Euroopan unionin arkkitehtuuripalkinto jaettiin oululaisessa lähiössä

Mies van der Rohe -palkinto oli korjausrakentamisen voimannäyttö, mutta palkinnon todellinen arvo saattaa piillä sen valintaprosessissa, kirjoittaa päätoimittaja Kristo Vesikansa.

EUROOPAN UNIONIN Mies van der Rohe -palkintojen julkistaminen viime viikolla Oulun Aaltosiilolla osoittautui juuri sellaiseksi korjaamisen, uudistamisen ja täydentämisen voimannäytöksi, jota tammikuussa julkistettu short-lista ja helmikuussa paljastetut finalistit antoivat odottaa: pääpalkinnon sai Charleroin näyttelypalatsin uudistus Belgiassa, suunnittelijoina AgwA ja architecten jan de vylder inge vinck, ja nuorten tekijöiden Emerging-sarjan voitti Vidic Grohar Arhitekti -toimiston suunnittelema Slovenian kansallisteatterin väistötila Ljubjanassa.

Aiempia palkintokierroksia seuranneille tulos ei ole kovinkaan suuri yllätys, vaan looginen seuraus vuosia jatkuneesta kehityskulusta. Ensimmäisen kerran korjauskohde valittiin voittajaksi jo vuonna 2011, kun pääpalkinnon sai David Chipperfieldin ja Julian Harrapin suunnittelema Berliinin Neues Museumin korjaus- ja jälleenrakennustyö. Kansainvälisen tähtiarkkitehdin suunnitteleman ja poikkeuksellisen hintavan kulttuurirakennuksen saattoi kuitenkin vielä ajatella yksittäiseksi poikkeukseksi voittajaluetteloa hallinneiden vaikuttavien uudisrakennusten sarjassa.

Paradigmamuutos tuli selväksi viimeistään vuosina 2017 ja 2019, jolloin voitto meni Amsterdamissa ja Bordeaux’ssa sijaitseville 1960–1970-lukujen lähiötalojen remonteille. Kahden vuoden takainen voittaja, Gustav Düsingin ja Max Hacken Braunschweigin teknilliselle yliopistolle suunnittelema opiskelupaviljonki, taas edusti toisenlaista vaihtoehtoa näyttäville kulttuurimonumenteille: pienellä budjetilla tehtyä ja uudelleenkäytettäväksi suunniteltua modulaarista arkkitehtuuria. Välissä tosin ehdittiin valita myös yksi perinteisempi voittaja eli Grafton Architectsin Lontooseen suunnittelema yliopistorakennus vuonna 2022.  

Belgia on noussut yhdeksi eurooppalaisen arkkitehtuurin kärkimaista 

Charleroin näyttelypalatsin voiton voi ajatella tunnustukseksi paitsi korjaamiselle myös Belgian vireälle arkkitehtuurikulttuurille ja lopulliseksi sinetiksi ”maailman rumimman maan” noususta yhdeksi eurooppalaisen arkkitehtuurin kärkimaista. Toinen osoitus siitä oli Alvar Aalto -mitalin myöntäminen pari vuotta sitten Marie-José Van Heelle, jonka tuotanto edustaa belgialaisen nykyarkkitehtuurin toista vahvaa aluetta: voimakkaaseen taiteelliseen visioon ja huoliteltuun viimeistelyyn nojaavaa pientalosuunnittelua.

Arkkitehtuurin renessanssin takana on julkisen vallan määrätietoinen arkkitehtuuripolitiikka, jossa ympäristön laatua on pyritty parantamaan muun muassa arkkitehtuurikilpailujen kautta. Viime vuosina Belgia on profiloitunut erityisesti innovatiivisilla uudelleenkäyttö- ja kiertotaloushankkeilla, joista monet ovat olleet Charleroin näyttelypalatsissa voimansa yhdistäneiden toimistojen käsialaa: AgwA on suunnitellut esimerkiksi 1970-luvun toimistotalon muutoksen kouluksi Brysselissä (2022), ja Zürichin ETH-yliopistossa professorina työskentelevän Jan de Vylderin toimisto Mies van der Rohe -finalistiksi vuonna 2019 yltäneen sairaalapaviljongin uudistuksen Gentin lähellä. 

1900-luvun alun koristeellisen tiilirakennuksen purkutyöt oli ehditty jo aloittaa, kun psykiatrisen Caritas-sairaalan uusi johtaja päätti keksiä sille uutta käyttöä yhteisöllisenä tilana. Arkkitehdit säästivät sen, mitä vanhasta rakennuksesta oli jäljellä, ja täydensivät rauniota moderneilla teräs-, lasi- ja harkkorakenteilla häivyttämättä kuitenkaan prosessin jättämiä arpia.

Charleroin näyttelypalatsissa samaa konseptia sovellettiin paljon suurempaan mittakaavaan. Kaikkein selvimmin se näkyy vuonna 1954 valmistuneen messukeskuksen entisessä keskushallissa, josta on tehty eräänlainen puoliraunio poistamalla ulkoseinät ja osa välipohjista.

Rakennusten tietoinen raunioittaminen ei ole kuulunut rakennussuojelun perinteiseen työkalupakkiin, ja projekti saa pohtimaan, voisiko menetelmää soveltaa laajemminkin vajaakäytöllä oleviin rakennuksiin. Mitä jos vaikkapa jokin tyhjilleen jäänyt kirkko, kunnantalo tai terveyskeskus riisuttaisiin kantavalle rungolle purkamisen sijaan?

