Arkkitehtuurialalla geopolitiikkaa ajatellaan paljon, mutta siitä puhutaan harvoin

Italialainen Daniele Belleri on kirjoittanut Arkkitehti-lehden verkkosivuille juttusarjaa geopolitiikan vaikutuksesta suomalaiseen arkkitehtuuriin. Sarjan päätösjutussa hän pohtii, miten arkkitehtuurialan kannattaisi toimia muuttuneessa geopoliittisessa tilanteessa.

Kaikki alkoi kysymyksestä: Millainen on suomalaisen arkkitehtuurin suhde geopolitiikkaan maailmanlaajuisten mullistusten keskellä? Kysymystä seurasi pian toinen: Miksei aiheesta kuule juuri mitään julkisessa keskustelussa? Kysymyksistä syntyi juttusarja “Suomalainen arkkitehtuuri geopolitiikan varjossa”, jonka viimeinen juttu julkaistiin Arkkitehti-lehden verkkosivuilla viime viikolla.

Viimeisten yhdeksän kuukauden aikana olen käynyt aiheesta kymmeniä keskusteluja alan asiantuntijoiden kanssa. Viiteen julkaistaviksi valittuun kirjoitukseen haastateltaviksi päätyivät lopulta museonjohtaja Pilvi Kalhama, designyrittäjä Mirkku Kullberg, arkkitehtitoimisto Alan osakkaat Juho Grönholm, Antti Nousjoki ja Samuli Woolston sekä kaupunkisuunnittelun tutkija ja opettaja Hossam Hewidy. Suurin edustus oli kuitenkin historiantutkijoilla, keskustelujen painopisteiden vaihdellessa arkkitehtuurin pitkäkestoisista kehityskuluista (Panu Savolainen) viime vuosisatojen imperialismiin (Markus Lähteenmäki) sekä postmodernismin ja kirjastoarkkitehtuurin suhteeseen (Anni Vartola).

On ainakin kolme hyvää syytä, miksi arkkitehtuuria tulisi käsitellä geopolitiikan näkökulmasta. Kyse on ensinnäkin uusien historiallisten näkökulmien esiin kaivamisesta. Suomalainen arkkitehtuuri on aina ollut poliittista, vaikka suoranainen poliittinen toimijuus onkin ollut alalla harvinaista. 1900-luvulla arkkitehtuuri tuki, ja vain harvoin haastoi, kansakunnan menestyksekästä rakentamista. Arkkitehtuurista on kuitenkin löydettävä myös sen kiistanalaisemmat geopoliittiset jännitteet.

Esimerkiksi Alvar Aallon tutkijat aina Pekka Korvenmaasta Bruno Maureriin, Teppo Jokiseen ja Eeva-Liisa Pelkoseen – jonka teokseen Architecture, Modernity, and Geopolitics (2009) itse palaan kerta toisensa jälkeen – ovat kuvanneet häntä paitsi poikkeuksellisena suunnittelijana myös hurmaavana verkostoitujana ja kommunikoijana, joka otti suvereenisti haltuun niin älykköpiirit, bisneskontaktit kuin ulkopoliittisen keskustelunkin.

Tämä näkökulma auttaa tuulettamaan pois viimeisetkin tunkkaiset häiveet ”sankariarkkitehdin” narratiivista, jossa yksi mies (ja nimenomaan mies) päihitti kaikki vastoinkäymiset omin avuin ilman taustatukea. Alvarin historia Aino ja Elissa Aallon rinnalla sen sijaan osoittaa, miten syvästi he ymmärsivät arkkitehtuurin yhteiskunnallisen ulottuvuuden – myös sen kytkeytymisen poliittisiin intresseihin.

Itämeren maat näyttävät mallia

Toinen syy kirjoittaa arkkitehtuurista ja geopolitiikasta liittyy siihen, mihin suuntaan maailma on parhaillaan menossa. Nykyinen geopoliittinen tilanne aiheuttaa yhä enemmän paineita paitsi Suomelle myös koko Euroopalle.

