IlmoitusAdvert

Julkaistu lehdessä 6/1956 -

Artikkeli

Arkistosta: Rakennustaiteen näkoaloja – Suomen Arkkitehtiliiton neuvottelupäivillä 1956 pidetty alustus

Aulis Blomstedt

Artikkeli on julkaistu alun perin numerossa 6/1956.

Teoksessaan ”Kymmenen kirjaa rakennustaiteesta” roomalainen arkkitehti Vitruvius sanoo: ”– – – Arkkitehdin sivistys kasvaa kahdesta tekijästä, käytännöstä ja teoriasta.”

Meidän ammatissamme on vain yksi paikka, jossa nämä molemmat tekijät yhtyvät, nimittäin piirustuslauta.

Ammattikysymyksistä keskusteleminen on siis pelkästään alan teoreettisen puolen pohtimista.

Rakentaminen on arkkitehtuuria silloin kun se toteuttaa vaatimuksen harmoniasta.

Kuvaan aluksi pari esimerkkiä harmoonisesta suomalaisesta arkkitehtuurimiIjööstä.

Olen kerran nähnyt tiheän ryhmän harmaista hirsistä rakennettuja kalastajarakennelmia Virolahdella eräässä lahdenpoukamassa, ja miljöönä se oli minusta mitä kaunein. Homogenisuuden leiman, harmonian antoi osaksi käytetty rakennusaine: dimensioiltaan, ainetunnultaan, väriltään, – osaksi rakennelmien, vajojen, siltojen, veneiden sama käyttötyyppi. Maisema, atmosfääri oli vuosikymmenten varrella ottanut omakseen rakennelman patinoiden sen pinnat ja värit.

Samantapaisen, kauniin ryhmän taloja näin Savossa viime kesänä Mikkelin ja Pieksämäen välillä erään tuulisen kukkulan laella. Maalaistalo siihen kuuluvine karjarakennuksineen ja irralleen sijoitettuine pikkuaittoineen. Kokonaisuus oli kuin Akropolis: rakennukset hienon harkitusti sijoitetut, materiaali ja värit yhtenäisiä.

Makuvalintaa oli näissä molemmissa tapauksissa suurelta osaltaan suorittanut itse luonto, kaikin sen käytettävissä olevin nöyrin ja köyhin keinoin.

Arkkitehdin koko ammatti on valikoivaa, selektiivistä toimintaa.

Mitä korkeammalle arkkitehtuurin taso jossakin kulttuuripiirissä kohoaa, voidaan todeta selvä keinovarojen hioutuminen yksinkertaisuutta kohti, tuloksena paletin köyhyys tavallaan. Mutta tietty keinovarojen keskittäminen, paletin köyhyys on usein sisäisen ja ulkonaisenkin rikkauden edellytys. Alkukantaisessa yhteiskunnassa, jossa karuus ja yksinkertaisuus on suorastaan pakon sanelema, on rakentaminen juuri tästä syystä saavuttanut tietyn harmonian.

Meidän aikanamme arkkitehdin vaikeus on siinä, että me elämme todellisessa runsauden pulassa. Tämä runsauden pula ei koske vain käytettävissä olevia rakennusaineita vaan koko sitä liiketilassa olevien elämänmuotojen kenttää, jonka ympärille ja ylle rakennuksemme pitäisi rakentaa. Hämäävä liikarikkaus koskee siis myös sitä teema-aineistoa, jota minun pitäisi keskustelun alustukseksi käsitellä. Olenkin senvuoksi ottanut mukaani tämän suomalaisen kiven, ikäänkuin rajoittaakseni esitykseni vain oleelliseen, karuun ja konsentroituun. Mikäli kokouksen osaanottajat eivät pääse asioissaan yksi­mielisyyteen voidaan kiveä puheenjohtajan harkinnan mukaan myös käyttää painavana argumenttina vastapuolen nujertamiseksi.

Rakentaminen on arkkitehtuuria silloin kun se toteuttaa vaatimuksen harmoniasta.

Tunnen syvästi, että suomalaisesta arkkitehtuurista – arkkitehtuurista yleensä – voidaan nyttemmin puhua vain projisioimalla meidän työmme kansainvälistä taustaa vasten. Koetan sieltä löytää vain ne perusteemat, joiden käsittelyn ja selvittelyn toivomme keskustelussa tuovan vastauksen myös kotoisiin arkkitehtuurikysymyksiimme jo tänään – mutta erikoisesti huomenna ja ylihuomenna. Sillä uusi rakentamisen ja rakennuskultturin maailma on jo hahmottumassa.

