Pää puskassa ja katse horisontissa
Pienillä projekteilla on potentiaalia toimia prototyyppeinä uusille kestäville teknologioille ja elämäntavoille. Siksi myös Pieniä tekoja -numero keskittyy arkkitehtuurialan marginaaleihin ja etsii niiden kautta toimintatapoja, joille voisi löytyä laajempaakin käyttöä.
Pienen mittakaavan projekteja kuvataan toisinaan arkkitehtuurin aluskasvillisuudeksi, josta uudet ideat ja tulevaisuudet tekijät versoavat. Tämä on ollut perusteena lehtemme pitkälle perinteelle tehdä säännöllisin välein numeroita, jotka ovat keskittyneet erityyppisiin pikkuprojekteihin: pientaloihin, saunoihin ja kesämökkeihin, asuntoremontteihin ja ravintolasisustuksiin, kioskeihin, huoltoasemiin ja orkesterikatoksiin. Aloitteleville arkkitehdeille ne ovat tarjonneet usein ensimmäisen tilaisuuden näyttää kyntensä, ja kokeneemmat tekijät ovat voineet kokeilla ratkaisuja, joita on muuten karsastettu liian epäsovinnaisina. Lehdessä esiteltyjen projektien joukosta onkin seuloutunut suuri määrä arkkitehtuurimme pieniä klassikoita Villa Warénista (Erik Bryggman 1933) lomamaja Araratiin (Georg Grotenfelt 1985) ja Bar Chat Dorésta (Birger Carlstedt ja Karl Malmström 1929) Helsingin tyyppikioskeihin (a.men 1995).
Maailmanlaajuinen ympäristökriisi pakottaa kuitenkin kysymään, kuinka mielekästä tällaisten yksittäisten pikkuprojektien parissa puuhastelu oikeastaan on. Eikö kaikki resurssit pitäisi pikemminkin suunnata sellaisten ratkaisujen ja toimintatapojen kehittelyyn, jotka ovat nopeasti skaalattavissa laajaan käyttöön? Pieni mittakaava saattaa myös synnyttää harhakuvitelman, että projektit edustaisivat jotenkin automaattisesti ekologista, luonnonläheistä ja inhimillistä rakentamista. Yksittäisiä hankkeita tarkasteltaessa näin toki usein onkin, mutta pienistäkin puroista muodostuu suuria virtoja. Esimerkiksi kesämökkeilyyn kuluu maa- ja metsätalousministeriön vuonna 2024 teettämän selvityksen mukaan lähes kolme prosenttia kotitalouksien kasvihuonekaasupäästöistä.
Oikeutusta pienille projekteille on siksi syytä etsiä niiden potentiaalista toimia prototyyppeinä uusille kestäville teknologioille ja elämäntavoille. Monia sittemmin yleistyneitä ekologisen rakentamisen periaatteita onkin kehitelty ensin pienissä koerakennuksissa, hyvänä esimerkkinä arkkitehti Bruno Eratin oma talo Espoossa vuodelta 1979. Sen ja vastaavien ekorakentamisen pioneeritöiden innoittamina kartoitimme, millaisia hiilineutraalin rakentamisen prototyyppejä on viime vuosina toteutettu eri puolilla Eurooppaa ja millaisia uusia ilmaisutapoja niiden kautta avautuu arkkitehdeille.
Oikeutusta pienille projekteille on syytä etsiä niiden potentiaalista toimia prototyyppeinä uusille kestäville teknologioille ja elämäntavoille.
Muissa tämän numeron teema-artikkeleissa sukelletaan arkkitehtuurialan marginaaleihin ja etsitään niiden kautta toimintatapoja, joille voisi löytyä laajempaakin käyttöä. Pijatta Heinonen on tutkinut tuoreessa väitöskirjassaan protestikäyttöön vallattuja alueita, joilla asukkaat ovat saaneet toteuttaa omia asumisihanteitaan yhteiskunnan normeista ja säädöksistä piittaamatta. Artikkelissaan hän pohtii, miten tällainen asukkaiden itseilmaisun mahdollistava suora demokratia sopii yhteen kaupunkisuunnittelussa perinteisesti korostetun kokonaisuuksien hallinnan kanssa.
Merve Ünlü puolestaan lähestyy aihetta urbaanin ilon käsitteen kautta. Hän liittää sen ennen kaikkea pieniin julkisen tilan interventioihin, kuten kaupunkilaisten omaehtoisesti – ja usein luvatta – rakentamiin skeittipuistoihin ja saunoihin. Niiden jatkuvana vaarana on jäädä suuren mittakaavan kaupunkikehityksen jalkoihin, mutta Ünlü tunnistaa myös toisenlaisen uhkan: spontaanisti syntyneiden toimintatapojen liian hanakan integroinnin osaksi virallista kaupunkipolitiikkaa ja brändityötä. Esimerkiksi puolilaittomana alakulttuurina alkunsa saanut katutaide on sen myötä liudentunut lyhyessä ajassa harmittomaksi julkisivukoristeluksi.
Tunnustetun arkkitehtisuunnittelun rajamaille sijoittuvat myös asuntoremontit, vaikka ne muodostavat merkittävän osan rakennusalan kokonaisvolyymistä – Arkkitehti-lehdenkin historiasta löytyy vain yksi niille kokonaan omistettu numero vuodelta 1997. Sara Camponez tarkastelee asuntoremontteja arkipäivän laboratorioina, joissa tilaajien joskus kummallisetkin toiveet, niukat budjetit ja tilojen fyysiset rajoitukset saattavat johtaa ratkaisuihin, jotka eivät tavanomaisessa asuntotuotannossa tulisi koskaan kysymykseen. Ympäristönäkökulmasta remontointiin liittyy kuitenkin monenlaisia ristiriitoja: tilojen muokkaaminen vaihtuviin tarpeisiin edesauttaa rakennusten elinkaaren pidentämistä, mutta samalla saatetaan hävittää täysin käyttökelpoisia rakennusosia sekä niihin sitoutuneita luonnonvaroja ja kulttuurisia merkityksiä.
Numeron teeman mukaisesti myös esiteltävät projektit ovat merkitykseltään kokoaan suurempia. Kuuden kohteen valikoiman voi ajatella tämän päivän versioksi Arkkitehti-lehden perinteisistä kesänumeroista, joissa oli tapana esitellä uusia omakotitaloja, saunamajoja ja kesäasuntoja. Pari sellaista on päässyt mukaan tälläkin kertaa, mutta pääpaino on projekteissa, joissa olemassa olevaa on uudistettu ja täydennetty. Niihin sisältyy muun muassa vankilan huoltorakennuksen ja myymälän varastosiiven muutos asunnoiksi, lisäsiipi hattukauppana toimineeseen taloon ja Madridin Reina Sofía -taidemuseon auditorion päivitys elokuvateatteriksi. Pyrkimys kestävään rakentamiseen näkyy monessa kohteessa esimerkiksi massiivipuurunkoina, painovoimaisena ilmanvaihtona ja luonnonmukaisina materiaaleina.
