Arkistosta: Mennyt vuosi

Asuinkerrostalojen tarpeettomat tornirakennelmat vaivasivat vuonna 1910 Arkitektenin päätoimittaja Sigurd Frosterusta, joka loi vuoden ensimmäisessä numerossa katsauksen edellisen vuoden kohokohtiin suomalaisessa arkkitehtuurissa.

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin ruotsiksi Arkkitehti-lehden ruotsinkielisen edeltäjän Arkitektenin numerossa 1/1910. Julkaisemme sen tässä uudelleen suomeksi.

Vuosi 1909 ei ollut erityisen merkittävä nuoren rakennustaiteen historiassamme. Eduskuntatalon arkkitehtuurikilpailun¹ palkitut projektit veivät huomion Uuden ylioppilastalon² ja Suomi-yhtiön liiketalon³ voittajaehdotuksilta, mikä on täysin ymmärrettävää. Sen sijaan hyvin valitettavia ovat rakennusmestarien⁴ suunnittelemat lukuisat neli- ja viisikerroksiset talot, joissa Saarisen eduskuntatalosuunnitelman korkeaa torniosaa on pienennetty tai tulkittu väärin, ilman että niille löytyy perustetta pohjaratkaisusta ja täysin karikatyyrimäisessä suhteessa rakennusten mittasuhteisiin ja korkeuteen. Ei ole vielä oivallettu, että monumentaalitehtävän ja vuokrakasarmin välillä ammottaa kuilu, jota on mahdoton kuroa umpeen rakennusten täysin erilaisesta käyttötarkoituksesta johtuen. Edellisessä tapauksessa rakennuksen massoittelu on vapaampaa väljemmän tontin sekä huoneiden ja tilojen erilaisten ryhmittelymahdollisuuksien ansiosta, kun taas vuokrakerrostalossa se rajoittuu suoraviivaisen katujulkisivun järkiperäiseen jäsentelyyn, koska kaikki sisennykset tontinrajasta merkitsevät taloudellista tappiota ja ulostyöntyvät erkkeri-ikkunat ovat perusteltavissa vain pohjaratkaisulla. On sanomattakin selvää, että vain rappauslistan leveyden verran varsinaisesta seinäpinnasta ulkonevien tornirakennelmien täytyy näyttää täysin epäorgaanisilta. Kyse ei ole tilallisesta taiteesta, vaan pelkästä piirustuspöytäarkkitehtuurista – kulissimaisesta julkisivun koristelusta, joka ei ole millään tavalla kasvanut sen enempää pohjapiirroksesta kuin pyrkimyksestä ilmaista rakennuksen jokapäiväistä ja vaatimatonta tehtävää yksinkertaisesti ja aidosti.

Tilanne on täysin toinen, kun mietitään esimerkiksi Thomén suunnittelemaa vanhemman talon korostusta ja muutostöitä⁵ Läntisellä Rantakadulla (nyk. Eteläranta) Helsingissä. Vanhan keskiosan olemassa oleva selkeä ulkonema yhdistettynä rajalliseen kerrosmäärään – neljäs kerros on mansardimainen rakennelma – oikeuttaa tyydyttävällä tavalla uuden torniosan rakentamisen julkisivuratkaisun näkökulmasta katsottuna.

Suomalaisen maallisen arkkitehtuurin ensimmäisen säännön kaupungeissa tulisi kuulua seuraavasti: on syytä välttää kaikkia kattorakenteita, jotka vaikeuttavat vedenpoistoa ja aiheuttavat rakenteiden taipumista. Ja valaistuksen tähden katoista ei tule tehdä jyrkempiä kuin mitä ullakkotila vaatii. Toinen sääntö on tämä: hyviä materiaaleja tulee käyttää siellä, missä jäätyminen voi aiheuttaa vaurioita, ja on syytä välttää sellaisia koristeita, jotka on peitettävä ylimääräisillä peltilistoilla niiden säilymisen varmistamiseksi. Jos listoja pidetään välttämättöminä, tulee ne tehdä luonnonmateriaalista. Tämän yksinkertaisen lähtökohdan avulla päästään jo pitkälle. Ennen kaikkea luodaan jotain erityisen pohjoismaista, ilman että arkeologiaa tai muinaismuistoja tarvitsee ottaa esikuviksi. Monet uudet saatavilla olevat materiaalit ohjaavat ajatukset vuokrakerrostalon julkisivusta pikemminkin kohti värien (sävyjen) kuin muodon koristeellisuutta. Ilmasto ja pohjaratkaisu vaikuttavat molemmat ratkaisevasti julkisivuun; ne on saatettava järjestelmällisen ja harkitun suunnittelun piiriin, mikä – olipa se sitten kuinka erilainen tahansa – on ainoa suoja nopeasti muuttuvan maun vaihteluita vastaan.

