Sigurd Frosterus loi perustan suomalaiselle arkkitehtuurikritiikille

Arkkitehti-lehden entisenä päätoimittajanakin tunnettu Frosterus oli monilahjakkuus, joka oli sekä tuottelias käytännön suunnittelija että teräväkynäinen kriitikko. Tänään hänen syntymästään tulee kuluneeksi 150 vuotta.

ARKKITEHTI Sigurd Frosteruksen (1876–1956) syntymän 150-vuotispäivä 4. kesäkuuta antaa hyvän syyn muistella hänen ainutlaatuista panostaan suomalaiselle arkkitehtuurikulttuurille. Frosterus oli omana aikanaankin ainutlaatuinen monilahjakkuus, jonka toiminnan laaja-alaisuus tuntuu nykynäkökulmasta lähes mielipuoliselta: tuottelias käytännön suunnittelija, teräväkynäinen kriitikko ja esseisti, aikaansa seuraava kulttuurifilosofi, tarkkanäköinen taidekeräilijä, menestyvä kilpapurjehtija ja paljon muuta. Hän oli myös ensimmäisiä suomalaisia arkkitehteja, joka väitteli tohtoriksi vuonna 1920 aiheenaan värin ongelma maalaustaiteessa.

Frosteruksen suunnittelutöistä epäilemättä tunnetuin on vuonna 1930 valmistunut Stockmannin tavaratalo Helsingissä, mutta sen lisäksi hän suunnitteli suuren määrän asuin- ja liiketaloja, kartanoita, suojeluskuntataloja, voimalaitoksia ja muita rakennuksia eri puolille Suomea, suuren osan niistä yhdessä nuoremman yhtiökumppaninsa Ole Gripenbergin kanssa.

Arkkitehti-lehdessä ja sen ruotsinkielisessä edeltäjässä Arkitektenissa Frosterus oli näkyvästi esillä koko uransa ajan sekä suunnittelija että kirjoittajana, mutta niitäkin merkittävämpi on hänen nelivuotinen kautensa Arkitektenin päätoimittajana vuosina 1908–1911. Frosteruksen älyllinen uteliaisuus ja tinkimätön kriittisyys nosti viisi vuotta aiemmin perustetun lehden aivan uudelle tasolle.

Kansallisromantiikan armoton kriitikko

Päätoimittajakauden alkaessa 31-vuotias Frosterus oli jo ehtinyt kunnostautua monella rintamalla. Hän oli opiskellut ensin filosofian maisteriksi Helsingin yliopistossa ja sitten arkkitehdiksi Polyteknillisessä opistossa ja perustanut sen jälkeen lyhytikäiseksi jääneen toimiston ystävänsä Gustaf Strengellin kanssa. Yhteistyön tuloksena syntyi muun muassa tasavallan presidentin virka-asuntona myöhemmin toiminut Tamminiemi eli Villa Nissen (1904) Helsingin Meilahteen. Sen valmistuttua Frosterus perusti oman toimiston, joka keskittyi aluksi sisustus- ja kalustesuunnitteluun.

Arkkitehtuurikriitikon uransa Frosterus oli aloittanut ruotsinkielisten kulttuurilehtien Finsk Tidskift ja Euterpe palstoilla jo opiskelijana. Kirjoituksissaan hän tarkasteli armottoman kriittisesti uusimpia eurooppalaisia arkkitehtuurivirtauksia, joista sai käytännön kokemusta työskennellessään vuosina 1903–1904 Henry van de Velden toimistossa Weimarissa. Kritiikin pääkohde oli kuitenkin suomalainen kansallisromantiikka, jonka ”teennäinen arkaismi” oli Frosteruksen mielestä ”räikeässä ristiriidassa itse moderniuden käsitteen kanssa”.

Kampanja huipentui vuonna 1904 Suomen arkkitehtuurihistorian tunnetuimpaan kiistakirjoitukseen, jonka Frosterus ja Strengell kynäilivät Helsingin rautatieaseman kilpailun tuloksiin pettyneinä. Eliel Saarinen oli voittanut kilpailun kansallisromanttisella ehdotuksellaan, joka kaksikon mielestä oli täysin vieras autojen, höyryvetureiden ja sähköraitiovaunujen aikakaudella. Kuvitteellisen muinaisuuden perään haikailevan romantiikan sijaan he vaativat ”aivo- ja rautatyyliä”, joka ottaisi lähtökohdikseen modernin suurkaupungin dynamiikan, tieteen ja taiteen uusimmat kansainväliset saavutukset sekä betonin ja raudan ennennäkemättömät rakenteelliset mahdollisuudet.