Suomella on hyvät edellytykset näyttää esimerkkiä muille. Teoksessaan Baltic: The Future of Europe (2025) brittitoimittaja Oliver Moody toteaa, että koko Euroopan soisi ottavan mallia Itämeren maista ja olevan ”toiveikkaampi, omien arvojensa ja intressiensä jämäkämpi puolustaja, solidaarisempi muita liberaaleja demokratioita kohtaan, avoimempi teknologian mahdollisuuksille, varmempi omista erityisvahvuuksistaan ja vähemmän pelon kangistama”. 

Suomella on erikoisasema sikälikin, että se on Pohjoismaista tiiveimmin integroitunut Euroopan unioniin mutta toisaalta ymmärtää parhaiten Itä-Euroopan turvallisuusnäkökulmia. Presidentti Alexander Stubbin kasvava kansainvälinen näkyvyys kertoo paitsi hänen pitkästä diplomaattisesta kokemuksestaan ja kyvykkyydestään myös maan nykyisestä geopoliittisesta painoarvosta.

Tämä kaikki liittyy ennen kaikkea poliittiseen ajatteluun ja EU:n itsemääräämisoikeuteen, mutta linkittyy myös arkkitehtuuriin. Suunnittelulla voidaan tukea kapitalismin ylilyöntien kesyttämistä, ilmastotalkoita ihmisten ja muiden lajien välistä suhdetta vaalimalla sekä julkisen kaupunkitilan arvonpalautusta esimerkiksi kirjastojen avulla – ja samalla voidaan puolustaa vankkumatta liberaalia demokratiaa. Eikö näiden peruspilareiden varassa voisi vaalia myös Euroopan autonomiaa?

Kolmas syy tarkastella arkkitehtuuria geopolitiikan näkökulmasta liittyy talouteen. Arkkitehtuurialan liiketoiminnan kannalta tilanne Suomessa on ollut vaikea jo vuosia. Yritysfuusioiden myötä maahan on syntynyt rakennusalan toimijoita, jotka ovat ehkä kokonsa puolesta suuria mutta yhteiskunnallisilta ambitioiltaan usein pieniä: siirtymä kohti teknistä ja insinöörivetoista työtapaa saattaa olla taloudellisesti järkevää mutta ei lupaa hyvää rakennetun ympäristön tulevaisuudenvisioiden kannalta. Toisessa ääripäässä pienemmät toimistot sinnittelevät tilanteessa, jossa alaa pitkään kannatelleet ja nuorille arkkitehdeille tilaisuuksia suoneet, nimettömänä käytävät avoimet kilpailut ovat vähenemässä.

Tämän vuoden Mipim-kiinteistömessuilta Cannesista kantautuneet viestit antavat osviittaa siitä, että Euroopassa on kysyntää ideoille, jotka tuovat vastapainoa maanosassa jylläävälle epävarmuudelle. Geopoliittinen näkökulma voisi siis olla suomalaiselle arkkitehtuurille myös kaupallisesti järkevää – ei lienekään sattumaa, että monet tanskalaiset ja norjalaiset toimistot hyödyntävät jo tilannetta ja yrittävät vakuuttaa sidosryhmänsä kaupungin virkamiehistä kiinteistösijoittajiin siitä, että ne ovat jotenkin erityisen hyvin varustautuneita vastaamaan tämän päivän yhteiskunnallisiin haasteisiin.

Viestinnän tärkeä rooli

Näkökulmanvaihdos olisi siis tarpeen, mutta miten muutos saadaan aikaan? Loppujen lopuksi kyse on siitä, että alalta pitäisi löytyä halua puhua tärkeiden asioiden puolesta ja ottaa kantaa kaikkeen, mikä vaikuttaa suunnittelutyöhön. Markus Lähteenmäkeä lainatakseni Suomi kaipaa välittäjiä, jotka toimivat arkkitehtuurin ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen rajapinnalla.

Lisäksi viestintä on jatkossa keskeisen tärkeää. Arkkitehdit toimivat nykyään äärimmäisen mediakeskeisessä ympäristössä, jonka kierrättämässä kuvastossa suunnitelmien sisältö saa vähemmän painoarvoa kuin niiden kyky tavoittaa mahdollisimman monia. Arkkitehtien täytyy siksi oppia luovimaan mediaympäristössä yliarvioimatta kuitenkaan sen todellista merkitystä. Tietynlaisesta näkyvyydestä on tullut halpaa ja automaattista, ja sitä saa helposti, kunhan pystyy tarjoamaan jonkinlaista uutuusarvoa.

