Nokian uusi kampus on muotoiltu tarkasti kuin moderni kone
Oulun Linnanmaalla sijaitsevien uusien toimitilojen arkkitehtuuri on yhtä viimeisteltyä kuin siellä tehtävä suunnittelu- ja valmistustyö, kirjoittaa Lauri Louekari.
Nokian kampus
Arkkitehtitoimisto ALA / Juho Grönholm, Antti Nousjoki, Samuli Woolston
Rakennustyyppi toimisto- ja teollisuustiloja
Sijainti Ritaharjuntie 3, Oulu
Laajuus 56 900 m2
Valmistuminen 2025
Lisää kuvia ja piirustuksia projektista →
NELOSTIETÄ LAPPIIN ajavan autoilijan silmiin osuu Linnanmaan kohdalla Nokian uusi kampus. Toimitila on neutraalin näköinen ja tuntuu koostuvan valkeista ja mustista metallipintaisista laatikoista. Kun lähestyy pääsisäänkäyntiä, huomaa, että korkean toimisto-osan takana leviävät laajat tuotantotilat ja alueen reunoilla on erillisiä teknisiä yksiköitä. Edelleen vaikutelma on arkinen. Tuttu nokialainen matemaatikko kertoi kuitenkin, että saadakseen talosta päiväksi istumapaikan pitää varaus tehdä pari viikkoa aikaisemmin. Jotain erityistä paikassa täytynee olla.
Syy uuteen innokkuuteen palata lähityöhön paljastuu jo ensi käynnillä pääaulaan saapuessa. Tila on poikkeuksellinen. Aula on pohjaltaan T-kirjaimen muotoinen ja useita kerroksia korkea. Tila avautuu eteen ja ylös vaihtelevana ja valoisana. Kaikkialla silmä kohtaa moitteettoman tarkan viimeistelyn, myös puupinnoissa. Niitä on katossa kapeina rimoituksina ja seinissä massiivipuisina diagonaalilankutuksina, joiden voimakas reliefi tuo mieleen aulasta avautuvan kuusimetsän.
Myös tekniikan integrointi rakenteisiin ja pintatekstuuriin on tarkkuudessaan virheetöntä, ja keinovalo täydentää luonnonvaloa luontevuudella, jota harvoin tapaa. Tulee tunne, että arkkitehti on hallinnut prosessin varmuudella, joka vertautuu teknisen tuotteen muotoiluun. Muoto, tila ja toiminta muodostavat kokonaisuuden, jossa käyttäjän osa on vain ottaa toimiva tuote haltuun.
Arkkitehtuurin tarkka viimeistely näyttää viittaavan rakennuksessa tehtävän suunnittelun ja valmistuksen laatuun. Rakennuksesta tulee merkitystasolla siellä tehdyn työn kuva. Mieleen nousevat Eero Saarisen 1950-luvulla General Motorsin tekniseen keskukseen Michiganiin suunnittelemat tyylikkäät teollis-rationaaliset toimistotilat, joiden symbolimerkitys lienee harkitusti kuvastaa tuotteen tarkkuutta ja luotettavuutta.
Rakennuksella on muitakin modernin koneen ominaisuuksia. Kävin paikalla helmikuisena päivänä, jolloin ulkona pakkanen liikkui parinkymmenen asteen tuntumassa. Samoin kuin Marjatta ja Martti Jaatisen Oulun keskustakirjastossa (1982), syntyy täälläkin suuri yhtenäinen ilmatila, joka on tasaisen vedottomassa parinkymmenen asteen lämpötilassa. Illuusio keinotekoisesta kesämaailmasta on vaikuttava: aulakahvilassa intialainen tietotyöläinen työskentelee keskittyneesti, ja eri korkeustasoilla liikkuu suuriakin ihmisryhmiä akustisesti miellyttävässä keinoluonnossa. Ei pienintäkään epäilystä: tänne tullaan töihin talon toimivan arkkitehtuurin vuoksi. Hetkeksi palautuu usko modernin arkkitehtuurin mahdollisuuksiin ja Le Corbusierin jo sata vuotta sitten julistamiin modernin arkkitehtuurin periaatteisiin. Tällaista kokonaisuutta on vaikea luoda muuten kuin teräsbetonipilareiden varaan. Vanhasta manifestista muistuttavat myös tasakatot ja nauhaikkunat, nekin tuttuja keskustakirjaston arkkitehtuurista.
Kirjastolla ja Nokian uudella kampuksella on myös yhtäläisyyksiä, jotka sivuavat arkkitehtuurin etiikkaa. Molemmissa pidättyvän, jopa karun, ulkokuoren suojassa on juhlava ja samalla sympaattinen sisätila. Mutta toisin kuin kirjastossa, jonka matemaattisessa täydellisyydessä jokainen pilari on omalla pyhällä paikallaan, on Nokian aulassa rentoutta, jota ennakoi arkkitehtitoimisto Alalle ominainen pehmeämuotoinen uloke sisäänkäyntiä suojaamassa. Molemmissa rakennuksissa on korkea, kokoava keskustila, jonka koko on sellainen, että sitä on vaikea välittää valokuvin. Tila tulee kokea ruumiillisesti siinä liikkumalla, jolloin näkymät aukeavat moneen suuntaan, eteen, sivuille ja ylös.
Samalla rakennus on moderni kone myös teknisesti: uutena korea ja toimiva. Toisella puolella Oulua puretaan parhaillaan yliopistollista sairaalaa (Reino Koivula 1976), joka rakennettiin, kun opiskelin 1970-luvulla. Sen hehtaarien laajuiset räystäättömät tasakatot ovat vuotaneet jo vuosikymmeniä ja ylimpien kerrosten osastoilla haisi home. Samoin taitaa käydä Oulun yliopiston Linnanmaan kampuksen vanhalle osalle (Kari Virta 1980), jossa on samoja tuolle ajalle tyypillisiä ratkaisuja ja jonka yliopisto on päättänyt korvata uudella. Yhtenä syynä rakennuksen korvaamiseen on esitetty sen korkeita korjauskuluja.
Olemme sidottuja tällaiseen tuotantotapaan, eikä siitä näytä olevat helppoa ulospääsyä. Kauniit koneemme on tehty vanhenemaan puolessa vuosisadassa, kun hirsikirkkomme seisovat toimivina jo neljättä sataa vuotta.