Otan lähtöteemaksi arkkitehtityön kansainvälisyyden, mondiaalisuuden, mitä nimeä vain tahdomme käyttää.

Kansainvälisyys

Kansainvälisyys näyttää monesta vain ilmaan heitetyltä sanalta, mutta kun sanat ja kuvat ja ajatukset ilmaan heitettyinä – huimaavasti alati kehittyvän lentoliikenteen välityksellä – nopeasti kulkeutuvat poliittisten rajojen yli, on tosiasia, että kirjallisuuden, aikakauslehtien välityksellä on käymässä eräänlainen entisestään selväpiirteisten ja valmiiden arkkitehtuurikultturien laajamittainen osmoosi-­ilmiö. Voidaan puhua arkkitehtuurikulttuurien yhteentörmäyksestä.

Esim. Japanin vanhan asuntokulttuurin hedelmöittävä, makua puhdistava vaikutus länsimaiseen palatsiarkkitehtuurin rudimentteja kuljettavaan, sen sukurasituksia kantavaan asumismakuun on yleisesti tuttu ilmiö. Japanista on löydetty jotakin, joka on ilmeisesti terveempää ja elinkelpoisempaa kuin oma asuntokulttuurimme, jotain, keinovarojen karuudesta huolimatta, tai juuri niiden ansiosta elämänläheisempää ja arkielämää harmoonisemmin säestävää.

Eivät vain kuvat ja kirjat ole ärsykkeinä yhtenäistävälle kehitykselle. Myös ihmisen helppo liikennöiminen tuhansien kilometrien päähän yhden vuorokauden sisällä vie meidät todellisten rakennusesimerkkien viereen jo niiden rakenteilla ollessa. Itse olen joutunut miltei seuraamaan erään Marseillen asuntotalon valmistumista. Tämähän on aivan ennenkuulumatonta läheisyyttä, se on enemmän kuin televisiota rakentamisen alalla. Ja on aivan selviö, että maiden lähenemisen kehitys tulee jatkumaan kiihtyvällä vauhdilla. Ulkomaiset ylioppilaat tulevat toimistoihimme, tuovat tietoja, kirjallisuutta, vaihtavat ajatuksia täkäläisen arkkitehtinuorison kanssa ja vice versa.

Mikä tulee olemaan tästä lopputuloksena. On aivan helppo nähdä, että kansainvälisen aktiviteetin tuloksena on myös arkkitehtuurikäsityksien keskinäinen hioutuminen arkkitehtuurikäsitysten universaalisuudeksi.

Universaalinen arkkitehtuuri

Ei voida ajatellakaan, että minkäänlainen kansallinen eristäytyminen itse peruskäsitysten alalla enää tosiasiassa voi olla olemassa. Kaikki kansallinen rajoittuneisuus arkkitehtoonisen ymmärryksen alalla tulee hiertymään ja karsiintumaan pois. Emme voi ajatella missään maassa, ei edes primitiivisimmissä, minkäänlaista arkkitehtoonisten kalevalakorujen maailmaa. Primitiivisetkin kansanyhteisöt joutuvat saamaan osakseen universaalisen arkkitehtuurin säteilyä, sen siunausta tai kirousta. Kansainväliset arkkitehdit ajattelevat, suunnittelevat ja rakentavat jo nyt niin Marokon kuin Intian kansoille. Mutta universalistisella arkkitehtuurilla on myös ollut paljon iloista oppimista maanläheisiltä rakennuskulttuureilta juuri niissä seikoissa, mitä se itse pitää oleellisimpana: fundamentaalisten elämänarvojen huomioimisessa. Tämä onkin aikamme arkkitehtuurin eräs näkyvin perusteema.

Emme voi ajatella missään maassa, ei edes primitiivisimmissä, minkäänlaista arkkitehtoonisten kalevalakorujen maailmaa.

Fundamentaaliset elämänarvot

Fundamentaalisten elämänarvojen etsiminen ja niiden huomioiminen rakentamisessa? Asia sietää sen selvityksen, että esim. vankileiri, jossa ihminen elää alkeellisinta mahdollista elämää, on mielestäni juuri fundamentaalisen vastakohta. Se mikä on todella perustavaa laatua, sen pitää voida olla hyödyksi ihmisen kehitykselle vapauteen ja henkiseen arvonnousuun. Arkkitehtuuri ei saa painaa matalaksi ihmisen henkisiä oraita, sen pitää olla kuin puutarha, jossa kaikki arvokas vapaasti saa versoa. Sen on stimuloitava ihmisyyttä.

