IlmoitusAdvert

Julkaistu lehdessä 7/1955 -

Artikkeli

Arkistosta: Mietteitä Helsingin keskustasta

Erik Kråkström

Arkkitehtikunnalla on juuri nyt aihetta tyydytyksen tuntein toivottaa tervetulleeksi kaupunginasemakaavaosaston uusi elin, joka on perustettu hoitamaan pääkaupungin keskusalueen asemakaavakysymyksiä.

Näyttää myös siltä kuin tälle uudelle elimelle olisi annettu tarpeelliset valtuudet saattaa suunnitelmat sopimaan yhteen. Valitettavasti on kaupungin asemakaavaosaston omien suunnittelutehtävien yhteensovittelu muiden virkaelinten laatimien satama-, liikenne- ym. ehdotusten kanssa tähän mennessä ollut useimmiten kilpajuoksua kaupunginvaltuutettujen pöydälle.

Samoin on meillä aihetta toivoa, että uuden elimen jo aloittama työ, joka aikaisemmin on olosuhteiden pakosta tullut hajanaiseksi, tuo esiin riittävän määrän Helsingin keskustan suunnittelua valaisevia perustavia tutkimustuloksia.

Luonnollinen reaktiomme ei nyt saisi rajoittua pelkkään toteamukseen, että kaupungin asemakaavaosaston mahdollisuudet käydä käsiksi monivaiheisiin kysymyksiin ovat lisääntyneet. Se ei riitä. Jos vakaumuksemme on se, että kaupunginrakentamisen tehtävänä on, paitsi taloudellisten, yhteiskunnallisten ja teknillisten probleemien ratkaiseminen, sellaisen miljöön luominen, joka esteettisesti vastaa oman aikamme kulttuuria, emme tyydy syrjästäkatsojan asemaan.

Kaikkina suurina sivistyskausina on arkkitehtuurilla ollut määrätty tehtävänsä – sellaisen miljöön luominen, joka vastaa oman aikansa maailmankatsomuksen henkistä sisältöä. Ainoastaan tätä taustaa vasten voimme käsittää kiinalaisia, jotka rakensivat jokaisen talon ja jokaisen temppelin rituaalisten sääntöjen mukaan. Sen vuoksi tulikin miljoonakaupunki Pekingistä ihmeellinen, säännöllisen harmonian leimaama kuvio. Kun suojamuurien ympäröimä valtava kaupunginalue jaettiin ”vyöhykkeisiin”, oli tällä ajatuksella juurensa keisariin, ”Taivaan poikaan”, keskittyvässä kiinalaisessa paavinvallassa. Mutta johtuen yksilön asemasta kiinalaisessa etiikassa sovellettiin Pekingissä toista mittakaavaa kuin esimerkiksi Egyptin temppelikaupungeissa. Se oli myös toisenlainen kuin atsteekkien, egyptiläisten henkisten sukulaisten, Teotihuacánin ja Tulon pyramiidikaupungeissa. Tätä erilaisuutta voinee tuskin selittää muutoin kuin viitaten siihen lajieroon, joka sisältyi maailmankatsomukseen ja yksilön asemaan siinä. – Tuskin oli myöskään pelkkä sattuma, että valistusaika, joka ohjasi länsimaisen ajattelun uusiin uomiin, niin suuresti ihaili kiinalaista ja helleenistä kulttuuria. Niinpä on kohtalon ivaa, että samaan aikaan, kuin saavutettiin uudet ihmisvapaudet ja -oikeudet ja sovellettu tekniikka aikaansai suunnattoman elintasollisen kukoistuksen, järki unohtui kansainvälisten ja kansallisten asiain hoidossa. Nykyajan kansanvaltainen valtiojärjestys on käyttänyt väärin valistusajalta saamaansa perintöä ja tällöin myös unohtanut ihmisen itsensä. Välikappaleesta on tullut päämäärä eri puoluemuodostelmien välisessä, leppymättömässä köydenvedossa, ja lipunkantajat tarjoavat eettisiä ja poliittisia patenttilääkkeitä.

