Julkaistu lehdessä 3/2025 - Esikaupunki
Banaalin arvonpalautus
Banaaliutta tarkasteleva kirjoituskokoelma on puheenvuoro tällä hetkellä käytävään rakennusalan arvo- ja purkukeskusteluun.
Stellan Gulde (Ed.): Banal Buildings. Anthology. Case Study – Södertälje uthamn. Banal books 2025.
Arkipäiväinen, tavanomainen, mitäänsanomaton, lattea, kulunut, korni, ällöttävä, typerä – arkkitehtuurin määritelmä? Vai äitelä, kyynelehtivä, siirappinen, imelä, haaveileva, sentimentaalinen? Molemmat, lähes vastakkaiset määritelmät löytyvät kielestämme banaali-sanalle.
Banaalin käsitettä arkkitehtuurissa ja arkkitehtuurin nykytilaa purkamisvimman ja uudelleenkäytön maailmassa pohtii vastikään ilmestynyt ruotsalainen kooste kirjoituksia. Lyhyiden mutta oivallisesti puhuttelevien englanninkielisten artikkeleiden kirjoittajina ovat Philipp Esch, Matilda Svensk, Jan de Vylder, Josephine Harold, Mikael Parkman ja Stellan Gulde, kaikki arkkitehteja. Teemat vaihtelevat, mutta kokonaisuus on mielenkiintoinen haaste nykyarkkitehtuurimme ajatusmaailmalle.
Olemmeko me, modernismin lapset, vailla kunnollisia strategioita, kun kohtaamme banaalin, merkityksettömän rakennuksen, kysyy Philipp Esch artikkelissaan ”Sublation”. Otsikon termi tarkoittaa Eschin mukaan filosofisesti jotain, joka ei poistu vaikka se poistetaan. Toisaalta säilyvää, toisaalta katoavaa.
Esimerkkinä Esch palauttaa mieleemme Rooman kaupunkirakenteen, josta on edelleen löydettävissä antiikin aikaisten monumenttien muotoja: Pompeiuksen teatterin jalanjälki kortteleiden muodoissa ja Domitianuksen stadion, joka nykyisin tunnetaan Piazza Navonana. Kaikki Rooman arkkitehtuuria tuntevat tietävät, miten vanhoja rakennuksia vuosien varrella surutta purettiin, mutta niiden materiaalit osattiin kierrättää milloin uusiin julkisiin rakennuksiin, milloin arkirakentamiseen. Kierrätetyssä materiaalissa ”sublaatio” toteutuu: materiaali on läsnä, vaikka se onkin kadonnut.
Esimerkkinä Suomesta voisi mainita ne 800 000 punatiiltä, jotka teekkarit puhdistivat talkoilla Otaniemen ensimmäisiä opiskelijataloja varten vuonna 1949. Sublaatiomuistoa vahvistaa tieto siitä, että tiilet olivat peräisin neuvostoliittolaisten jatkosodassa raunioiksi pommittamasta omasta suurlähetystöstä.
sijaitsee Södertäljen satama-alueella, jota käsitellään
Banal Buildings -kirjassa. 1970-luvulla peltiverhouksen saanut teollisuusrakennus on suunniteltu purettavaksi uuden asuinalueen tieltä. Kuva: Stellan Gulde
Meidän tulisi muistaa ja ymmärtää keinot kuvailla helposti merkityksettömiksi luokiteltujen rakennusten toisinaan jääräpäinen läsnäolo ja löytää sitä kautta uusia tapoja arvottaa ympäristöämme, toteaa Matilda Svensk kaupunkiympäristön koherenssia käsittelevässä artikkelissaan. Hän käyttää apunaan Angelo Lunatin väitöskirjaa (2020), jossa Lunati kuvaa sitä, miten rakennukset muodostavat kokemuksemme arkkitehtuurin: yhteiskunnan, kulttuurin ja historian tunnelmakokonaisuuden.
Josephine Harold taas kertoo kauniisti omasta kokemuksestaan isovanhempiensa rakentamasta talosta, joka muuntuu uusien asukkaiden myötä. Harold asettaa arkkitehtuurin dynaamisen ja jatkuvan muutoksen lähtökohdaksi ja luettelee artikkelinsa lopuksi muutaman rakentamiseen ja uudistamiseen liittyvän teesin: meidän tulee hankkia teknistä osaamista ja erikoistua työskentelemään olevan kanssa, hän toteaa.
Olevien rakenteiden kanssa työskentelyä käsittelee myös Mikael Parkman todetessaan, että arkkitehdin tulisi osata antaa asioiden tapahtua omalla painollaan. ”Jos vain uskaltaisimme antaa asioiden olla banaaleja, saattaisi olla, ettemme menettäisi mahdollisuutta olla osa jotain todella suurta.”
Kirja on mielenkiintoinen haaste nykyarkkitehtuurimme ajatusmaailmalle.
Kirjassa käsitellään tarkemmin myös yhtä kaupunkisuunnittelutapausta. Case study -alueeksi valittu Södertäljen satama edustaa tyypillistä harmaata kaupunkivyöhykettä: siellä on suuri määrä varasto- ja teollisuusrakennuksia, joiden arvottaminen on yksi kirjan lähtökohdista. Olevaa rakennuskantaa halutaan säilyttää, löytää sille uusia käyttötarkoituksia ja antaa sen kertoa alueen menneisyydestä ja rikastaa kokemusta uusille asukkaille. Tapaus kuvittaa kirjan teoreettisia ajatuksia ja oli keskiössä myös kirjaan liittyneessä näyttelyssä, joka oli esillä Södertäljen keskustassa tyhjilleen jääneessä Lunagallerian-kauppakeskuksessa syksyllä 2024.
Södertälje antaakin hyvät lähtökohdat uudelle kaupunkisuunnitteluajattelulle. Alue on hyvin tavoitettavissa Suur-Tukholmasta, joka on kasvamassa kiinni lähiympäristönsä kaupunkeihin. Sataman ongelmarakennus on Ralph Erskinen vuonna 1953 suunnittelema valtava kokoomahalli, joka on esitetty purettavaksi kaavasuunnitelmassa. Hallille on etsitty uusiokäyttöä esimerkiksi kulttuuritilana. Siihen on aiemmin suunniteltu muun muassa maailman suurinta padel-hallia.
Kirja on kauniisti taitettu, teksti on miellyttävän väljästi ladottua, kuvamateriaali on kiinnostavaa ja piirrokset selkeitä. On hyvä, että tällä hetkellä käytävään rakennusalan arvo- ja purkukeskusteluun saadaan laadukasta kirjallista materiaalia.
ESA LAAKSONEN on arkkitehti, tietokirjailija ja arkkitehtuuri- ja taidekriitikko.