Taiteen akateemikko Mona Schalin: Arkkitehdin tehtävä on kyseenalaistaa ja tarjota vaihtoehtoja
Edeltäjänsä Vilhelm Helanderin tavoin Schalin kritisoi kiinteistösijoittajien valtaa Helsingin kaupunkisuunnittelussa. “Jos kaikki tällä hetkellä ajankohtaiset hankkeet toteutuvat, kaupunki on kohta tunnistamaton”, Schalin sanoo.
Suomi sai lokakuun lopussa uuden taiteen akateemikon, kun arkkitehti Mona Schalin nimitettiin viime tammikuussa äkillisesti menehtyneen Vilhelm Helanderin tilalle.
Schalin on tehnyt pitkän uran arkkitehtuurin historian eri osa-alueiden parissa: opettajana suomalaisissa ja ulkomaisissa yliopistoissa, restaurointitöiden ja peruskorjausten suunnittelijana sekä erilaisten selvitysten tekijänä. Lisäksi hän on ottanut näkyvästi kantaa kaupunkikuvallisesti merkittäviin rakennushankkeisiin varsinkin Helsingin keskustaa koskien.
Käytännön suunnittelutyön, yliopisto-opetuksen ja mielipidevaikuttamisen yhdistäminen oli tunnusomaista myös hänen edeltäjälleen Helanderille, joka toimi pitkään arkkitehtuurin historian professorina Teknillisessä korkeakoulussa.
Schalin myöntää epäröimättä, että Helander on ollut hänen tärkein ammatillinen esikuvansa. Kaikki alkoi 1970-luvun alussa, kun Schalin aloitti opinnot Otaniemessä ja Helanderin innostava opetus houkutteli hänet arkkitehtuurin historian pariin.
Opiskeluaikanaan Schalin oli myös jonkin aikaa töissä Arkkitehtuuri & maisema Oy:ssä, jonka Helander oli perustanut yhdessä Tom Simonsin ja Richard Ahlqvistin kanssa. Siellä hän osallistui muun muassa Suomenlinnan uraauurtavan maisemasuunnitelman tekoon.
Hauskoja töitä
Kun kysyn, mitkä ovat olleet tärkeimpiä oppeja, joita Schalin on saanut Helanderilta, hän naurahtaa:
”Ainakin yksi on, että pitää jaksaa tehdä pitkiä päiviä.”
Helanderilta Schalin sanoo omaksuneensa myös arkkitehdin työssä tarpeellisen kriittisen asenteen.
”Harvassa projektissa on hienosti kirjoitettua ohjelmaa, jota arkkitehti voisi vain toteuttaa, vaan koko ajan pitää kyseenalaistaa ja tarjota vaihtoehtoja, jotta ei vain myötäile sitä, mitä annetaan tehtäväksi”, hän sanoo.
Hyvin toisenlainen mutta yhtä lailla merkittävä persoona on ollut Kai Wartiainen, jonka toimistossa Schalin työskenteli 1980- ja 1990-luvuilla.
”Siellä oli hirveän hauskaa työskennellä, koska asenteena oli, että aina voidaan etsiä vaihtoehtoja ja katsoa asioita toisesta näkökulmasta.”
Schalin oli mukana muun muassa Högfors-projektissa, jossa tyhjilleen jääneille teollisuusrakennuksille ideoitiin uusia käyttötarkoituksia esimerkiksi Karkkilan kaupungintalona. Toisaalta Wartiaisen toimistossa suunniteltiin myös uudisrakennuksia, joista Schalinin mieleen on jäänyt erityisesti Roihupellon betonitehdas Itä-Helsingissä.
”Se oli kiva tehdä, koska teollinen prosessi oli ilmaistu erilaisten kuljettimien ja muiden kautta”, hän muistelee.
Betonitehdas on hieman kuluneenakin edelleen vaikuttava näky, kun matkustaa metrolla Itäkeskukseen.
Tutkimuksen ja suunnittelun välimaastossa
Schalin sanoo olevansa ihminen, joka kuvittelee pystyvänsä tekemään kaikkea yhtä aikaa. Erityisesti häntä on kiehtonut työskentely tutkimuksen ja käytännön suunnittelun välimaastossa, jolloin molemmat puolet ovat ruokkineet toisiaan.