Mies van der Rohe -voitosta huolimatta näyttelypalatsi ei ole vielä lunastanut kaikkia odotuksia.   Esimerkiksi seinättömän pilarihallin oli tarkoitus toimia avoimena julkisena tilana, joka liittäisi muutoin suljetun messukeskuksen ympäristöönsä. Se osoittautui kuitenkin liian idealistiseksi ajatukseksi. Lehtitietojen mukaan halli on toistaiseksi ollut avoinna yleisölle ainoastaan erityistilanteissa.

Myös mahdottomilta vaikuttavat ongelmat ovat voitettavissa

Myös julkistamistilaisuuden paikan voi ajatella kannanotoksi olemassa olevien rakennusten luovan uudistamisen puolesta. Mies van der Rohe -palkinnon johtaja Ivan Blasi, jonka kanssa keskustelin hetki ennen tilaisuuden alkua, kertoo miksi juuri Aaltosiilo valikoitui tilaisuuden pitopaikaksi. Blasin mukaan sen kautta tarjoutui mahdollisuus liittää Ludwig Mies van der Rohen mukaan nimettyyn palkintoon toisen modernismin mestarin eli Alvar Aallon huonosti tunnettu rakennus, joka on parhaillaan transformaation kohteena, sekä Euroopan unionin eri kulttuuriohjelmia, kuten kulttuuripääkaupunkivuosi ja New European Bauhaus -aloite, jonka kumppaneihin Aaltosiilo-hanke kuuluu.

Vaikka Aaltosiilo on mittakaavaltaan Charleroin näyttelypalatsia paljon pienempi, on projektissa samankaltaista hullunrohkeutta, mikä on tuonut projektille jo tässä vaiheessa laajaa kansainvälistä huomiota: 27 metriä korkea eristämätön betonirakennus ehti seisoa tyhjillään yli kolmekymmentä vuotta ennen kuin espanjalainen Factum Foundation osti sen vuonna 2020 ja aloitti muutostyön kulttuurikeskukseksi. Julkistamistilaisuuden yhteydessä järjestetyssä paneelikeskustelussa projektin pääsuunnittelija Charlotte Skene Catling sanoi, että Aaltosiilon tarkoitus onkin osoittaa, että myös mahdottomilta vaikuttavat ongelmat ovat voitettavissa.

”Jos saamme tämän rakennuksen toimimaan ihmisille, voimme tehdä saman mille tahansa rakennukselle”, Skene Catling totesi.

Ei olisikaan kovin yllättävää, jos siilo nähtäisiin muutaman vuoden kuluttua Mies van der Rohe -palkintoehdokkaana.

Oman haasteensa yhtälöön tuo siilon sijainti Toppilan sellutehtaan paikalle 1990-luvulla rakennetun vuokratalovaltaisen asuinalueen keskellä. Meri-Toppila ei todellakaan ole ilmeisin paikka Mies van der Rohe -voittajien julkistamisen kaltaiselle arvovaltaiselle tilaisuudelle, mikä tuli harvinaisen selväksi, kun seurasi naapuritalojen asukkaiden pussikaljoittelua Aaltosiilon viereisellä aukiolla kevätauringon houkuttelemana, samalla kun taksit toivat juhlapukuihin sonnustautuneita vieraita paikalle.

Aaltosiilolla ensimmäistä kertaa vieraileva Blasi sanoo, ettei tiennyt etukäteen, millaisessa ympäristössä rakennus sijaitsee, mutta uskoo siilon transformaation tukevan myös Meri-Toppilan kehittämistä.

EU ja Yhdysvallat eri linjoilla arkkitehtuuripolitiikassa

Kysyn seuraamme liittyneeltä Euroopan komission politiikka-asiantuntija Jutta Kastnerilta, missä määrin Mies van der Rohe -palkinto vastaa EU:n laajempiin kestävyystavoitteisiin. Hän sanoo palkinnon kriteereissä viime vuosina tapahtuneen muutoksen olevan ilahduttava osoitus siitä, miten EU-tason politiikkasuositukset on otettu kentällä vastaan.

”Tämä on hyvin palkitsevaa nähdä, koska tuomaristo on itsenäinen eikä komissiolla tai Mies van der Rohe -säätiöllä ole vaikutusta sen toimintaan, vaan kyse on luonnollisesta prosessista”, Kastner toteaa. 

Kastnerin kommentti tekee näkyväksi sen valtavan kuilun, joka reilun vuoden aikana on revennyt Atlantin poikki arkkitehtuuripolitiikankin saralla.

Siinä missä Euroopan unioni painottaa – ainakin tavoitetasolla – ekologista, sosiaalista ja kulttuurillista kestävyyttä ja antaa asiantuntijatuomariston määritellä kriteerit arkkitehtuurin laadulle, on julkinen rakentaminen Yhdysvalloissa alistettu presidentti Donald Trumpin päähänpistoille ja makumieltymyksille, ja kestävyystavoitteet, kulttuurihistorialliset arvot ja vakiintuneet viranomaisprosessit on lähes tyystin sivuutettu. Charleroin näyttelypalatsi onkin melkoinen vastakohta Trumpin mahtipontisille rakennushankkeille, kuten Valkoisen talon uudelle itäsiivelle ja Washingtoniin suunnitellulle maailman suurimmalle riemukaarelle.

Ehkä tässä piileekin Mies van der Rohe -palkinnon todellinen arvo nykyhetkessä. Poliittisten myllerrysten keskellä palkinto edustaa arvoja, jotka vielä hetki sitten tuntuivat itsestään selviltä mutta joita nyt joudumme puolustamaan kaikilla rintamilla, arkkitehtuuri mukaan lukien.