Helsingin keskusosien uusi kaupunginasemakaavaehdotus pyrkii tuskin varsinaisesti olemaan muuta kuin soitin, josta voi loihtia esiin uusia säveleitä. Se täyttääkin vain kaikkein alkeellisimmat vaatimukset. Järjestelyn pääpiirteissä on otettu huomioon jo vakiintuneet ja tarpeiksi tulleet inhimilliset oikeudet henkiseen ja aineelliseen huoltoon. Tekijät ovat halunneet laatia kokonaisuuden siten, että uusien arkkitehtoonisten arvojen reaaliset toteutusmahdollisuudet ilmenevät ammattimiehelle ja kansalaiselle. Sen seikan ratkaiseminen, ovatko he tässä onnistuneet, lankeaa näiden mietteiden ulkopuolelle.

Mitä sitten voimme tehdä Helsingin ja semminkin pääkaupunki Helsingin ja sen keskeisten osien hyväksi?

Siitä on jo kauan, kun Helsingin kaupunginasemakaavan suunnittelua pidettiin kansallisena asiana. Ei edes vasta saavutettu itsenäisyytemme pystynyt 20-luvulla kohottamaan kysymyksiä kunnallispoliittiselta tasolta. Saarisen Suur-Helsinginsuunnitelmassaan 1918 Kuningastiellään virittämä alkutahti ei saanut seurakseen uusia, itsenäisiä säveliä. Ei myöskään Saarisen 1931 Helsingin kaupunginhallitukselle osoittama vetoomus eivätkä P. E. Blomstedtin suunnilleen samoihin aikoihin esittämät, keskustankysymyksiä koskeneet erittelyt ole saavuttaneet vastakaikua. Siitä on kulunut runsaasti kaksi vuosikymmentä. Kuitenkin on tunnustettava, että kumpikin tällöin paljasti sen tulenaran maaperän, jolla kaikki kaupunginasemakaavoitus Helsingissä lepää.

Helsingin keskusosien uusi kaupunginasemakaavaehdotus pyrkii tuskin varsinaisesti olemaan muuta kuin soitin, josta voi loihtia esiin uusia säveleitä. Se täyttääkin vain kaikkein alkeellisimmat vaatimukset.

On tietenkin arkaluontoista käsitellä maakysymyksiä julkisessa sanassa. Ne saattavat tulla sekä virheellisesti esitetyiksi että väärin käsitetyiksi. Ellemme kuitenkaan uskalla päästää julkisuuteen suunnitelmia, jotka koskevat niitä paikkoja joissa helsinkiläinen työskentelee, lepää, virkistäytyy ja hankkii sivistystä, on lähellä se vaara että keräämme tulenarkaa ainesta. Kysymys on vain siitä, missä ja miten julkinen keskustelu on hoidettava. Kieltämättä on asian laita niinkin, että yhteiskuntakoneisto synnyttää mielipiteiden muodostusta ensi kädessä rajoitetuissa, useimmiten henkilökohtaisissa asioissa. Asuntopoliittisille kysymyksille ovat päivälehdistön palstat avoinna eikä ole puutetta pätevistä voimista, jotka käyvät niihin käsiksi. Taloudelliselta, sosiaalipoliittiselta ja miljöötä luovalta kannalta niitä käsitellään myös ammattijulkaisuissa ja kongresseissa. Vaikka uusien asuntojen tarve kaikista ponnisteluista huolimatta on melkoinen, on meidän kuitenkin todettava, että tällä alalla tapahtuu jotakin. Tulos alkaa näkyä mm. pääkaupungin uusilla perifeerisillä asuntoalueilla.

Emme voi väittää, että samanlainen kaukonäköisyys löisi leiman niihin toimenpiteisiin, joilla kaupunki huolehtii liikenneteknillisistä kysymyksistä. Tässä suhteessa olemme liiaksi taipuvaisia vertaamaan vaikeuksiamme niihin ongelmiin, joiden parissa esim. Tukholman liikenne painiskelee. Olemme kohta päästäneet pysäköintiprobleemin kasvamaan päämme yläpuolelle. Sama koskee yleistä liikenneturvallisuutta, liikennevolyymin jakautumista liikenneväylille jne. Saamme vain toivoa, ettei sitä ole sanellut yhtä lyhytnäköinen politiikka kuin useimmissa maaseutuyhdyskunnissamme; missä läpikulkuliikenne on pysäytetty paikkakunnan näyteikkunoiden eteen. Suurkaupungissa tulee liian kalliiksi aikaansaada järjestystä ja selvyyttä kaaokseen.