”Kun tekee suunnittelutyötä, ajattelee, miten ihanaa on keksiä ideoita. Toisaalta tutkimus- ja selvitystehtävillä pystyy ehkä vaikuttamaan siihen, minkälaisia päätöksiä tehdään olemassa olevien rakennusten osalta”, Schalin selittää.
Schalinin suunnittelutöistä tunnetuin on epäilemättä Käärmetalon peruskorjaus, joka voitti Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon vuonna 2019. Yrjö Lindegrenin suunnittelema Helsingin kaupungin vuokratalo (1951) edustaa toisen maailmansodan jälkeisen pula-ajan rakentamista, mikä näkyi varsinkin ”aika lailla sävelletyissä” rakenneratkaisuissa.
Haasteita suunnittelijoille tuottivat Lindegrenin äärimmäisen niukat arkkitehtoniset ilmaisukeinot – esimerkiksi materiaalien liitokset oli tehty lähes kokonaan ilman listoja.
Toisaalta modernien osien rinnalla Käärmetalossa oli käytetty hyvinkin perinteisiä materiaaleja ja pintakäsittelyitä, kuten pellavaöljymaaleja ja kalkkipitoista rappausta.
”Silloin pitää syventyä rappausreseptien ja maalausselitysten tekoon yhtä paljon kuin jos suunnittelee jonkin 1800-luvun monumentin korjausta. Pitää ymmärtää, että silläkin on merkitystä”, Schalin toteaa.
Ylipäätään arvorakennusten korjauksia suunnittelevan arkkitehdin tulee Schalinin mielestä kyetä sovittamaan yhteen hyvinkin ristiriitaisia tavoitteita, kuten erikoissuunnittelijoiden haaveita omalta kannaltaan parhaasta tuloksesta.
”Muut suunnittelijat saattavat tulla tällaiseen työhön hyvin erilaiselle asenteella, eivätkä he välttämättä osaa edes arvostaa rakennuksen arkkitehtuuria. Jos ei osaa selittää sitä heille, ei heitä saa myöskään mukaan. Arkkitehdin pitää siksi osata hoitaa yhteistyö siten, että se sujuu, ja toisaalta tietää täsmällisesti, miten asiat pitää tehdä. Ja vielä seurata työmaata hyvin tarkkaan.”
Salapoliisityötä rakennushistoriasta
Korjaussuunnittelun ohella Schalinia ovat työllistäneet erilaiset inventoinnit sekä rakennushistoria- ja kulttuuriympäristöselvitykset, joita hän saanut aikaan todella kunnioitettavan määrän. Schalin korostaa, ettei kuitenkaan tee selvityksiä niiden itsensä tähden, vaan tavoitteena on aina saada ne operatiiviseksi välineeksi. Siksi onkin hyödyllistä, että selvityksen tekijällä on omakohtaista kokemusta korjaussuunnittelusta, jolloin hän osaa ennakoida, millaista tietoa korjaushankkeessa tarvitaan.
”[Alvar Aalto -säätiön toimitusjohtaja] Tommi Lindh on joskus sanonut, että rakennushistoriaselvitys on tietoa tiedosta. Yritetään sitkeästi etsiä, mistä tarvittavat suunnitteluasiakirjat löytyvät.”
Esimerkkinä Schalin mainitsee Olympiastadionin rakennushistoriaselvityksen päivityksen, jonka hänen toimistonsa teki vuonna 2014 stadionin mittavan peruskorjauksen pohjaksi. Viime vuonna valmistui samankaltainen selvitys Rikhardinkadun kirjastosta.
On tärkeää, että joku jaksaa käydä arkistoja läpi, koska sitten kun varsinainen suunnittelu alkaa, kukaan ei enää ehdi.
”Se on valtava salapoliisityö, kun ei ole tiedossa mitään arkistoa, josta kaikki asiakirjat löytyisivät. Silloin on tärkeää, että joku jaksaa käydä arkistoja läpi, koska sitten kun varsinainen suunnittelu alkaa, kukaan ei enää ehdi”, Schalin kertoo.
