Opetuksia hiljaisuuden kuuntelijalta – ”Oli selvää, että halusimme jatkaa isoisäni työtä”

Intian tunnetuimpiin arkkitehteihin kuuluneen Balkrishna Doshin tyttärentytär, arkkitehtitoimisto Studio Sangathin vetäjä Khushnu Panthaki Hoof kertoo haastattelussa isoisänsä ajattelusta ja vaikutuksesta työhönsä.

Olen sopinut tapaamisen arkkitehti-toimitusjohtaja Khushnu Panthaki Hoofin kanssa hänen arkkitehtitoimistolleen Studio Sangathille Intian Ahmedabadiin, maan länsireunalla sijaitsevan Gujaratin osavaltion pääkaupunkiin. Koska Ahmedabadin liikenteen ennakoiminen on mahdotonta, minä olen etuajassa ja Panthaki Hoof myöhässä.

Harhailen Studio Sangathin edessä ja yritän etsiä sisäänkäyntiä rakennuksen oletettavaan vastaanottotilaan. Mutta etuovea ei ole, vastassa on vain betoniseinä ja siinä kapea pystysuuntainen ikkuna. Sen raosta minua tuijottaa turbaanipäisen vartijapatsaan tuima ilme. Peräännyn ja lähden kiertämään rakennusta.

Keskellä meluisaa ja pursuilevaa Ahmedabadin kaupunkia olen yhtäkkiä puutarhakeitaalla, jossa on valtavia vihreitä puita ja lammikoita lumpeineen ja pikkukaloineen.

Etsin katseellani ovea talosta, joka on kuin pienoiskoossa oleva betonibrutalistinen lentokonehangaari korkeine kaarikattoineen. Ilmeistä rakennuksen suunnittelussa on Pohjois-Intian rankkaan säähän soveltuvat rakennusmateriaalit ja muotoilu, kuten betoni ja auringonvaloa heijastavat valkoiset kattopinnoitteet, viileät, suurilta osin maan alle sijoittuvat työskentelytilat sekä näkyvimpänä elementtinä monsuunikauden kaatosateen huomioiva viemäröintimuotoilu. Vaativaa ja vaatimatonta, luovaa ja leikkisää yhdistettynä ankaraan materiaaliin ja selkeisiin muotoihin.

Lopulta löydän vaatimattoman sivuoven, joka paljastuu muun muassa Pritzkerillä (2018) palkitun arkkitehti Balkrishna Doshin suunnitteleman, vuonna 1981 valmistuneen Studio Sangathin pääoveksi.

Kun olen vihdoin löytänyt myös haastateltavani, Khushnu Panthaki Hoof kertoo rakennuksen olevan hyvä esimerkki Doshin huumorista. Hänestä oli hauskaa tirkistellä sisältä käsin, miten Studioon saapuvat, itsensä vakavasti ottavat vierailijat harhailevat talon pihalla etsien sisääntuloa.

Kun vierailijat lopulta olivat löytäneet tiensä sisään, tärkeys oli kadonnut ja vieraat unohtaneet, miksi he oikeastaan olivat tulleet. Ikkunanraosta kurkisteleva yksikätinen kivivartija oli osa hauskanpitoa vieraan kustannuksella.

Olen siis juuri kokenut Doshin ensimmäisen arkkitehtuuriopetuksen: hämmennys, huumori.

Etujoukoista taka-alalle

Balkrishna Doshi (1927–2023) oli yksi legendaarisimmista intialaisista arkkitehdeista ja Panthaki Hoofin isoisä. Doshin Vastushilpa Sangath -arkkitehtitoimisto suunnitteli vuodesta 1956 lähtien mittavan määrän rakennuksia, rakennuskomplekseja ja kaupunginosia niin Intiaan kuin kansainvälisestikin. Vuonna 1974 Doshi perusti ympäristösuunnittelun opintoja ja tutkimusta edistävän Vastushilpa-säätiön, jonka alaisuudessa on vuodesta 2022 toiminut Kushnu Panthaki Hoofin perustama Balkrishna Doshi -arkisto.