Onneksi voimmekin suhtautua varsin optimistisesti Helsingin keskustan mahdollisuuksiin, ellei lähitulevaisuus aiheuta kriitillisissä kohdissa yllätyksiä. Sekä Bertel Ljung että Birger Brunila pyrkivät kaupunginasemakaava-arkkitehteina pitämään mahdollisuudet avoinna vastaisten tarpeiden varalta. Keskusalueen asemakaavasuunnittelun vaikeudet johtuvat osittain siitä, että konkreettinen yleisasemakaava puuttuu koko kapunginalueelta. Keskusalueen ja sen liikenteen järjestelysuunnitelma ei sen vuoksi kenties joka suhteessa pidä yhtä jatkuvan suunnittelutyön perustaksi laskettavan yleiskaavan kanssa.

Yleiskaavan näkökannalta on myös mielenkiintoista selvittää ne toiminnot, jotka kuuluvat suurkaupungin keskustaan. Ongelma sinänsä on tämän keskustan summittaisen laajuuden määrääminen. Anglosaksit ovat perusteellisesti tutkineet näitä kysymyksiä, ja 1947 julkaisi Ministry of Town Country Planning Englannissa sitä koskevan käsikirjan nimeltä ”The Redevelopment of Central Areas”. Kaupunginkeskustan liikettä ja laajentumista eri aikakausina koskevat, puhtaasti teoreettiset ja historialliset kysymykset ovat tässä käsikirjassa saaneet adekvaatin muodon. Siinä käytetty nimitys, ”keskusalue”, on helpompi ymmärtää kuin pisteellisesti korostuva ”keskusta”. Useimmat arvovaltaiset yhdyskuntasuunnittelijat ovat myös hyväksyneet tämän kielenkäytön sekä kirjallisessa että suullisessa esityksessä.

Ellemme uskalla päästää julkisuuteen suunnitelmia, jotka koskevat niitä paikkoja joissa helsinkiläinen työskentelee, lepää, virkistäytyy ja hankkii sivistystä, on lähellä se vaara että keräämme tulenarkaa ainesta.

Aikamme inhimilliseen vapauteen puuttuva suunnitelmatalous on aiheuttanut laajalti vastenmielisyyttä kaikkea kaupunginsuunnittelua kohtaan. Tällainen asenne on usein tiellä, kun haluamme keskustella kuittuuriarvoista, jotka eivät ainoastaan koske fyysistä hyvinvointiamme.

Suhtautumisemme saanee selityksensä siitä, että emme voi erottaa toisistaan eri käsitteitä. Yhteisiä etuja koskeva suunnittelu saattaa usein joutua ristiriitaan yksityisen voittointressin kanssa. Humaanin laajakatseisuuden, joka pystyy näkemään yksipuolista privaattietua pitemmälle ja samalla kunnioittaa yksityisiä elämänarvoja, tulee kai tällöin leimata valistunutta urbanismia. Yhdyskuntasuunnittelua ei sellaisenaan voine juuri pitää tieteellisenä toimintana. Teollisuuden lailla se on riippuvainen tieteen tuloksista, jotka vuorostaan antavat aiheen uusiin ilmaisumuotoihin. Siten syntyvät kaupunkimuodostumien muunnelmat eri sivistyskausina. – Nyt herää kysymys, mikä saattaa olla oman kulttuurimme panos Helsingin kes­kusalueen muotoilussa.

Kaikkien niiden, jotka myötävaikuttavat tähän muotoiluun, on välttämättä ratkaistava kantansa siihen, miten paljon ”moottorikulttuurille” uhrataan.

Kuten me ylipäänsä annamme teknilliselle kulttuurille suuren arvon, yliarvioimme me useimmissa kaupunginasemakaavasuunnitelmissa liikenneteknilliset probleemit. Unohdamme silloin, että liikennettä on pidettävä yksinomaan apukeinona. Se siirtää meidät paikalla tapahtuvasta toiminnasta toiseen. Kun tämä ei enää pysty meitä tyydyttämään, luodaan ylenpalttisesti liikennettä mielenkiintomme eri kohteiden väliin. Meistä tulee henkisesti evakuoituja ihmisiä, joilla ei ole missään kotipaikkaoikeutta.