Myös arkkitehtuurin historian opetuksessa Schalinin mielestä keskeistä olennaista on, että sen ei tule tarjota pelkästään yleissivistää tietoa eri aikakausien rakentamisesta vaan korjaussuunnittelussa tarvittavia käytännön taitoja. Schalin on opettanut 1980-luvulta lähtien Otaniemen ja Tampereen arkkitehtiosastoilla, Århusin yliopistossa Tanskassa sekä yhteispohjoismaisilla Marc- ja Nordmak-restaurointikursseilla. Hän sanoo opettamisen olleen erittäin hyödyllistä myös suunnittelu- ja selvitystöiden kannalta.
”Olen aivan itsekkäästi hyödyntänyt aina opetustilanteita. Kaikki varmasti tietävät, että se, joka opettaa, oppii itse vähintään yhtä paljon. Kun valmistelee kriittiselle opiskelijajoukolle joka viikko luentoja aiheista, joita ei ole itse varsinaisesti tutkinut, siinä joutuu perustelemaan senkin, minkä takia näistä asioista ylipäätään puhutaan.”
Pohjoismaisten ja kansainvälisten kurssien kautta Schalin kertoo myös tavanneensa suuren määrän restaurointialan keskeisiä henkilöitä eri maista. Samalla on tullut tutuksi muualla käyty keskustelu rakennussuojelun käytännöistä ja periaatteista.
”Muissa Pohjoismaissa on kehitetty aika paljon rakennussuojelun metodeja, kuten SAVE [Survey of Architectural Values in the Environment] ja DIVE [Describe, Interpret, Verify, Evaluate] -menetelmiä. Ei ole ollut haitaksi, että olen opetustyön kautta päässyt kosketuksiin tällaisten metodien kanssa, jotka eivät ole Suomessa olleet kovin tunnettuja.”
Tärkeä maisemasuunnittelu
Schalinin sydäntä lähellä on aina ollut myös puutarhataiteen historia, jonka kursseja hän on niin ikään vetänyt. Kaupunki- ja rakennussuunnittelussa maisemanäkökulma on noussut viime vuosina yhä tärkeämmäksi ilmastonmuutoksen seurauksiin varautumisen myötä.
”Arkkitehti ei saisi ajatella, että maisemasuunnittelu on vain pihasuunnittelua, vaan se on olennainen osa ympäristön rakentamista. Kansainvälisestä näkökulmasta katsottuna maisema-arkkitehtuurista löytyy kestävään kaupunkirakentamiseen jo hyvin paljon kiinnostavia ratkaisutapoja, joita voisi täälläkin soveltaa”, Schalin sanoo.
Uhkana on kuitenkin tehostuva maankäyttö, joka uhkaa kaventaa maisema-arkkitehtien työkenttää.
”Pidän aika valitettavana, jos maisema-arkkitehtien tehtävä kutistuu siihen, että he piirtävät vain kattopuutarhoja maksaruoholla.”
Schalin on seurannut kehitystä huolestuneena kotinurkiltaan käsin. 1990-luvulla rakennetussa Ruoholahdessa julkiset ulkotilat toteutettiin ajankohtaan nähden poikkeuksellisen laadukkaasti, ja esimerkiksi katuja ja kanavarantoja reunustettiin varjostavilla puuriveillä. Sen jälkeen rakentuneessa Jätkäsaaressa, jossa rakennustehokkuus on huomattavasti korkeampi, viheralueet on sen sijaan keskitetty kapeaksi puistoksi kortteleiden väliin, ja pihatkin ovat usein puuttomia kansipihoja.
”Nyt sitä kadutaan, vaikka olisihan se pitänyt tietää etukäteen. Minkä takia ei jatkettu puurivejä, kun tiedetään, että puiden varjo on niin tärkeää?”, Schalin kysyy.
Hän ei kuitenkaan jaksa innostua Kaivokadulle Ateneumin taidemuseon eteen suunnitelluista istutuksista, jotka ovat hänen mielestään aivan väärässä paikassa.
Kiinteistösijoittajien valta
Monet muutkin Helsingin keskustan ajankohtaiset rakennushankkeet, kuten Elielinaukion, Kasarmitorin ja Eteläsataman täydennyssuunnitelmat saavat Schalinilta kovaa kritiikkiä.
