Miten oululaisuus näkyy tämän päivän arkkitehtuurissa?

Kysyimme eri tehtävissä toimivilta oululaisilta arkkitehdeilta, mikä heidän työtään leimaa tällä hetkellä ja millaisia erityispiirteitä on Oulussa työskentelyssä.

Oulu on mutkatonta elämyksellisyyttä

Oulussa opiskelun ja sen jälkeisen kahdeksan opetusvuoden kokemuksella sanoisin, että ”lafkalla” eli arkkitehtiosastolla on ollut vallalla aika postmoderni ajatus siitä, että kaikki näkökulmat ja lähestymistavat voivat olla oikein. Opiskelijoita on opetettu tavoittelemaan parasta mahdollista lopputulosta heidän itse asettamiensa tavoitteiden pohjalta. Oulussa ei esimerkiksi liiku tarinoita siitä, että jotakuta olisi itketetty, kunnes hän piirtää vain suoraan kulmaan.

Toisaalta myöskään plastisen muodon hakemiseen ei ole painostettu, vaikka professoreista ainakin Reima Pietilä, Jyrki Tasa ja Rainer Mahlamäki ovatkin kannustaneet opiskelijoita myös vapaan viivan tutkimiseen.

Miten sitten määritellä oululainen arkkitehtuuri, kun monet keskeisistä professoreista ovat tulleet pääkaupunkiseudulta, monet Oulussa opiskelleet toteuttaneet ideoitaan maantieteellisesti laajalle alueelle ja väitin juuri, että opiskelijat ovat saaneet ideoida arkkitehtuuria hyvin vapaasti? Palataanpa vaikka 1980-luvulla vaikuttaneeseen Oulun koulu -liikkeeseen ja verrataan sen aikaisia ideoita meidän toimistomme, Luon, arvostuksiin.

Paikkasidonnaisuus ja humanismi ovat hyvin perinteisiä oululaisteemoja, alkujaan vastavoimia kansainvälisen, paikasta toiseen samanlaisen modernismin, tiukan talouden ja teollisen rakentamisen voittokululle. Ne näkyvät meidänkin työssä.

Voimakas luontosuhde ja inhimillinen lähestymistapa rakentamisen mittakaavaan ja materiaaleihin ovat myös meille keskeisiä. Myöskään detaljiikassa emme yleensä pyri minimalismiin, vaan näemme tärkeänä, että julkisivuissa on tunnistettavia yksityiskohtia ja tarttumapintaa katseelle.

Halumme toteuttaa elämyksellistä arkkitehtuuria yksinkertaisin, selkein ja kestävin keinoin taas on oman aikamme ihanteita. Julkisten rakennusten purkaminen alle viisikymppisinä sekä tietoisuus rakentamisen päästöistä saavat pyrkimään kestäviin ratkaisuihin.

Meidän ajassamme ei onneksi enää ole Oulun ja Helsingin vastakkainasettelun henkeä. Ajattelen, että vaikka syrjäinen sijainti voikin toisaalta olla hedelmällinen maaperä itsenäiselle ajattelulle ja omaperäisyydelle, kannattaa syrjässä nähdä hieman enemmän vaivaa inspiroivan vuorovaikutuksen suhteen. Sama koskee aste-eroin oikeastaan meitä kaikkia Suomessa.

Tiukan halpuutusihanteen vastavoimalle olisi tarvetta myös meidän ajassamme. Kustannustietoisuus on toki tärkeä hyvän suunnittelun näkökulma, mutta rakennusten tulisi viestiä ihmisille toiveikkuutta ja saada heidät tuntemaan itsensä arvokkaiksi, ei kulueräksi, josta pyritään pääsemään mahdollisimman halvalla.

RIIKKA KUITTINEN on alun perin Ouluun perustetun Luo Arkkitehtien perustajaosakas, joka toimi osa-aikaisena yliopisto-opettajana nykyarkkitehtuurin laboratoriossa vuosina 2010–2017.

Suomen seuraava suuri kaupunkikehitystarina kirjoitetaan Oulussa

Etelä‑Suomen asema nojaa vahvasti Itämeren kautta kulkeviin yhteyksiin, mikä tekee alueesta herkän häiriöille. Siksi Suomen elinvoima ja toimintakyky edellyttävät, että kansainvälisiä energiavirtojen ja logistiikan yhteyksiä vahvistetaan myös muualla maassa ja että rinnakkaiset reitit muodostavat aidosti monipuolisen verkoston.

Oulu on noussut Pohjois‑Suomen keskeiseksi solmukohdaksi ja Suomen neljänneksi suurimmaksi kaupunkialueeksi, joka tasapainottaa aluerakennetta. Kaupunki käy läpi pitkäaikaista muutosta maakuntakeskuksesta valtakunnalliseksi suurkaupungiksi. 