Samoin kuin pieni yhdyskuntayksikkö tarvitsee keskustan, joka huolehtii sen tärkeimmistä hyödykkeiden, virkistyksen ja tietojen tarpeista harmonisessa miljöössä, tulee Helsingin keskustan täyttää nämä tarpeet suuremmassa yhdyskuntayksikköjen ryhmässä. Kuten erillisen maaseutukaupungin taikka hyvin punnitun esikaupunkiyhdyskunnan etujen mukaista on huolehtia oman keskustan palvelukykyisyydestä, tulee meidän pitää kansallisena asiana huolenpito siitä, että pääkaupungin keskusalue parhaiten palvelee aineellista ja henkistä sivistystämme. Tuotanto ja sivistyslaitosten hajoittaminen maaseudulle osoittaa vain sitä, että pääkaupungin keskustalla on myös kokoava ja kansallinen merkitys. Kansainvälinen sivistysvaihto tapaa täällä vertikaalisen liittymiskohdan maan kulttuuriin. Pääkaupungin keskusalue osoittaa vaakasuoraan hajoitetun kansallisen kulttuurin kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen summan.

Yllä oleva on esitetty sen käsityksen tueksi, että keskusalueen arkkitehtoninen jäsentely koskee jokaista Suomen kansalaista.

Jokainen helsinkiläinen, joka muuttaa kaupungin vanhasta keskustasta, osoittaa samalla, ettei tämä pysty häntä enää tyydyttämään. Kaupungin keskustan ja koko kaupunginalueen välinen mitta-asteikko on muuttunut. Esim. antiikin Ateenassa ja Selinuntissa taikka Pompejissa vallitsi sopusointuinen suhde rajoitetun kaupunginalueen ja kaupungin sydämen, sen agoran (forumin) ja tämän ympärillä sijaitsevien julkisten rakennusten, välillä. Myös meidän aikamme yhteiskunta tarvitsee inhimillisiä mittasuhteita. Helsingin vanhan pikkukaupungintorin ja Pohjoissatamaan johtavan väylän sijaan tuli Ehrenström-Engelin kaupungissa uuden pääkaupungin keskustantarvetta vastaava aukiosommittelu. Meidän aikamme keskusalue sisältää mm. miltei kaikki ne kaupunginosat, joille valistunut kustavilainen Ehrenström ja arkkitehti C. L. Engel ovat antaneet empiren perusluonteen. Helsingin liikekeskus on levinnyt. Esplanadien ja Vanhan kirkon puiston varrella sijaitsevien kortteleiden entinen asuntomiljöö on saanut väistyä ulkonaisen paineen tieltä. Perhe ei ole voinut maksaa yhtä suurta korvausta kuin liikeyritys vapailla vuokramarkki­noilla. Toisaalta ei myöskään kasvavan liikekeskuksen muuttama miljöö enää ole vastannut niitä vaatimuksia, jotka aikamme asettaa nousevan polven koulumatkan lyhyydelle ja avoimille leikkikentille.

On kulunut jo neljännesvuosisata siitä, kun tiedemiehet, arkkitehdit, taiteilijat ja insinöörit Congres lnternationaux d’Architecture Moderne’in piirissä siirsivät kaupunginrakentamisen ongelmat uuteen uomaan. Tällä CIAMin harjoittamalla vapaaehtoisella yhteistyöllä on ollut ratkaiseva vaikutus aikamme arkkitehtuuriin. Sen kongressit ovat olleet ainoa merkittävä kansainvälinen forum, missä on sovittu määrätyistä, humaanissa kaupunginasemakaavasuunnittelussa noudatettavista perusprinsiipeistä. Pinnallisesti katsoen saattaa näyttää siltä, kuin niillä johtopäätöksillä, joihin pyritään, olisi liian oppinut luonne. CIAMin toimin[n]alla on ollut käytännöllistä vaikutusta esim. Le Corbusier’n tuotantoon, joka päinvastoin osoittaa -vapautumista opinkappaleista. Kun vertaa Pariisin Plan ”Voisin” -suunnitelman kaupunkikonetta vuodelta 1925 Punjabin hallituskaupunkia Chandigarhia varten 1950 laadittuun suunnitelmaan, huomaa, miten ihminen jälkimmäisessä on saanut uuden arvon. Tulokset eivät ole viipyneet myöskään latinalaisessa Amerikassa. Mexico Cityn yliopistoalueella ja Brasilian uudella arkkitehtuurilla on sekä voimakkaat kansalliset juuret että yleismaailmallinen pätevyys. Ne ovat näytteitä uudesta, tietoisesti toteutetusta kokonaisnäkemyksestä. Oma arkkitehtuurimme on – tosin itsenäisellä tavalla – vastaanottanut vaikutteita kansainvälisistä virtauksista koko sinä aikana, jona olemme etsineet omaa ilmaisumuotoamme. Kuten muissa Pohjoismaissa on nyky­aikaisen rakennustaiteen läpimurto täällälkin saanut moraalista tukea ulkoa. Mutta meillä ei ole ollut sentapaisia ongelmia kuin Ecole des Beaux Arts’in anateema uuttaluovaa arkkitehtuuria vastaan. Eikä meidän onneksi ole tarvinnut houkutella esiin ulkopuolista tukea. Olemme välittömästi saaneet panoksillemmie tunnustusta sellaisistakin maista, missä sekä esteettisin että huonosti perustelluin taloudellisin argumentein vastustetaan vapaata arkkitehtonista luomista.