”Arkkitehtuurin tekemisen ja kaupunkimuutoksen puitteet ovat nyt sellaiset, ettei arkkitehdeilla ole niihin paljoa sanomista. Kiinteistösijoittaminen on saanut niin merkittävän vallan ohjata kaupunkirakentamista, että jos kaikki tällä hetkellä ajankohtaiset hankkeet toteutuvat, kaupunki on kohta tunnistamaton.”
Schalin on toiminut aktiivisesti monissa rakennusperintöalan järjestöissä, kuten Icomosissa, Rakennustaiteen seurassa ja Puutarhataiteen seurassa, ja antaa tunnustusta kaikille arkkitehdeille, jotka jaksavat tehdä niissä vapaaehtoistyötä yhteisen ympäristön eteen. Arkkitehtiliitolla, jonka luottamustehtävissä hän on niin ikään vaikuttanut, olisi Schalinista sen sijaan varaa olla paljon terävämpi keskustelija.
Schalin muistuttaa Arkkitehtiliiton pitkistä perinteistä Helsingin kaupunkikuvan vaalijana.
”Jos yksittäisen arkkitehtitoimiston johtaja avaa tänä päivänä suunsa, hän ottaa riskin, koska saattaa menettää työmahdollisuuksia. Mutta jos Safa tekee kannanottoja, sehän ei voi menettää toimeksiantoja. Safa ei ole sama kuin Arkkitehtitoimistojen liitto, eikä Safan tehtävä ole pitää etualalla joidenkin arkkitehtitoimistojen etuja vaan nostaa arkkitehtuurin ääntä. Liiton eettiset säännötkin sisältävät tällaisia velvoittavia periaatteita ympäristön puolesta”, Schalin toteaa.
Hän muistuttaa myös Arkkitehtiliiton pitkistä perinteistä Helsingin kaupunkikuvan vaalijana.
”Aiemminkin on ollut sijoittajaryhmittymiä, jotka ovat esittäneet Helsingin keskustaan hyvin korkea rakentamista, mutta 1900-luvun alkupuolella arkkitehdit olivat hyvin aktiivisia. He ottivat kantaa ja perustelivat, minkä takia rakentamista pitää rajoittaa, jotta kaupungin siluetti ei mene pilalle.”
Arkkitehtuurin valopilkkuja
Kiinteistösijoittajien lisääntyneen vallan ohella Schalin pitää suomalaisen nykyarkkitehtuurin suurimpana ongelmana tasapäistämistä: rakennukset ovat alkaneet näyttää kaikkialla samanlaisilta eivätkä muodosta enää tunnistettavia paikkoja.
”Jos saa olla ilkeä, on aika kiinnostavaa, että meillä tyylivaiheet ovat niin yhtenäisiä. Lasijulkisivut ovat nyt ihan passé, ja muodissa on päälle ripustettu kivi- tai tiilirasteri.”
Valopilkkuja taas ovat kunnianhimoisesti suunnitellut yksityiset asuinrakennukset ja eräät pienempien paikkakuntien julkiset rakennukset. Arkkitehtuurin Finlandia -esiraadin jäsenenä Schalin vaikuttui varsinkin Arkkitehtitoimisto K2S:n suunnittelemasta Ylivieskan kirkosta ja JKMM Arkkitehtien Fyyri-kirjastosta Kirkkonummella.
Kiinnostavimmasta päästä ovat myös sellaiset olemassa olevien rakennusten transformaatiot, joissa pyritään säilyttämään jotain vanhasta atmosfääristä. Schalin uskoo, että varsinkin 1970-luvun rakennusten yleispätevät rungot tarjoavat kiinnostavia mahdollisuuksia muokata olemassa olevaa uusiksi.
Lopuksi Schalin haluaa nostaa esiin vielä muuttotappiokunnat, joissa tarvitaan luovia ratkaisuja, mitä tehdä tyhjilleen jäävälle rakennuskannalle. Positiivisena esimerkkinä hän mainitsee Porvoon, jossa kaavoituksessa ei voida nojata odotuksiin mittavasta uudisrakentamisesta vaan pyritään vahvistamaan kylärakennetta ja tehdään “rehellistä asukasyhteistyötä”, kuten Schalin sanoo.