”Me tahdomme elävää liikettä, joka vastaa suurkaupungin rajusti sykkivää elämää; rakennuksia, jotka ovat kuin paljaat hermokimput, voimia tasapainossa mutta ei levossa, me tahdomme lainalaisen tosiasioihin perustuvan vapauden”, Frosterus maalaili arkkitehtonisia ihanteitaan.

Kärjekkäällä pamfletilla oli oma osuutensa siihen, että kansallisromantiikan kukoistus jäi varsin lyhyeksi ja aiempaa kurinalaisempi ilmaisu pääsi pian vallalle. Arkitektenin päätoimittajana Frosterus sai esitellä tämän alulle panemansa kehityssuunnan tuloksia. Kaikkein selvimmin muutos näkyi Helsingin rautatieaseman suunnitelmissa, joita Saarinen muokkasi vähitellen Frosteruksen ja Strengellin peräänkuuluttamien ihanteiden mukaisiksi – toteutetussa rakennuksessa voi nähdä jopa Frosteruksen palkinnoitta jääneen kilpailuehdotuksen vaikutusta. Hänen päätoimittajakaudellaan asemarakennus ei kuitenkaan ehtinyt valmistua.

Laaja-alainen päätoimittaja

Frosteruksen toimittamat lehdet käsittelivät kattavasti arkkitehtuurin eri osa-alueita asemakaavoituksesta sisustussuunnitteluun ja rakennustekniikasta koristemaalauksiin, mutta myös kuvataidetta, taideteollisuutta ja uusia teknisiä innovaatioita jäähdytysjärjestelmistä höyrykeittiöihin. Kevyempää sisältöä edustivat selostukset Arkkitehtiklubin kesäretkistä ja pohjoismaisten kollegoiden tapaamisista. Lehden ulkoasussa linjanmuutos näkyi kansanomaisen jugendlogon vaihtumisena siroon antiikvakirjasimeen vuoden 1909 alussa.

Frosteruksen ohella ahkerimpia kirjoittajia olivat hänen vanha taistelutoverinsa Strengell, Arkitektenin tuleva päätoimittaja Birger Brunila ja lehden ensimmäinen päätoimittaja Bertel Jung, joka raportoi nyt Helsingin asemakaava-arkkitehdin roolissa kaupunkisuunnittelun uusista kansainvälistä tuulista ja esitteli virkatyönään tekemiään suunnitelmia, kuten kauaskantoisen visionsa Helsingin keskuspuistosta. Pääkaupungin kysymykset olivat muutenkin laajasti esillä Suur-Helsinki-suunnitelmista kahviloiden ja myymälöiden sisustuksiin, mutta lehti seurasi uudisrakentamista myös pienemmissä kaupungeissa. Itse suunnittelemiaan rakennuksia Frosterus ei lehdessä esitellyt, lukuisia sisustuksia kylläkin.

Ulkomaista arkkitehtuuria lehti käsitteli kirja- ja näyttelyarvioiden, kilpailujen, matkakertomusten ja pohdiskelevien esseiden kautta, ja silmiinpistävää on amerikkalaisen rakennustaiteen saama huomio aina puutavaraa säästävistä rankarakenteista New Yorkin pilvenpiirtäjiin ja upouuteen Grand Central -rautatieasemaan.

Kulttuurifilosofi ja käytännön suunnittelija

Frosteruksen toimittamien lehtien kiinnostavinta sisältöä ovat kuitenkin hänen omat kirjoituksensa, joita riitti lähes joka numeroon. Ohjelmanjulistuksena toiminut essee ”Återblick” (suom. ”Jälkikatsaus” 1/1908) päivitti vuoden 1904 kiistakirjoituksen argumentit uuteen tilanteeseen, jossa ”aitosuomalainen romantiikka” oli kuollut ja oltiin menossa kohti ”levollisempia, hallitumpia ihanteita”. Frosterus luonnollisesti piti suunnanmuutosta tervetulleena, mutta se ei saanut häntä jättämään kansallisromantiikkaa rauhaan, vaan hän jatkoi sen moukarointia lukuisissa kirjoituksissaan.

