Kuraattori, kriitikko ja kokeilija, teidät on nähty

Oulun Aalto-siilossa järjestetyssä seminaarissa piirtyi esiin arkkitehtuurin vireä kokeellinen ja kulttuurinen kenttä. Ehkä luovuus ja into kuplii nimenomaan oudoissa ja uusissa paikoissa, irrallaan normaaleista konteksteista ja odotuksista, kirjoittaa Essi Oikarinen kolumnissaan.

Eräs elokuinen perjantai sai minut luopumaan sitkeästä harhaluulostani. Olen nimittäin usein toistellut, että Suomessa on ohut arkkitehtuurin kulttuurinen kenttä. (Kuvaavaa on, ettei sille oikein edes ole luontevaa suomenkielistä nimeä.)

Meillä on kyllä toimistot täynnä taitavia suunnittelijoita ja yliopistoissa liuta vakuuttavia tutkijoita, mutta kovin vähän arkkitehtuurin kuraattoreita, näyttelyiden tekijöitä, ajattelijoita, dokumentaristeja ja kriitikoita, jotka tulkitsisivat arkkitehtuuria, keskustelisivat siitä, yleistajuistaisivat sitä ja joille arkkitehtuuri on rakennushankkeiden tai rakennustaiteen sijaan tekemisen alusta. Tai näin ainakin kuvittelin.

Perjantaina 28. elokuuta arkkitehdit Kaisa Karvinen ja Jenni Hakovirta järjestivät Oulun Aalto-siilossa seminaarin, johon oli avoimella haulla valittu yksitoista esitystä ja lisäksi kutsuttu neljä kansainvälistä puhujaa. Another Gaze -seminaarin tarkoitus oli katsoa toisin arkkitehtuurin käytäntöjä ja tuoda esiin sellaisia kysymyksiä, mistä ei tavallisesti puhuta.

Suurella osalla esiintyjistä kriittinen katse kohdistui modernismiin ja siihen, miten pääsisimme eteenpäin modernismista periytyvistä suunnittelun käytännöistä. Vastaukseksi tarjottiin vuorotellen muun muassa heikkoa estetiikkaa, marxilaista ajattelua, arkkitehtuurin pehmeyttä, abstrahointia ja käytännöllisemmin esimerkiksi ilmakuvien roolin uudelleentarkastelua arkkitehtuurin esittämisessä.

Oma toinen katseeni kohdistui esiintyjiin ja esityksiin. Aalto-siilossa eteen piirtyi kolme-nelikymppisistä ajattelijoista koostuva kulttuurinen kenttä, joka muovaa projektiesittelystä performanssin, sanoo että nykyisenkaltainen rakennussuojelu tulee kuolemaan, valaa betonista minikokoisia rakennusrunkoja ja inspiroituu Pier Vittorio Aurelin kirjasta Architecture and Abstraction.

Ehkä luovuus ja into kuplii nimenomaan oudoissa ja uusissa paikoissa, normaaleista konteksteista ja odotuksista irrallaan. Ehkä yhteisö tarvitsi hahmottuakseen juuri Aalto-siilon kaltaisen paikan hieman piilossa oululaisessa vuokratalolähiössä. Ehkä Aalto-siilosta on tulossa suomalaisen 2020-luvun arkkitehtuurin kulttuurisen kentän keskus.

Samalla myös perinteisemmät instituutiot voisivat pohtia, kuinka luoda lisää vapaamuotoisia ja kaikille avoimia alustoja yhdessä ajattelulle. Nyt seminaarin mahdollisti Kaisa Karvisen omalle tutkimukselleen hakema apuraha, johon kuului seminaarin järjestäminen.

Arkkitehtuurin kulttuurinen ja kokeellinen kenttä tarvitsee pysyvämpiä rakenteita, koska se on jo nyt paljon eloisampi kuin mitä valtajulkisuuteen näkyy.

Essi Oikarinen on Arkkitehti-lehden toimitussihteeri.