Kaupunkisuunnittelussa Oulun vahvuus perustuu monikeskuksiseen ja joustavaan yhdyskuntarakenteeseen: tiiviiseen keskustaan, vahvoihin aluekeskuksiin ja toimiviin joukkoliikenneyhteyksiin. Pohjoisen pitkät etäisyydet, sään ääri‑ilmiöt ja energiantarpeen vaihtelu vaativat ratkaisuja, jotka skaalautuvat nopeasti muuttuviin tarpeisiin. 

Resilienssin näkökulmasta Oulu on solmukohta, jonka kautta kulkee tietoa, liikennettä ja osaamista koko pohjoiselle vyöhykkeelle. Teknologia‑ ja tutkimusperusta, erityisesti korkeakoulujen ja ICT‑klusterin yhteistyö, mahdollistaa dataperusteisen suunnittelun ja ennakoivan riskienhallinnan. Oulu kartoitti merkittävimmät ilmastoriskinsä jo vuonna 2018 ja päivitti arvion sekä sopeutumistoimet vuonna 2023. Riskeihin kuuluvat tulvien lisääntyminen, lämpötilojen nousu ja muutokset ekosysteemeissä. Niiden hallinta on konkreettisesti kytketty maankäytön suunnitteluun, rakentamiseen, vesihuoltoon ja pelastustoimeen.

Oulun kehittymisen kannalta tärkeimmät kysymykset ovat tällä hetkellä sellaisia, että on tärkeää panostaa juuri strategiseen maankäyttöön. Konkreettinen esimerkki on Oritkarin sataman kehityshanke, jossa Sweco toimii kaavakonsulttina. Satama‑alueen asemakaavaa päivitetään vastaamaan tulevia toimintoja ja vihreän siirtymän teollisuuden tarpeita. Samalla huomioidaan sataman laajeneminen, uudet teollisuustontit, liikenne‑ ja infrayhteydet sekä vesienhallinta. Keskeistä on ollut sovittaa taloudelliset tavoitteet, ekologiset ja sosiaaliset vaatimukset sekä tiiviisti rakennettu lähiympäristö kokonaisuudeksi, joka tukee sekä Oulun omaa kasvua että koko pohjoisen Suomen logistista roolia. Tämä osoittaa, että kaupunkisuunnittelun totunnaisia tarkastelutapoja tulee uskaltaa muuttaa.

Tulevaisuudessa Oulun merkitys vahvistuu. Kaupunki voi nousta koko pohjoisen kasvualustaksi, jossa monipuoliset liikenneverkot, uusi teollinen murros ja länteen ulottuvat yhteydet muodostavat Suomen huoltovarmuudelle merkittävän kehityskäytävän. Oulu ei vain tasapainota aluerakennetta vaan sen tarjoama vaihtoehtoinen suunta vahvistaa koko Suomen resilienssiä ja varautumista.

JUHA VIHMA on Helsingissä ja Oulussa asuva arkkitehti, joka johtaa Swecon Pohjois-Suomen arkkitehtiliiketoimintaa.

Oulu tarvitsee tasapainoisen keskustan

Oulun ruutukaavakeskustaa uudistetaan parhaillaan Keskustavisio 2040 -hankkeella. Oululaisittain urbaanin, ominaispiirteitään arvostavan ja tasapainoisen keskustan toteuttaminen on tällä hetkellä kaupungin kipukohtia. Keskustan yksittäiset kaavoitushankkeet käsittävät pääasiassa korkeaa rakentamista, eikä niinkään uusia kuin 1980–90-luvuilla tehtyjä rakennuksia haluta säästää tai hyödyntää, ja asuminen korvaa liike- sekä toimistotilat.  

Vuosikymmeniin merkittävin kaupunkikuvallinen muutos on laajan asemanseudun liittäminen tiiviimmin ydinkeskustaan; käytännössä koko 13 hehtaaria voidaan uudisrakentaa. Muutosta vauhdittaa tuleva elämysareena, jonka yhteyteen tavoitellaan muun muassa matkakeskusta, liiketiloja, toimistoja, kaupan yksiköitä, majoitusta sekä asumista. Alueen arkkitehtoniset tavoitteet ovat todella korkealla. Yliopiston siirtyminen Linnanmaalta lähemmäs keskustaa Kontinkankaalle merkitsee myös huomattavaa kaupunkirakenteen painopisteen siirtymistä. Se johtaa vastaavasti myös kaupunkirakenteellisiin ”korjaustoimenpiteisiin” tyhjenevällä Linnanmaalla.