Järkkymättömänä elitistinä Frosterus katsoi, ettei kulttuurin korkeutta määrännyt keskitaso vaan sen huiput. Jäljittelylle altis kansallisromantiikka taas edusti hänelle ”keski- ja alaluokan taidetta”, joka rajoitetun liikkumatilansa ja helppoutensa vuoksi johtaisi arkkitehtuurin kuolemaan taiteenhaarana.

”Olemme saaneet yleisen äänioikeuden myös arkkitehtuurissa”, Frosterus ironisoi viitaten vuoden 1906 eduskuntauudistukseen, jonka seurauksena naiset ja työväestö olivat saaneet Suomessa äänioikeuden, ensimmäisenä maana Euroopassa.

Laajoja kaaria piirtävän kulttuurifilosofin rinnalla Frosteruksen teksteissä kuuluu aina käytännön suunnittelijan ääni, joka kiinnittää huomion monenlaisiin arkisiin kysymyksiin, kuten veden johtamiseen katoilta. Esseessään ”Taklisten” (suom. ”Räystäslista” 6/1908) hän otti tähtäimeensä tarpeettomat ja epäkäytännölliset tornit, ”tötteröt”, päädyt ja erkkerit, joilla arkkitehdit ja etenkin rakennusmestarit olivat täyttäneet helsinkiläisten jugendtalojen julkisivut. Seurauksena oli ”takkuisia, repaleisia, levottomia katusiluetteja” muun muassa Katajanokan uusissa kortteleissa. Frosterus halusi palauttaa kunniaan yhtenäisen vaakasuuntaisen räystäslistan, sillä ”[v]ain se pystyy luomaan arvokkaan kehyksen kohisevan liikekadun ihmisvilinälle”.

Kirjoituksessaan ”Det förflutna året” (”Mennyt vuosi” 1/1910), joka veti yhteen edellisen vuoden arkkitehtuuritapahtumia, Frosterus esitti omat periaatteensa suomalaisten kaupunkitalojen suunnittelulle. Merkkipäivän kunniaksi julkaisemme sen suomennoksen kommentoituna verkkosivullamme. Alkuperäinen ruotsinkielinen teksti on luettavissa Kansalliskirjaston digitaalisissa aineistoissa.

Kiinnostuksen kohteena Sonck ja Lindgren

Frosteruksen päätoimittajakauden voi sanoa aloittaneen suomalaisen arkkitehtuurikritiikin ensimmäisen kultakauden, joka valitettavasti hiipui Arkitektenin mukana Suomen itsenäistyttyä. Lehden seuraajaksi vuonna 1921 perustettu kaksikielinen Arkkitehti-Arkitekten taas luotti vuosikymmeniä suunnittelijoiden omiin selostuksiin.

Suurin osa kohdearvioista oli Frosteruksen itse kirjoittamia, ja niihin sisältyy sekä napakoita kommentteja että pidempiä esseemäisiä tekstejä. Häntä kiehtoivat erityisesti muutamaa vuotta vanhempien ja suunnittelijoina paljon menestyneempien Lars Sonckin ja Armas Lindgrenin uusimmat luomukset. Kansallisromantiikan merkeissä uransa aloittaneet arkkitehdit olivat niissä palanneet takaisin klassismin periaatteisiin, kuten keskeissymmetriaan ja pylväsjärjestelmiin, sekä vaihtaneet karkeat kivimuurit sileämpiin luonnonkiviverhouksiin. Kirjoituksessaan ”Två nya affärspalats” (suom. ”Kaksi uutta liikepalatsia” 9/1911) Frosterus analysoi terävästi, miten Lindgrenin Suomi-yhtiön liiketalossa ja Sonckin Pörssitalossa näkyi paitsi rakennuspaikkojen erilaisuus myös arkkitehtien poikkeavat taiteilijaluonteet.

