: esimerkiksi Venla Kotilainen ja Heini Hermunen pohtivat sen näennäisen neutraaliuden rajoitteita sosiaalisen esteettömyyden näkökulmasta.
Radikaali tilakonsepti on reilussa viidessäkymmenessä vuodessa vakiintunut normatiiviseksi malliksi teattereille ja muille esitystiloille.
Monia tämän päivän teatterintekijöitä kiehtoo mustan laatikon yleispätevien puitteiden sijaan esitysten tekeminen olemassa oleviin tiloihin, joista tulee samalla keskeinen osa teosta. Usein esityspaikaksi valikoituu tyhjilleen jäänyt, purettavaksi tuomittu rakennus, jolloin esitys ottaa väistämättä kantaa rakennussuojelun ja purkamisen ajankohtaisiin kysymyksiin. Dramaturgi Henriikka Himma pohtii esseessään näitä teemoja kahden viimeaikaisen paikkasidonnaisen produktionsa kautta.
Myös nykyaikainen elokuvateatteri on eräänlainen musta laatikko, jonka tarkoituksena on varjella katsojan illuusiota kätkemällä niin tilan kehykset kuin tarvittava esitystekniikka. Jaakko Karhunen kirjoittaa sen synnyttämästä vastareaktiosta: nostalgiasta katoavaa esitystekniikkaa kohtaan, mikä ilmenee varsinkin elokuvafestivaalien väliaikaisissa esitystiloissa.
Eräänlaisia näyttämöitä ovat myös urheilua, konsertteja ja muita tapahtumia palvelevat monitoimiareenat. Viimeisen viidentoista vuoden aikana niistä on muodostunut keskeinen osa kaupunkikeskustojen suurisuuntaisia kehityshankkeita, joita tyypillisesti viedään eteenpäin rakennusyhtiöiden ja kiinteistösijoittajien voimin. Tommy Lindgren arvioi, millaista kaupunkiympäristöä näistä lähtökohdista on syntynyt tai syntymässä neljässä suuressa kaupungissa.
Tässä numerossa esitellään myös kolme viimeaikaista projektia, jotka palvelevat teatteria, tapahtumia ja urheilua. Suomen Kansallisteatterin 1950-luvulla rakennettu pieni näyttämö on korjattu sen alkuperäistä arkkitehtuuria vaalien ja muokkaamalla entisistä aputiloista uudentyyppisiä esitystiloja. Kotkan Satama-areena on monenlaisia tapahtumia palveleva arkkityyppinen musta laatikko, jonka arkkitehtuuri etsii inspiraatiota satama-alueen suurpiirteisestä mittakaavasta ja ronskista ilmeestä. Tammelan stadion Tampereella puolestaan osoittaa, että viime vuosina suositulla hybridimallilla – areena on rahoitettu sen yhteyteen rakennetuilla asunnoilla ja liiketiloilla – voidaan luoda vaikuttavaa arkkitehtuuria ja eheyttää rikkonaista kaupunkikuvaa, kunhan rakentamisen määrä on sopusoinnussa ympäristön kanssa. ↙