Yllä selostettu kansainvälinen työ ansaitsee huomiotamme kahdesta syystä. Ensiksikään eivät kulttuurikriitikot tai arkkitehdit itse ole vielä lopullisesti selvittäneet itselleen kuinka vahva funktionalismin vaikutus on ollut nykyaikaiseen arkkitehtoniseen ajatteluun. Me korjaamme vain satoa siitä, mitä Gropius, Le Corbusier, Mies van der Rohe ja monet ennen heitä sanoin ja teoin ovat mannermaalla kylväneet samoin kuin mm. Asplund ja Aalto täällä pohjoisessa. Toinen syy, miksi puhun CIAMista on se, että se tarjoaa täysin uuden käsitteen. Tämä määräytyy nimityksestä ”kaupungin sydän”, sen ydin.

Meillä on siis aihetta ryhtyä jälleen tarkastelemaan Helsingin keskusprobleemia. Onko pääkaupungillamme sydän, onko se terve? Vai kärsiikö se sydänhäiriöistä kuten niin monet sen asukkaista?

Jos ensin vastaamme viimeiseen kysymykseen ja vielä uskaltaudumme biologisen sanaston alueelle, voisimme sanoa, että Helsingin sydän on kutistunut. Me emme ole tarpeeksi huolehtineet sen henkisestä emmekä sen fyysisestä joustavuudesta. Kukaan on tuskin eri mieltä myöskään siitä, että vanha Senaatintori ja sitä ympäröivä empirekaupunki ovat keskipiste. Niiden ympärillä sijatsevilla yliopiston- ja hallinto­kortteleilla on häviämättömiä historiallisia ja esteettisiä arvoja, ja Kauppatorin ja Esplanadien viehätykselle menetämme sydämemme. Suurtori, yliopistokorttelit, Eteläsatama ja Esplanadit ovat kieltämättä Helsinki. Kun vertaamme tätä esim. Venetsian Markustoriin ja Riva degli Schiavoniin taikka johonkin muuhun Italian piazzoista, näemme huomattavia eroavaisuuksia. Helsinki on tulokas. Yhden tai, sanokamme, kahden miehen panos on luonut sen ytimeen oleellisia arkkitehtoonisia arvoja. Helsinki on elävä, laajentuva kaupunki. Venetsia, Siena, Assisi, Perugia elävät, kuten niin monet Italian kaupungit, useiden vuosisatojen kulttuurisäästöillä, Helsinki ja sen keskusta ovat yhä valinkauhassa.

Onko pääkaupungillamme sydän, onko se terve? Vai kärsiikö se sydänhäiriöistä kuten niin monet sen asukkaista?

Kuten Helsingin keskiosat saavat uusia tehtäviä täyttääkseen, kun asunnot tungetaan pois, asetetaan pääkaupungin sydämelle uusia vaatimuksia. Kysymys on käytännössä siitä, kuinka voimme jatkaa rakentamista sille, mitä meillä jo on. Voiko hallinto, sekä valtiollinen että kunnallinen, saada sijaa nykyisten virastojen lähettyviltä? Vai uhkaako vaara, että se hajoaa eri tahoille kaupunkia? Vai onko meidän ryhdyttävä luomaan aivan uutta virastokaupunginosaa kuten se, jota kauan suunniteltiin Kampin alueen erääseen osaan. Jakamalla luonnollisella tavalla valtiollisen ja kunnallisen elämän hallintoelimet voitaneen myös ratkaista, mitkä niistä ovat ehdottoman välttämättömät pääkaupungissa ja sitä paitsi tämän keskustassa. Sama koskee myös yliopiston ja korkeakoulujen, tuotantoelämän keskuselinten ja kuluttajien ostopaikkojen sijoitusta. Ei ole myöskään sanottu, että kuvataiteiden ja musiikkielämän päämajojen tarvitse sijaita kaupungin keskustassa, mutta täällä tulee olla paikkoja, joissa voi ottaa vastaan esittäviä taiteilijoita ja keskustella maalaustaiteesta, kuvanveistosta, musiikista. Arkkitehtuuri on silloin täälläkin sekä kehys että itsenäinen taideilmaisu.