Yllättäen Frosterus ei viittaa arvioissaan lainkaan Pörssitalon huikean hienoon valopihaan, vaan keskittyy analysoimaan rakennusten julkisivuja, perustellen ratkaisunsa niiden mainosarvolla rakennuttajayhtiöille. Muutenkaan hän ei epäröinyt valita kritiikkeihinsä yhtä näkökulmaa, josta käsin kohdetta tarkasteli. Esimerkiksi Sonckin suunnitteleman Kallion kirkon arviossa (6/1911) Frosterus yksinkertaisesti kuvaili, miltä kallion laella seisova rakennus näyttää eri suunnista ja eri etäisyyksiltä. Kokeneena purjehtijana Frosterus aloitti matkansa kaukaa avomereltä, eteni sitten Unioninkatua pitkin Pitkänsillan yli ja päätyi lopulta erittelemään julkisivukoristeita. Tuolloin vielä keskeneräisen sisätilan hän kuittasi parilla lauseella. Sonckin niin ikään suunnitteleman Tampereen Johanneksen kirkon arvio (1/1908) taas keskittyi Hugo Simbergin ja Magnus Enckellin maalaamiin freskoihin, osin varmasti siksi, että sen kansallisromanttinen arkkitehtuuri oli Frosteruksen silmissä jo auttamattoman vanhentunutta. Hän kuitenkin tunnusti kirkon yhdeksi ”Sturm und Drang -kauden” edustavimmista rakennuksista.

Tasapuolisuus ei sen sijaan kuulunut Frosteruksen hyveisiin kriitikkona. Nykynäkökulmasta erityisen häikäilemättömältä tuntuu se, että hän jätti Uuden ylioppilastalon arviossaan (8/1910) Wivi Lönnin mainitsematta rakennuksen toisena suunnittelijana. Ratkaisua voi tosin yrittää puolustella sillä, että kritiikki käsitteli ainoastaan rakennuksen ulkohahmoa, joka oli pääosin Lindgrenin käsialaa, ja sivuutti Lönnin käytännölliset tilaratkaisut. Lönnin itsenäisesti suunnittelemia rakennuksia, kuten Tampereen paloasemaa (1908), Frosterus ei lehdessä esitellyt, eikä muidenkaan harvalukuisten naisarkkitehtien töitä. ”Oikukas naisellisuus” oli hänelle kielteinen ominaisuus myös miesarkkitehtien töiden kohdalla. 

Frosterus luopui päätoimittajuudesta vuoden 1911 lopussa luultavimmin siksi, että hänen toimistonsa alkoi vihdoin saada suurempia suunnittelutöitä. Ensimmäisenä niistä valmistui elegantti wieniläishenkinen kerrostalo Töölönkatu 7 (1910), josta tuli Frosteruksen koti ja toimisto parinkymmenen vuoden ajaksi, ja pian sen jälkeen Yrjönkatu 9 (1912), Kasarmikatu 34 (1912) ja Museokatu 3 (1913). Stockmannin tavaratalon hän sai suunniteltavakseen vuonna 1917, vaikka oli jäänyt edellisenä vuonna pidetyssä arkkitehtuurikilpailussa toiseksi.

Frosterus jatkoi kirjoittamista Arkitekteniin ja myöhemmin Arkkitehtiin myös päätoimittajakautensa jälkeen, mutta ymmärrettävästi huomattavasti harvempaan tahtiin. Kirjoituksista mieleenpainuvimpiin kuuluvat ”Järnet och teglet” (suom. ”Rauta ja tiili” 5/1917), jossa hän jätti jäähyväiset nuoruutensa rationalismille ja otti uudeksi esikuvaksi koruttoman ruotsalaisen tiiliarkkitehtuurin, suomalaisen tornitalodebatin käynnistänyt ”Pilvenpiirtäjä kangastaa” (6/1922) sekä Stockmannin tavarataloa käsittelevä kirjoitussarja (4/1917, 10/1924 ja 9/1931). Viimeisen julkaistun kirjoituksen (6/1953) aiheena oli Frosteruksen Lieber Meister Henry van de Velde, jonka ajattelua ja suunnitelmia hän oli analysoinut moneen kertaan aiemminkin.

