Millaista Oulua nyt rakennetaan?

Tammikuussa käynnistynyt kulttuuripääkaupunkivuosi on tehnyt Oulusta hetkeksi kansainvälisen huomion keskipisteen. Myös Arkkitehti syventyy tuoreimmassa numerossa sen arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun ajankohtaisiin kysymyksiin.

TAMMIKUUSSA KÄYNNISTYNYT kulttuuripääkaupunkivuosi on tehnyt Oulusta hetkeksi kansainvälisen huomion keskipisteen. Myös Arkkitehti syventyy tässä numerossa sen arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun ajankohtaisiin kysymyksiin. Vaikka lehti on seurannut Oulun rakentamista koko historiansa ajan, ainoastaan yksi numero on tätä ennen omistettu kokonaan sille. Numero 3/1972 on kuin pysäytyskuva kahdessakymmenessä vuodessa asukaslukunsa yli kaksinkertaistaneen kaupungin kasvukivuista: idylliset puutalokorttelit katosivat asuinkerrostalojen sekä liike- ja hallintorakennusten tieltä, ja ruutukaavakeskustan ulkopuolelle nousi kovaa vauhtia asuinlähiötä, yliopistokampus, yliopistollinen keskussairaala ja teollisuuslaitoksia. Marjatta ja Martti Jaatisen suunnittelema monumentaalikeskus taas muokkasi kauppatorin ympäristöstä aikansa suurpiirteisimmän kaupunkitilan Suomessa.

Muutoksen rajuus sai päätoimittaja Jussi Vepsäläisen kysymään, ”onko todella tarpeen purkaa kaikki menneiden vuosisatojen rakennukset, rakentaa laakean kaupungin rantaan 22-kerroksinen virastotalo, siirtää yliopisto korpeen, suunnitella Tuiran vanhoille pientaloalueille 15-kerroksisia asuntokolosseja tai sijoittaa lapsia kasvamaan alueelle, jolta puutkin kuolevat teollisuussaasteen vuoksi?” Samantapaisia pohdintoja herättävät myös monet viimeaikaiset hankkeet Oulussa, kuten keskustaan nousevat paksurunkoiset asuintornit ja Jaatisten virastotalovisioon tukeutuva tornihotellisuunnitelma keskustakirjaston viereen.

Vuoden 1972 Oulu-numeroa selatessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten lyhytikäisiksi monet siinä esitellyt rakennukset, joista osa oli tuolloin vielä suunnitteilla, ovat osoittautuneet. Esimerkiksi Raksilan uimahalli (Risto Harju 1974) purettiin viime vuonna uuden vesiliikuntakeskuksen tieltä, ja vuonna 2019 lakkautettu Tahkokankaan keskuslaitos (Arne Nevanlinna 1969–1975) on saanut tehdä tilaa asuinalueelle. Yliopisto taas on siirtymässä Linnanmaan ”korvesta” purettavan yliopistollisen sairaalan (Reino Koivula 1976) paikalle Kontinkankaalle. Kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu uuden kampuksen suunnittelusta käynnistyy vielä kevään aikana. Onneksi Oulusta löytyy myös taidokkaita esimerkkejä tuon ajan rakennusten uudistamisesta, kuten tässä numerossa esiteltävä keskustakirjasto Saaren korjaus.

Yliopiston muutto Kontinkankaalle synnyttää toistaiseksi vailla vastausta olevan kysymyksen Linnanmaan kampuksen tulevaisuudesta. Anna Koskinen ja Salla Sinisammal pohtivat Uusin silmin -palstalla päätöksen vaikutuksia sekä Suomessa ainutlaatuisen strukturalistisen kampusmiljöön (Kari Virta 1971–1998) että siihen tukeutuvien asuin- ja työpaikka-alueiden kannalta. Yliopiston kupeeseen on 1980-luvulta lähtien rakentunut kansainvälisestikin merkittävä huipputeknologian keskittymä, jonka tuorein lisä, Nokian uusi kampus, esitellään tässä numerossa. Tulevat ratkaisut yliopistokampuksen käytöstä vaikuttavat väistämättä senkin asemaan kaupungissa.

Vuoden 1972 Oulu-numerossa esitellyt rakennukset – niin paikallisten kuin helsinkiläisten toimistojen suunnittelemat – edustivat ajalleen tyypillistä rationalismia, jolla ei ollut juuri kosketuspintaa Pohjois-Suomen oloihin. Vastareaktio tuli 1980-luvun alussa, jolloin nuorten oululaisarkkitehtien muodostama Oulun koulu teki kaupungista ensimmäistä kertaa varteenotettavan arkkitehtuurikeskuksen. Yksi kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista on maaliskuussa avautunut Arkkitehtuurin Oulun koulu -näyttely, jonka myötä etelässä aikanaan vähätelty suuntaus saa vihdoin ansaitsemansa tunnustuksen.

Arvonpalautus tulee miltei viime hetkellä, sillä myös Oulun koulun keskeisistä rakennuksista suuri osa on enemmän tai vähemmän uhanalaisia. Kuten Silja Ylitalo kirjoittaa jutussaan, syynä tähän on ennen kaikkea se, että oulunkoululaiset keskittyivät suunnittelemaan rakennuksia laajenevan hyvinvointivaltion tarpeisiin: kouluja, päiväkoteja, terveyskeskuksia ja kunnantaloja. Viimeaikaisissa palveluverkkotarkasteluissa tällaiset peruskorjausta kaipaavat 1980-luvun rakennukset on ollut helppo ruksia yli, ja todellisena uhkana on koulukunnan rakennusperinnön lähes täydellinen häviäminen lähivuosina.

Onko samankaltaista paikallisluonnetta sitten tunnistettavissa tämän päivän oululaisessa arkkitehtuurissa? Kysyimme viideltä eri tehtävissä toimivalta arkkitehdilta tai työryhmältä, millaiset piirteet he kokevat erityisen oululaisina. Vastauksissa nousevat esiin muun muassa energia- ja logistiikkayhteydet, pientaloasumisen suosio sekä mutkattomuus, käytännöllisyys ja yhdessä tekeminen. Näitä ominaisuuksia voi nähdä myös kahdessa tässä numerossa esiteltävässä oululaisten toimistojen suunnittelemassa projektissa: Toppilan vanhan satamavaraston hahmoa toistavassa palvelukeskuksessa ja massiivipuisessa koululaajennuksessa Kiimingin Alakylässä.

Julkaistu lehdessä 2 – 2026 - Oulu