Balkrishna Doshi työskenteli nuorena arkkitehtina 1950-luvun alussa Pariisissa, Le Corbusierin toimiston arkkitehtina. Le Corbusierilta sekä toiselta oppi-isältään Louis Kahnilta hän omaksui suunnitteluperiaatteita, rohkeutta ja pitkäjänteisyyttä. Khusnu Panthaki Hoof kertoo Doshin kutsuneen Le Corbusieria akrobaatiksi ja Kahnia joogiksi.

Niin Le Corbusier kuin Louis Kahn ovat suunnitelleet rakennuksia Doshin kotikaupunkiin Ahmedabadiin, mutta paljon enemmän kaupungista löytyy Doshin ja Studio Sangathin suunnittelemia kohteita ja kaupunginosia. Näitä ovat muun muassa kaupunkisuunnitteluun ja arkkitehtuuriin erikoistunut CEPT-yliopisto (Centre for Environmental Planning and Technology, 1968), maan alle rakennettu Amdavad ni Gufa -taidegalleria (1994) ja betonibrutalistinen Premabhai Hall -teatteri (1972). Niitä tullaan katsomaan kaukaa, muita valkoisia turisteja en juuri näe. Minulta kysytäänkin tuon tuosta, olenko arkkitehti.

Tärkeiden oppivuosien jälkeen Doshi jatkoi mentoreidensa ajatusten jalostamista omalla filosofisella lähestymistavallaan sekä intialaisiin perinteisiin nojaavan arkkitehtuurin periaatteilla. Se tarkoittaa muun muassa ilmastoon sopivia rakennusmateriaaleja, yhteisöllisen asumisen ja sosiaalisen kanssakäymisen edistämistä suunnittelun avulla ja tuhansien vuosien aikana kehittynyttä pohjoisintialaista estetiikkaa.

Työ jatkuu

Vastushilpa-säätiön tarkoituksena on tallentaa menneitä projekteja koulutuskäyttöön nykyisiä ja tulevia arkkitehteja varten. Tiedon eteenpäin vieminen ja ajattelun kehittäminen oli Doshille keskeistä ja hän halusikin tulla kutsutuksi mieluummin opettajaksi kuin arkkitehdiksi. Filosofinen ajattelu ja aistikokemus olivat hänen pedagogiansa pohjana. 

Tämän sai myös Panthaki Hoof kokea pienestä pitäen, kun isoisä kuljetti häntä mukanaan rakennuksilla ja työmailla. Hän saattoi kysyä viisivuotiaalta, miten tuuli liikkuu rakennuksessa tai mitä luulet putoavan lehden tuntevan. Doshi kehotti tutkimaan, miten aurinko liikuttaa varjoja tiloissa eri vuorokauden aikoihin ja kuunteli kiinnostuneena lapsenlapsensa ajatuksia elämän perimmäisistä kysymyksistä.

Khushnu Panthaki Hoof valmistui arkkitehdiksi isoisänsä suunnittelemasta Ahmedabadin Arkkitehtuurin ja muotoilun yliopistosta 23-vuotiaana vuonna 2003  ja ryhtyi työskentelemään Doshin rinnalla.

Ajan myötä hänen vastuualueensa laajenivat, ja lopulta hän perusti yhdessä miehensä Sönke Hoofin kanssa Studio Sangath -toimiston.

Nykyään toimistossa työskentelee 15 henkilöä, ja se toteuttaa eri kokoisia hankkeita yhteistyössä instituutioiden ja voittoa tavoittelemattomien järjestöjen kanssa. Tärkeässä osassa ovat myös Doshin varhaisten kohteiden restauroinnit sekä laajennukset ja muokkaukset käyttötarpeiden muuttuessa.

”Kun Doshi kuoli, jälkeen jäi tyhjiö, jonka tietenkin tunnen edelleen”, Kushnu sanoo. ”Oli selvää, että halusimme jatkaa Doshin työtä – viedä eteenpäin ja vaalia hänen perintöään.” Tämä johti vuosittaisen Balkrishna Doshi Guru Ratna -palkinnon perustamiseen. Kyseessä on kunnianosoitus, joka myönnetään akateemikolle, joka on omistautunut opetustyölle koko elämänsä ajan. Sanskritinkielinen sana ratna tarkoittaa jalokiveä tai aarretta.

