IlmoitusAdvert

Julkaistu lehdessä 9/1953 -

Artikkeli

Arkistosta: Julkisten rakennusten dekadenssi

Alvar Aalto

Propylaiat, Akropolis, Atena. Helvi Hokkasen vesivärimaalaus.

Artikkeli on julkaistu alun perin numerossa 9–10/1953.

Architectural Review’n päätoimittaja lähetti minulle kerran kirjeen, jossa kysyttiin moninaisia asioita mm. monumenttaalisuuden asemasta nykyisen arkkitehtuurin puitteissa. Kyseessä oli kiertokysely, jossa monet kollegoistani, joita pidän korkeassa arvossa, olivat saaneet saman kärsimyskohteen itselleen. Ilmoitin silloin, etten voi vastata sanoilla, vaan että vastaisin rakennuksilla. Rakennuksilla vastaaminen vie kuitenkin aikaa. Tämä aika ei vielä ole tullut. Siitä huolimatta voi olla tarpeellista kosketella kysymystä.

Puen ehkä kysymyksen toiseen muotoon ja käytän rubriikkia ”Julkisten rakennusten dekadenssi”, sillä tämä dekadenssi todella on olemassa.

Alkuperäisen eurooppalaisen käsityksen mukaan yhteiskunnan keskukset oli jaettu kahteen osaan, asuntoalueisiin, joiden nimi peittää niiden tarkoituksen, olivatpa ne mitä laatua tahansa, slummeja tai aristokratian asuntokortteleja, ja niihin alueisiin jotka olivat yhteisiä kaikille, yhtähyvin proletaarille kuin senaattorille. Nämä, julkiset rakennukset käsittivät rakennusryhmät, hallinnollisista palatseista lähtien aina kaikkiin niihin rakennuksiin, joissa julkinen toiminta muodossa tai toisessa esiintyy: kuten virastot, joihin kaikilla oli pääsy tai joihin kaikkien oli pakko mennä, kaikki yhteiset laitokset kuten kylpylät, kirjastot, museot ja luonnollisesti ensimmäisinä kaikista kulttipaikat ja pyhät alueet, kirkot jne. Lisäksi niihin kuuluivat ehkä ennen kaikkea avoimet julkiset paikat, torit, puistot ja katetut galleriat, joissa kansalaiset saattoivat erotuksetta kokoontua. Näihin paikkoihin kuuluivat luonnollisesti julkiset ja muut samaa sukua olevat symboliset tai kertovat monumentit. Tämä kautta aikojen Euroopan kontinentilla säilynyt järjestys on nykyään rikkoutunut. Se komersialismi, jonka Ranskan vallankumous tavallaan vastoin tahtoaan sai aikaan vähitellen toi kaupunkikuvaan uuden dominantin, liikeraken­nuksen, jonka suuruusluokka sen jälkeen on tullut sellaiseksi, etteivät valtion ja yhteiskunnan muut julkiset rakennukset ole voineet sen kanssa kilpailla.

Mutta tämä uusi rakennusmuoto ei perinyt julkisten rakennusten paikkaa yhteiskunnan jäsentelyssä, sen asemakaavassa.

Tyypillistä kyllä tämä kehityskäyrä ei saa lopullista muotoaan Ranskassa, vaan merten toisella puolella anglosaksisessa imperiumissa jo Amerikassa.

Tulee mieleen monet niistä eduista, joita anglosaksinen maailma on tuonut yhteiskunnan luonteeseen ja sen muotoihin. Ne eivät suinkaan ole vähäiset, mutta niistä ei yhtä selvästi ilmene kontinentaalin kulttuurin yhteiskunnallinen jäsentely, julkisten rakennusten asema eräänlaisena symbolina, kaikkien ihmisten yhteisenä laitoksena.

Kaupunkimme ovat meilläkin muodostumassa tai jo muodostuneet amorfiseksi massaksi, jossa kaupungintalot, kirjastot, muut yleiset laitokset jopa niin kunnianarvoisa laitos kuin Suomen Pankkikin ovat tavallisia kulmataloja tai sijaitsevat vuokratalotonteilla ilman valtiovallan tai sosiaalisen velvollisuuden perinnöllistä leimaa.

Englannin kolonisatio perustuu uusien yhteiskuntien rakentamiseen alueille, joilla tätä varten ei ollut traditiota olemassa. Sen alkumuoto oli joskus vaatimattoman yhteisen ns. ”common’in” perustaminen, jolla alunperin on sama sosiaalinen merkitys kuin julkisuuskeskuksellakin, mutta josta myöhemmin tulee yleisen kävelypuiston ja kenties jalkapallokentän kombinatio. Tämän ulkopuolella kasvoi kaupunki amorfina massana, jossa asunnot vähitellen antoivat tilaa liikekortteleille, yhteiskunnan julkiset funktiot menettivät kaupunkistruktuurissa vuosituhansia kestäneen auktoriteettinsa. Edellä oleva on yleistämistä, joka ei kaikissa kohdin kestä kritiikkiä, mutta tuon uuden maailman ero verrattuna kontinentin ”pyhään järjestykseen” on niin merkittävä, että joutuu kysymään itseltään, kumpaan maailmaan tässä todella kuulutaan.