Pientalo on Oulussa edelleen suosituin ja halutuin asumismuoto, ja sitä halutaan pitää kilpailu- ja vetovoimatekijänä. Painopisteen siirtäminen aluerakentamisesta täydentämiseen etenee hitaasti. Lapsimäärän supistuminen keikuttaa palveluverkkoa rajusti, mikä sekin haastaa laajalle levinnyttä yhdyskuntarakennetta.

Samaan aikaan pientalopainotteisuus näkyy kaupunkikuvallisesti persoonallisina variaatioina alue- ja täydennysrakentamisessa. Oululainen ominaispiirre ovat yhtiömuotoiset pientalokorttelit, jotka ovat omakotialueita tehokkaampia mutta vastaavat pientaloasumisen toiveeseen yksityisyydestä ja luonnonläheisyydestä. 

Maankäytön suunnittelussa korostuvat tällä hetkellä muun muassa tuuli- ja aurinkovoiman sekä vetyteollisuushankkeiden mittavat tilavaraukset sekä niihin liittyvät teknisten verkostojen yhteys-
tarpeet. Nämä haastavat kaupunkisuunnittelua paitsi uuden, osin vielä tuntemattoman sisällön myös luontoarvojen, suunnitteluprosessien, kansainvälisten toimijoiden ja viranomaistoiminnan suhteen. Jatkuvasti muuttuva ja kiristyvä sääntely-ympäristö ei tietenkään helpota yhteensovittamista. Nämä vihreän siirtymän hankkeet yhdessä datakeskus- ja akkuvarastohankkeiden kanssa ovat saaneet aikaan kilpajuoksun, jossa kunnat kilpailevat nopealla kaavoituksella, infravalmiuksilla, laajoilla aluevarauksilla, sähkönsiirrolla ja -tuotannolla sekä elinvoimapolitiikalla.

Kari Nykänen on Oulun kaupungin kaavoitusjohtaja.

Oulussa tarve ohjaa innovatiivisuutta

Kun saavuin Ouluun ulkomaisena arkkitehtina, en nähnyt selkeää paikallista tyyliä. Minulle välittyi pikemminkin paikallishenki. Oulu sijaitsee monessakin mielessä reunalla: maantieteellisesti arktisen alueen kynnyksellä, historiallisessa mielessä perinteisen teollisuuden ja digi-innovaatioiden rajalla ja ympäristöasioissa ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun eturintamassa. Täällä arkkitehtuuri ei voi olla pelkkää retoriikkaa. Sen täytyy kestää.

Merenkulku, metsäteollisuus ja Nokian huippuvuosien aikainen tieto- ja viestintäteknologia ovat kaikki jättäneet oman kerrostumansa kaupunkirakenteeseen. Menneisyys ei pyyhkiytynyt pois edes 1980-luvun talousbuumin aikana, jolloin purettiin suuria määriä historiallista perintöä. Jäljelle jäi arkkitehtonisia haamuja: vanhojen kaavalinjojen hahmoja, puukortteleiden tilalle rakennettuja elementtitaloja, maisemaan iskostuneita tehtaiden jäänteitä. Oulu rakentaa uutta mutta ei unohda vanhaa.

Kerroksellisuus on tehnyt kaupungin arkkitehtuurista käytännöllistä sekä kriisejä ja aikaa kestävää. Innovaatioita syntyy aidosta tarpeesta, ei pelkästä näyttämisen halusta. Materiaaleilla on väliä, koska niihin on sidottu työvoimaa, energiaa ja kestokykyä.

Tämä henki kiteytyy vuonna 1931 valmistuneessa Aaltosiilossa, jonka Alvar ja Aino Aalto suunnittelivat brittiomisteiselle Toppilan selluloosatehtaalle. Rakennus koostuu kolmesta toisiinsa liitetystä, ohutseinäisestä teräsbetonikappaleesta sekä korkeuksiin kohoavasta, katedraalimaisesta sisätilasta. Kantava rakenne ja ulkovaippa muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Skene Catling de la Peñan johdolla ja Factum Foundationin tuella aloitetussa korjaushankkeessa siiloa ei käsitellä valmiina rakennuksena vaan jatkuvana prosessina.

Katedraalimaisessa tilassa on kaikuja Oululle tyypillisestä suhtautumisesta arkkitehtuuriin. Katedraalejakin on rakennettu useiden sukupolvien ajan. Niitä on käytetty jo ennen valmistumistaan ja muokattu ja täydennetty ajan saatossa. Samaan tapaan kuin käyttötarkoitus jättää jälkensä teollisuusrakennuksiin, minkä tahansa tilan merkitys syvenee jatkuvassa käytössä. 