Palkinnon ehtona on, että palkittava pitää opetustyöpajan, jonne kutsutaan avoimella haulla ryhmä opiskelijoita ja arkkitehteja. Tavoitteena on dokumentoida työpajojen sisällöt ja käyttää niitä muun muassa opetusmateriaaleina arkkitehtuurin ja muotoilun kouluissa eri puolilla maata.

Ideaalien ja todellisuuden ristiriita

Koulutuksen merkitys totisesti korostuu Intian rakentamisessa. Arkkitehtuurin ideaalit ja kasvubuumia elävän rakennusteollisuuden todellisuus ja käytännöt ovat kaukana toisistaan. Huimaa vauhtia kasvavien kaupunkien ilmaa saastuttavat pakokaasujen ja maan kulottamisesta syntyvän savun lisäksi betonipöly. Yskittää, koko ajan. 

Edullisuutta, nopeutta ja tehokkuutta tavoittelevat rakennusprosessit ovat nykyisin hallitseva osa niin Ahmdebadin kuin kaikkien suurten intialaisten kaupunkien katukuvaa. Kaupunkien rakentajina toimivat siirtolaistyöläiset, jotka asuvat pahvisissa kyhäelmissä rakennustyömaalla ja rakentavat lastensa kanssa alkeellisen tekniikan avulla kiiltäviä, korkeita rakennuksia.

Ihmiselämien eriarvoisuus ja etäisyys toisistaan saa hiljaiseksi, kun kuljen pienillä rikshoilla ympäri kaupunkia katselemassa Doshin hienoja töitä. Vuonna 1984 avatun Kanoria Center for Arts -taidekoulun kampusalueen hallitseva ajatus on tuoda alueen ihmiset yhteen ja tarjota taideopiskelijoille viileät ja valo-olosuhteiltaan ihanteelliset työskentelytilat. Samalla aidan takana valtava moottoritie ja rakennustyömaan betonityöt pöllyävät ja metelöivät. Jako keitaan ja kaaoksen välillä huojuu.

Doshin arkkitehtuuripalkintoa on jaettu nyt kolmesti, ja parhaillaan kootaan julkaisuja, joissa pohditaan muotoilukoulutuksen keskeisimpiä periaatteita.

”Emme voi taata, että niitä luetaan, mutta ainakin tiedämme, että tieto on päättäjien ulottuvilla”, Khushnu Pantaki Hoof sanoo. ”Päättäjillä on valta ja raha sanella mitä ja miten rakennetaan. Kaikkialla maailmassa on nyt vallassa nopeuden ja tehokkuuden sekä halvalla pääsemisen eetos. Uusia asioita ei uskalleta tehdä taloudellisten tappioiden pelossa, luovaa ajattelua ei synny.”

Tätä vauhtisokeutta myös Balkrishna Doshi kritisoi. Doshin suunnittelussa tärkein elementti ei suinkaan ollut näennäisesti tyhjän tilan täyttäminen vaan kuuntelu ja sen myötä hiljaisuudesta nousevien havaintojen näkyväksi tekeminen. 

HENRIIKKA HIMMA on on dramaturgi, joka on työssään keskittynyt tilan dramaturgian ja arkkitehtuurin kysymyksiin. Hän on viettänyt pidempiä aikoja Intiassa ja toiminut sieltä käsin vapaana toimittajana.

Artikkelia varten lisätietoja ovat antaneet Balkrishna Doshin pitkäaikaiset ystävät ja kollegat, arkkitehti Juhani Pallasmaa ja toimittaja Hannele Jäämeri-Pallasmaa.

LISÄÄ AIHEESTA Arkkitehti Sirkkaliisa Jetsonen haastatteli Balkrishna Doshia Arkkitehti-lehden numerossa 3/2018. Lue näköislehdestä juttu “Valon taikalaatikossa”.