Kun Helsinki kohosi kallioista

Kirja Helsingin empirekaupungin synnystä ponnistaa olemassa olevasta tutkimuksesta mutta tarjoaa myös mielenkiintoisia tulkinnallisia avauksia.

Mikko Lindqvist: Empire: Kiven ja valon Helsinki. Parvs 2025. 191 sivua.

Arkkitehti Mikko Lindqvistin kirja Empire: Kiven ja valon Helsinki on katsaus Helsingin kaupungin rakentumiseen noin vuosina 1812–1840, ja se keskittyy kaupungin arkkitehtonisen ilmeen luoneeseen Carl Ludvig Engeliin. Pääosa kirjan tekstistä koostuu eräänlaisista pienoismonografioista julkisista rakennuksista, jotka on ryhmitelty rakennustyypeittäin. Kirjoittaja ei ole kuitenkaan unohtanut asuntoarkkitehtuuria, huviloita, puistoja tai kaivonkupujen ja muistomerkkien kaltaisia rakennelmia. Myös kaupungin elämä näissä arkkitehtonisissa kehyksissä tulee esille kiitettävästi. 

Kirjassa käydään uskollisesti lävitse Helsingin pääkaupungiksi kaavoittamisen vaiheet ja Engelin ammatillinen persoona, jonka ansiosta hänet valittiin uuden keisarillisen residenssikaupungin suunnittelijaksi. Teksti ponnistaa olemassa olevasta Helsinki-­kirjallisuudesta ja Engel-tutkimuksesta, joiden linjaa se seuraa uskollisesti. Kirjan kuvitus on sangen onnistunut, vaikka monet arkistokuvat ovat toki ennestään tuttuja. Valokuvaaja Yehia Eweis on ottanut hienoja kuvia empirerakennusten nykytilasta. Selkeän perusjäsentelyn ja luontevan kirjoitusotteen ansiosta käsissä on sujuvasti etenevä, asiapitoinen kokonaisuus, joka tarjoaa myös joitakin mielenkiintoisia tulkinnallisia avauksia.

Lindqvist korostaa Helsinginniemen karujen rantakallioiden tärkeää roolia empirekaupungin rakennusaineena: ”Kalliot jalostuivat kivijalkojen rakennusaineiksi ja rakennusten yksityiskohdiksi, kaupungin kadut ja torit tasoitettiin ja kivettiin luonnonkivillä.” Satamalaiturit verhoiltiin graniittipaasilla ja Senaatintorin muurit siististi hakatuilla kiviharkoilla. Osa klassististen pylväiden baasiksistakin veistettiin paikallisesta graniitista. Koko kaupunki näytti kohoavan kalliorantojen graniittijalustalta. Lindqvist lukee tätä Helsingin erityispiirrettä oivaltavasti Engelin tunnetuista akvarelleista, jotka kuvaavat kaupunkia, kun rakennustöitä vasta aloiteltiin. Alue oli topografialtaan erityinen, ja sillä oli oma pikkukaupunkihistoriansa. Periaatteiltaan universaali klassistinen arkkitehtuuri istutettiin tähän tilanteeseen. Tuloksena oli omanlaistaan paikan henkeä henkivä ympäristökokonaisuus.

Lindqvist asettelee rakennustoimintaa ja kaupunkielämää aikakauden sosiaaliseen kontekstiin ja aatteelliseen ilmapiiriin, vaikka lyhyessä tekstissä se helposti tiivistyykin yleistyksiin esimerkiksi ”valistuksen aikakaudesta”. Hän myös esittelee rakennusten 1800-luvun alun värimaailmaa, joka usein unohdetaan, sillä siitä on ollut vaikea saada tarkkaa tietoa. Kirjoittaja ei kuitenkaan malta rajoittaa kertomustaan 1800-luvun alkupuoliskoon, vaan rakennusten, tonttien ja puistojen historiaa jatketaan aina tähän päivään asti. Tämä on ajoittain informatiivista mutta paikoin se on omiaan johtamaan pois itse aiheesta, empiren Helsingistä.

Lindqvist pyrkii määrittelemään empiren arkkitehtonista luonnetta, mutta lukijalle jää kuitenkin loppujen lopuksi epätietoisuus siitä, miten erottaa empire muusta klassistisesta arkkitehtuurista. Näin käy siitäkin huolimatta, että kirjassa on sinänsä päteviä arkkitehtuurihistoriallisia analyysejä Engelin piirtämistä julkisivuista. Väittäisin, että Engelin tuotannossa on lukuisia rakennussuunnitelmia, jotka eivät poikkea mitenkään yleiseurooppalaisesta uusklassismista niin, että ne voisi erotella erikseen omaksi ”empirekseen”. Tätä problematiikkaa olisi toivonut kaiveltavan syvällisemmin kirjassa, jonka nimi on Empire. Tässä olisi voinut esimerkiksi nostaa esiin empirejulkisivujen tavallista suuremman reliefisyvyyden ja sen kanssa ”pelaamisen”.

Loppuluvussaan Lindqvist käy lävitse kaupungin väistämättömiä muutoksia ja niiden myötä ajankohtaistuneita suojelukysymyksiä. Hän ottaa esiin tärkeän näkökohdan: ”Suunnitelmat kaupunkitilan tiivistämiseksi ja elävöittämiseksi heijastuvat myös empireympäristöjen suojeluarvoihin ja nostavat esiin kysymyksiä kaupungin ominaispiirteiden suojelun tavoitteista ja rajoista.” 

Ville Lukkarinen on Helsingin yliopiston taidehistorian emeritusprofessori.

Julkaistu lehdessä 1 – 2026 - Asumisen vaihtoehtoja