Osallistuakseen yhteiskunnan tulevaisuutta koskevaan keskusteluun Suomen arkkitehtuurivaikuttajien tulisi siis syventää mediasuhdettaan. Mietitään vaikka aihealueita ja aloitteita, joilla jotkut tämän vuosisadan tunnetuimmista arkkitehdeista Rem Koolhaasista alkaen ovat onnistuneet saavuttamaan vaikutusvaltaa. Näyttelyiden kuratoiminen, mielipidekirjoitukset muuallakin kuin alan julkaisuissa sekä kansalaisjärjestöjen tai yritysten neuvominen kaupunkikehitysasioissa ovat alueita, joilla laajemmat kulttuuriset päämäärät ja oman uran luominen tukevat vahvasti toisiaan. Miksi niin harva suomalainen arkkitehti tarttuu näihin tilaisuuksiin?

Keskikokoiset arkkitehtitoimistot saattaisivat kyetä parhaiten nostamaan esiin radikaaleja ääniä. Niillä on ainoina varaa sekä ottaa selvästi kantaa julkisiin kysymyksiin että pitää kiinni teoreettisista näkemyksistään toteutuneiden töidensä kautta.

Arkkitehtonisen ajattelun perinne

Juttusarjaa tehdessäni yksi asia korostui keskustelukumppanista riippumatta: esiin piirtyi kuva kansallisesta identiteetistä, joka teki suuren vaikutuksen avomielisyydellään, epäitsekkyydellään ja syvyydellään. Kaikissa keskusteluissa päädyttiin lopulta ruotimaan kollektiivista suomalaista psykologiaa sekä yhteiskunnallisen toiminnan merkitystä ennemmin kuin fyysisten rakennelmien ilmenemismuotoja. Luottamus nousi toistuvaksi teemaksi, ja sen säilymisen katsottiin olevan myös suunnittelun ansiota – ei itsenäisenä tekijänä, vaan osana yhteiskunnallisten toimijoiden laajempaa joukkoa, joka panostaa julkisuuden merkitystä vaalivien tilojen ja arkkitehtuurin luomiseen.

Jo ennen juttusarjani aloitusta haastateltavat olivat pohtineet syvällisesti arkkitehtuurin, kansallisen identiteetin ja laajemman maailman välistä suhdetta, mutta he eivät vain olleet tulleet juuri puhuneeksi siitä. Jos heidän ajatuksilleen pitäisi löytää jonkinlainen yhteinen nimittäjä, voisi ne tiivistää vaikkapa tähän tapaan: ”Mietimme geopoliittisia asioita huomaamatta itsekään, että mietimme niitä, mutta päädymme harvoin tilanteeseen, jossa pohdintoja olisi tarpeen pukea sanoiksi.”

Keskustelujemme aikana havaitsin pilkahduksia tämän maan hienosta arkkitehtonisen ajattelun perinteestä. Kyse saattaa olla herkkyydestä, joka pohjautuu tuntemuksiin ja oivalluksiin mutta tapahtuu ennemmin kollektiivisella kuin yksilöllisellä tasolla: se on sisällöltään poliittista silloinkin, kun sitä ei ole varsinaisesti tarkoitettu poliittiseksi.

Tämän juttusarjan tavoitteena on ollut nimenomaan kuroa umpeen suomalaisissa piilevän voiman ja sen julkisen ilmaisun välistä juopaa. Lukijan päätettäväksi jää, onnistuuko sarja pyrkimyksessään.

Daniele Belleri Daniele Belleri on arkkitehtitoimisto Carlo Ratti Associatin osakas ja toiminut lähes kymmenen vuoden ajan kuratoriaalisten projektien ja viestinnän johtajana. Hän on valmistunut Moskovan entisestä media-, arkkitehtuuri- ja muotoiluinstituutti Strelkasta ja asuu Helsingissä ja Torinossa.