Uusia tulkintoja

Frosterus ei kadonnut Arkkitehdin sivuilta edes kuolemansa myötä vuonna 1956, vaan hänen kirjoituksensa ja suunnitelmansa ovat innostaneet vuosikymmenestä toiseen uusiin tulkintoihin. 1960–1970-lukujen rationalisteille hän edusti suomalaisen arkkitehtuurin rakenteellista ja kansainvälisesti suuntautunutta perinnettä. Esimerkiksi Asko Salokorpi jäljitti taidehistorian pro gradu -työhönsä perustuneessa kirjoituksessaan (6/1962) ”konstruktivistisen pyrkimyksen” ja ”avoimen tilan ihanteen” alkusiemenet Helsingin rautatieaseman kilpailuehdotukseen ja Stockmannin tavarataloon.

Stockmannin laajennushanke 1980-luvulla teki Frosteruksen päätyön jälleen ajankohtaiseksi. Laajennuksen esittelyn yhteydessä (5–6/1989) julkaistiin suomennos Frosteruksen vuonna 1905 kirjoittamasta ”Berliini-rapsodiasta”, jossa hän kuvasi elävästi vierailuaan juuri valmistuneessa Wertheimin tavaratalossa. Johdannon esseeseen kirjoitti Kimmo Sarje, joka profiloitui pian johtavaksi Frosterus-tutkijaksi. Väitöskirjassaan Sigurd Frosteruksen modernin käsite. Maailmankatsomus ja arkkitehtuuri (2000), johon tämäkin kirjoitus pitkälti nojautuu, Sarje syventyi erityisesti Frosteruksen toimintaan kirjoittajana ja ajattelijana. Väitöstyön aikana syntyi myös erillisiä artikkeleita, joissa hän analysoi muun muassa Stockmannin tavarataloa ja sen ulkomaisia esikuvia (5–6/1995) sekä Frosteruksen teknologiakäsityksen muuttumista (1/1997), verraten sitä hieman nuoremman Le Corbusierin naiiviin koneromantiikkaan.

Arvioidessaan Sarjen väitöskirjaa Arkkitehdissa (2/2001) professori Vilhelm Helander totesi, että sen monista ansioista huolimatta Frosteruksen arkkitehtoniset pääteokset ja erityisesti niiden ”raffinoidut sommitteluideat” jäävät vielä odottamaan tulkitsijaansa. Huomio pätee yhä 25 vuoden jälkeenkin. Frosteruksen hämmästyttävän monipuolinen toiminta ja sen kulttuuriset ja yhteiskunnalliset taustat tarjoaisivat lähtökohtia monenlaisille tutkimuslinjoille. Muutamia sellaisia voi löytää Arkkitehdissa 2000-luvulla julkaistuista kirjoituksista. Esimerkiksi Aino Niskasen arkkitehtikoteja käsitelleeseen artikkeliin (3/2008) sisältyi itseoikeutetusti Frosteruksen eklektisesti sisustettu ja taideteoksilla vuorattu asunto hänen itse suunnittelemassaan kerrostalossa Töölönkatu 12:ssa (1927). Koti, jota Frosterus kutsui ”vinoviivatutkielmaksi” ja ”babylonialaiseksi tyylisekaannukseksi”, oli luonnollisesti esitelty tuoreeltaan Arkkitehdissa (12/1929). Taidehistorioitsija Ville Hakanen taas analysoi artikkelissaan (4/2011) ylellisen Vanajankartanon (1924) tilajärjestelyitä ja erityisesti eri sukupuolten ja yhteiskuntaluokkien erottelua englantilaisen herraskartanon periaatteiden mukaisesti.

Näkökulmasta riippumatta ohittamattomia lähteitä Frosterusta käsittelevässä tutkimuksessa ovat väistämättä Sarjen toimittamat kirjoituskokoelmat, joista oman alamme kannata antoisin on vuonna 2010 ilmestynyt Sigurd Frosterus. Arkkitehtuuri. Kirjoituksia 1901–1953. Useimmat Frosteruksen tärkeimmistä arkkitehtuurikirjoituksista löytyvät siitä Rauno Ekholmin suomennoksina. Kirjaan kannattaakin tarttua, jos on yhtään kiinnostunut Frosteruksesta, suomalaisesta arkkitehtuurikulttuurista tai arkkitehtuurikritiikistä.