Reaaliset rakennustehtävät vaativat ensiksikin järjestelyn, joka koskee sekä niiden laatua että käytettävissä olevia varoja. Keskusalueen julkiset ja yksityiset kiinteimistöt ovat kypsät saneeraustoimenpiteille. Kaupungintalon korttelille on laadittu valmistava suunnitelma. Myös kort­telia, jossa on Wreden käytävä, on tutkittu, ja Mikonkadun mahdollinen leventäminen en jälleen ajankohtainen.

Kiireellisintä on nyt kuitenkin saada etummaisen Kallion saneeraus oikeille raiteille. Eläintarhan kallioiden sisempiä lahtia hallitsevaa asemaa on usein korostettu. Kaupunki omistaa rantamat Toiselle linjalle saakka. Mutta niiden järjestelystä ei ole mitään lopullista suunnitelmaa. Luvattu alueen kokonaissuunnittelua koskeva ideakilpailu, joka liittyisi kunnallisen sosiaalihuollon uuteen virkarakennukseen, viipyy yhä, joskin sen ohjelma valmistunee pian. Sama koskee Kampin aluetta. ldeakilpailu varmaan toisi esiin monia arvokkaita näkökohtia. Maasto tarjoaa meille erinomaiset mahdollisuudet näiden molempien erittäin arkojen keskusta-alueiden sekä taloudellisiin että arkkitehtonisesti mielenkiintoisiin ratkaisuihin.

Liikenneteknilliset kysymykset näyttävät koskevan aikamme kaupunkilaisia kouriintuntuvasti. Henkilökohtainen etu on tässä yhtä lähellä kuin asunnon tai ruoan ollessa kysymyksessä. Propagandateitse voidaan yleisön reaktioita ohjata samalla tavoin. Sitä vastoin ei aikakauslehdissä ole pitkiin aikoihin näkynyt asiallisia lausuntoja kaupungin keskusalueen teknillisistä kysymyksistä tai arkkitehtonisesta jäsentelystä. Meillä ei valitettavasti myöskään ole kaupunginasemakaavasuunnittelun tutkimuslaitosta eikä äänenkannattajaa, joka nauttisi riittävää arvovaltaa julkisen sanan alalla. Tarvitsisimme myös laajahkon teoksen, joka tutustuttaisi ne, jotka kunnalliselämässä ovat ottaneet vastuun, urbanismin pyrintöihin. Helsingin keskustan sosiaalisten ja teknillisten kysymysten ratkaisua edistäisi varmaan eri ammattiryhmien taholta tuleva yksilöllinen panos. Jos kaupungin omat laitokset voisivat esimerkiksi sopia yhdestä siltasuunnitelmasta kolmen erilaisen sijaan, ennen kuin nämä esitetään kaupunginvaltuutetuille, olisi jo paljon voitettu.

Oikeastaan voisivat nämä mietteet päättyä tähän. Niiden pääaihe on enimmäkseen koskenut inhimillisiä suhteita, vaikka nämä on sovellettu Helsingin keskustakysymyksiin. Ellemme aseta näitä järkevään suhteeseen toisiinsa ja yleisinhimillisiin sivistyspyrkimyksiin nähden, on vaikea löytää vyyhdistä punaista lankaa.

Jos sitten palaamme kysymykseen, joka koskee arkkitehtuuria maailmankatsomuksen miljööilmaisuna, ehdottaisin, että Helsingin keskustan jäsentelyä koskevaa keskustelua käytäisiin aluksi miehestä mieheen. Miksikä ei aurinkoisen pöydän ääressä Esplanaadikappelissa? ↙

IlmoitusAdvert