Kysymys on ehkä turha, merentakainen maailma on voittanut alaa niin merkittävällä tavalla, että jopa Suomessakin sen itsenäisyyden aikana julkisia rakennuksia todella auktoritatiivisessä asemassa on rakennettu vain aniharvoja. Kaupunkimme ovat meilläkin muodostumassa tai jo muodostuneet amorfiseksi massaksi, jossa kaupungintalot, kirjastot, muut yleiset laitokset jopa niin kunnianarvoisa laitos kuin Suomen Pankkikin ovat tavallisia kulmataloja tai sijaitsevat vuokratalotonteilla ilman valtiovallan tai sosiaalisen velvollisuuden perinnöllistä leimaa. Liikehuoneistoja alakerrassa, niihin sekoitettuja julkisia toimistoja ja asuntoja ylemmissä kerroksissa. Tämä on järjestelmä, joka on muodostunut yleisratkaisuksi julkisille rakennuksille asettaen ne samaan asemaan kuin tavalliset liike- tai vuokrarakennukset.

Kuitenkin on julkisten rakennusten aseman yhteiskunnassa oltava yhtä tärkeä kuin keskeisten orgaanien asema ihmisruumiissa ellemme tahdo, että yhteiskuntamme saostuvat liikenteellisesti, muodostuvat psyykisesti epämiellyttäviksi ja fyysillisesti rasittaviksi. On luultavasti katsottava, että nykyinen, toivottavasti kohta jo mennyt aika kaupunkiemme rakentamisessa on ylimenokausi, johon kohdistuva tulevien polvien kritiikki ei liene erikoisen mairitteleva.

Pisa. Tuomiokirkko ja kastekappeli nähtyinä kaltevasta tornista. Kuva: N. E. Wickberg

Yhteiskuntamme on päästävä takaisin siihen, että sillä on oikea jäsentely.

On tosin väärin sanoa ”päästävä takaisin”, oikeampi termi kuuluu: luotava uudelleen se jäsentely, joka on sosiaalisesti järjestyneelle yhteiskunnalle välttämätön.

Se yhteiskunta, joka parhaillaan on muodostumassa sanokaamme luokattoman yhteiskunnan nimellä, on vieläkin arkaluontoisempi kuin ranskalaisen vallankumouksen luoma porvarillinen yhteiskunta, sillä se käsittää suurempia ihmismassoja, joiden fyysillinen hyvinvointi, kansalaisiksi kasvaminen ja kulttuuritehon lisääminen on kiinteästi riippuvainen siitä, että julkisuutta palvelevat laitokset ja alueet ovat jäsentelyltään oikeat.

Suomen olot ovat mittakaavaltaan vielä siksi vaatimattomia ja sen yhteiskuntarakenteessa on säilynyt joustavuuden piirteitä, jotka tekevät mahdolliseksi sen, että mainstreet systeemi voidaan meillä hyljätä ja saattaa voimaan orgaaninen rakennustapa, joka antaa oikeuden julkisille rakennuksille ja paikoille.

Tällä on syvälle käyvä merkitys myös asuntokulttuurin kannalta, josta ei voi kehittyä pätevää, jolleivät asuntoryhmitykset vuorostaan jäsennöidy niin, että yhteiset laitokset pienemmälle ryhmäkunnolle saavat lokaalissa mielessä saman merkityksen kuin suurempien massojen vastaavat korkeamman asteen laitokset.

Tähän suuntaan käyvät neighbourhood-centers ovat jo kauan sitten olleet suunnittelevien arkkitehtien toiminnan yhtenä päälinjana, mutta näyttää olevan erikoisen vaikeaa taloudellisesti toteuttaa onnistuneita kokonaisuuksia. Ehkä sittenkin tätä tietä oikea jäsentely vähitellen pääsee alkuun.

Helsingin kaupungin keskustan suunnittelu on parhaillaan kiteytymässä. Sen yhteydessä on mahdollisuuksia, joskin rajoitettuja, luoda Helsingille se julkisten rakennusten kes­kusta, joka vastaa sen nykyistä suuruusluokkaa ja niitä yksityisiä tarpeita, jotka ovat paljon moninaisemmat kuin siihen aikaan, jolloin Helsinki viimeksi sai julkisten rakennustensa keskustan, Senaatintorin. ↙

Tutustu numeron muuhun sisältöön (ARK 9–10/1953) →  

IlmoitusAdvert