Vaikka näitä periaatteita vastaan ​​tehdään yhä paljon syntiä – mautonta hienostelua esiintyy edelleen liikaa – monet merkit viittaisivat kuitenkin parannuksen olevan käsillä. Saarisen suunnittelema hallintorakennus⁶ juna-aseman yhteydessä, Sonckin Hypoteekkiyhdistys⁷ ja Pörssi⁸, Lindgrenin Ylioppilastalo ja Suomi-palatsi osoittavat yksiselitteistä pyrkimystä vakavuuteen, tyyliin ja karaktääriin, mikä tulee aikanaan synnyttämään vastakaikua niiden joukoissa, joilla on vastuu katunäkymistä perifeerisimmissä kaupunginosissa. Jo aiemmin lausutut asiat sekä aiempi kokemus esikuvien valinnasta oikeuttaa jossain määrin tällaisen optimistisen arvion.

Tanskalaisten ystäviemme ja vieraidemme kesäretken⁹ yhteydessä esittämä selkeä ja perusteltu kritiikki nuorinta rakennustaidettamme kohtaan vahvistaa varmasti entisestään uskoamme siihen, että julkisivut on syytä muuttaa pitelemättömän romanttisesta tyylistä kohti klassisempaa ja kurinalaisempaa muotokieltä. Ajalle omaperäistä ja ominaista ei voida esittää deduktiivisesti, kuten lukemattomat epäonnistuneet yritykset ympäri maailmaa todistavat. Vain jos tehtävä ratkaistaan ​​rationaalisesti ja julkisivun kompositio pelkistetään vain tarvittavien elementtien ympärille, moderni muotokieli syntyy itsestään – katsokaa vaikka pilvenpiirtäjiä ja asemarakennuksia Amerikasta¹⁰.

Huolestuttava oire on kasvava epäluottamus kilpailun ideaa kohtaan, juuri sitä periaatetta kohtaan, joka on vienyt rakennustaidettamme niin vauhdilla eteenpäin ja levittänyt kiinnostusta taiteeseen niidenkin joukossa, jotka eivät ole koskaan käsitelleet arkkitehtuurikysymyksiä muusta kuin hyödyllisyyden näkökulmasta. Tässä suhteessa Arkkitehtiklubi on tehnyt sen, mitä sen velvollisuus ja maine vaativat: odottanut luottavaisin mielin, että tulevaisuudessa – kuten pitääkin – tärkeämmät rakennushankkeet saatetaan julkisen kilpailun piiriin.

S. F.

1 Tähtitorninvuorelle suunniteltu eduskuntatalo oli aikansa merkittävin julkinen rakennushanke Suomessa. Eliel Saarinen voitti sen suunnittelusta järjestetyn avoimen kilpailun vuonna 1908, mutta projekti jäi toteutumatta, kun Venäjän keisari Nikolai II ei myöntänyt sille rahoitusta.

2 Uuden ylioppilastalon kutsukilpailun vuonna 1908 voittivat Armas Lindgren ja Wivi Lönn. Frosterus kirjoitti arvion valmiista rakennuksesta Arkitektenin numeroon 8/1910, mainitsematta kuitenkaan Lönnin osuutta sen suunnittelussa.

3 Lindgren voitti vuonna 1909 myös kutsukilpailun, joka koski Suomi-yhtiön liiketalon julkisivuja Vanhan kirkkopuiston laidalla, ja Frosterus arvioi valmiin rakennuksen Arkitektenin numerossa 9/1911.

4 Frosterus oli suominut ”rakennusmestarityyliä” aiemminkin muun muassa Arkitektenin numerossa 6/1908.

5 Valter Thomé suunnitteli jugendtyylisen korotuksen Eteläranta 18:n empiretaloon vuonna 1909. Se purettiin korkeamman liiketalon tieltä 1950-luvun alussa.

6 Helsingin rautatieaseman hallintosiipi valmistui vuonna 1909 uuden asemarakennuksen ensimmäisenä vaiheena. Frosterus ja Gustaf Strengell olivat vuonna 1904 hyökänneet voimakkaasti Eliel Saarisen kansallisromanttista voittajaehdotusta vastaan, minkä jälkeen Saarinen oli muokannut suunnitelmaansa rationaalisempaan suuntaan.

7 Frosterus arvioi Lars Sonckin suunnitteleman Hypoteekkiyhdistyksen talon Eteläesplanadilla Arkitektenin numerossa 4/1909, vaikka oli itse suunnitellut sisustukset pankkisaliin ja neuvotteluhuoneeseen.

8 Sonckin suunnitteleman Pörssitalon Frosterus arvioi yhdessä Suomi-yhtiön liiketalon kanssa Arkitektenin numerossa 9/1911.

9 Arkkitehtiklubi järjesti pohjoismaisille kollegoille tarkoitetun kesäretken Lounais-Suomeen heinäkuussa 1909, ja selostus siitä julkaistiin Arkitektenin numerossa 7/1909.

10 Frosterus julkaisi kirjoituksen New Yorkin pilvenpiirtäjistä Arkitektenin numerossa 4/1910 ja Grand Central -rautatieasemasta numerossa 9/1911.