Aaltosiilossa teollisen toiminnan jäljet jäävät näkyviin, uudet lisäykset erottuvat selvästi ja entinen varastotila muuntuu kohtaamispaikaksi. Rakenteen logiikka säilyy. Siiloa ei muokata uudeksi kerralla yksittäisellä toimenpiteellä, vaan se muovautuu sitä mukaa kuin sitä vähitellen otetaan käyttöön.

Juuri tässä tiivistyy mielestäni Oulun henki. Kaupunki ei rakennu alusta aloittamalla vaan vahvistamalla sitä, mitä on jo olemassa. Arktisen alueen laidalla kestävyys, menneen muistaminen ja yhteisöllinen elämä muokkaavat arkkitehtuuria, joka on radikaalia pitämättä kuitenkaan suurta meteliä itsestään.

Valentino Tignanelli on Aaltosiilon projektipäällikkö.

Oululaisuus syntyy yhdessä tekemällä

Arkkitehtuurilla on aina ollut roolinsa paikallisidentiteetin rakentumisessa. Esimerkiksi 1970–80-luvuilla Pohjois-Suomen kunnissa paikallisidentiteettiä korostettiin Oulun kouluksi kutsutun regionalistisen arkkitehtuurin kautta. Nykypäivän näkökulmasta kiinnostavaa onkin, ketkä paikallisidentiteettiä määrittelevät ja miten paikallisuuden käsite täydentyy. 

Oulussa opiskelleista arkkitehdeista koostuva kollektiivimme on muodostunut regionalismin, paikkasidonnaisuuden ja osallistamisen teemojen ympärille. Viime kesänä järjestimme Oulussa kesäkalustetyöpajan osana Oulun kulttuuripääkaupunkiohjelman Sopukka-hanketta, jossa eri puolilla kaupunkia tehdään paikkamuotoilukokeiluja. Työpajaa taustoitti oululaisille tekemämme kysely kokemuksista kaupunkitilasta ja vaikutusmahdollisuuksista siihen. Vastausten perusteella työpajan muodoksi valikoitui kaikille avoin kalusterakentaminen ja sijainniksi rautatieaseman edustalla oleva, huonosti jäsennelty läpikulkualue.

Työpajassa suunnittelimme skeitattavien oleskelukalusteiden perusrakenteen, jota osallistujat sovelsivat paikan päällä. Suunnittelijoina tasapainoilimme, milloin tarvitaan arkkitehdin ammattitaitoa ja milloin osallistamalla voi syntyä jotakin uudenlaista ja käyttäjälleen merkityksellisempää. Kalustemateriaaliksi valikoitui helposti työstettävä ja saatavilla oleva sahatavara, kakkosnelonen. Kalusteiden iloiset, huomiota herättävät värit olivat muualta saatuja jämämaaleja, joiden erilaisia yhdistelmiä sommittelimme yhdessä osallistujien kanssa. Maalipensseleitä ja katuliituja heiluttelivat niin lapset kuin varttuneemmatkin.

Värikäs toteutus sai oululaiset kutsumaan kalusteita sateenkaaripenkeiksi. Huomasimme, että omaksi kokeminen ei syntynyt niinkään yksittäisistä rakennuselementeistä tai muotokielestä vaan tavasta, jolla rakennelma kytkeytyi tiettyyn paikkaan, aikaan ja yhteisöön. Nykypäivän rakennusmateriaalit eivät useinkaan ole paikallisesti tuotettuja, mutta niiden avulla voidaan silti rakentaa paikallisuutta. 

Kesän jälkeen penkit ovat jatkaneet matkaansa Oulussa muihin paikkoihin saamaan uusia merkityksiä. Kulttuuripääkaupungin kaltaisissa hankkeissa paikallisuus kytkeytyy kulttuuriohjelmiin ja -tapahtumiin, joissa arkkitehtuurilla on jälleen oma roolinsa. Työpajassamme paikallisuus rakentui tilanteen, olosuhteiden ja spontaanisti mukaan liittyneiden osallistujien toimesta. Projekteissamme olemme yhdessä kaupunkilaisten kanssa auttaneet toisiamme havaitsemaan paikkoja uusista kuulokulmista.

Jeesjeesgood (Irina Garnets, Saimi Järvinen, Panu-Petteri Kujala ja Anni Saviaro) on pääasiassa Pohjois-Suomessa toimiva kollektiivi, joka on kiinnostunut arkkitehtuurin paikallisista erityispiirteistä ja rakennetun ympäristön jaetusta tekijyydestä.

Julkaistu lehdessä 2 – 2026 - Oulu