Yhteiskunnalliset rakennuskysymykset

Sosiaalinen ajattelu on tietyn ihmisyysvaatimuksen esittämistä. Kysymys on tullut arkkitehtuuriin yhteiskunnallisten rakennuskysymysten, tähän mennessä ehkä lähinnä asuntokysymysten ratkaisemisvaatimuksena. Asumisen probleema on perusteema m.m. modernin arkkitehtuurin kansainvälisten kongressien ohjelmassa. Mutta tietysti myöskin julkisten rakennusten kysymys kuuluu sosiaalisten rakennuskysymysten piiriin eikä sen merkitystä voida yliarvioida.

Asumisen perusprobleemien ratkaiseminen nähdään yleensä siinä valossa, että sen tulee ratkaisemaan rakentamisprosessin teollistaminen standardisoimisen avulla. Mutta tämä onkin jo sellaisenaan uusi teema, joka tuo meidät kovemmalle ja rajoitetummalle pohjalle kuin mitä on sosiaalisuuden laaja ja monipaikkainen käsite.

Teollinen rakentaminen

Teollinen rakennustuotanto ja standardisoiminen kytkee mahdollisesti piiriinsä myös taloudellisten rakennusprobleemien oikean ratkaisun. Suomi on eräs edelläkävijämaita tässä suhteessa, siten että meillä on päästy käytännöllisen työn asteelle standardisoimisen merkeissä. Onko työmme tässä sektorissa ollut joka suhteessa oikein suunnattua ja ovatko sen tulokset riittävän korkealla tasolla on asia, josta voidaan keskustella.

Rakennuselementtien valmistaminen kuuluu sekin standardisoimisen piiriin. Elementtirakentaminen on kansainvälinen probleema, jonka pohdinta ei vielä ole johtanut kovinkaan käyttökelpoisiin yleisiin tuloksiin. Selektio ei ole vielä tuonut universaalisesti hyväksyttyjä standardeja. Standardisoiminen – kansainvälisesti ottaen – on suurissa vaikeuksissa kahden keskenään disharmonisen mittajärjestelmän vallitessa. Insinöörit sanovat, että on vaikea tutkia menestyksellä anglosaksilaisia tuumajärjestelmän mukaisia ammattikirjoja (neliötuumat, neliöjalat jne.).

Mittojen ja muotojen yhtenäistäminen rakennusalalla, jolle perinteellinen vanhoillisuus lyö leimansa, ei ole helppo tehtävä. Päinvastoin, se on suunnaton yleismaailmallinen tehtävä, jonka kimppuun totaalisena tehtävänä ovat uskaltautuneet vain harvat: lähinnä Ernst Neufert ja Le Corbusier.

Mutta mikä on harmonia ja miten se voisi meitä hyödyttää? Onko se joku ilmassa roikkuva sulosointu tai vain pelkkä sana?

Olemme käytännössä nähneet, että yleensä kaikki edelläkosketellut teemat ovat jokaiselle arkkitehdille jokapäiväistä ja – melko sitkeästipurtavaa – leipää. Kukin niistä erikseen ja kaikki yhdessä muodostavat probleemeja, joiden x:n ja y:n ja z:n arvoja meidän on vaikea löytää, koska teema-aineistomme on, kuten itse elämä, aina liiketilassa.

Luonnontiede tuntee ilmiön, johon kiinnitän hetkeksi huomiomme. Samoin kuin eläinlajeissa ilmenee rudimentteja elimistä kauan senjälkeen kun asianomaista elintä on tarvittu, samoin on todettu, että eräänlaisia alkioita elimistä, joita eläinlaji ehkä miljoonien vuosien kuluttua tulee tarvitsemaan, voidaan myös havaita. Tällaisia elimien alkioita sanotaan orimenteiksi.

Voisimmeko oman ammattimme piiristä löytää mitään sellaista teemaa tai orimenttia jostakin teemasta, jonka merkitys vasta tulevaisuudessa käy meille selväksi?

Mielestäni harmonian teema on sellainen.

Mutta mikä on harmonia ja miten se voisi meitä hyödyttää? Onko se joku ilmassa roikkuva sulosointu tai vain pelkkä sana? Voitaneen ainakin sanoa, että harmonia on kysymys, josta pohjaltaan voidaan puhua vain teoreettisena kysymyksenä. Mutta teoriaa meidän alallamme pidetään usein epäilyttävänä. Onko meidän siis jätettävä harmoniaopit vain musiikin teoreetikoille, jotka parin vuosituhannen kuluessa ovat rakentaneet niin lujan pohjan säveltaiteelle, että sen varassa on voitu säveltää ja soittaa koko monihaarainen länsimainen orkesterimusiikkituotanto. Joku voi asettaa kyseenalaiseksi tai makuasiaksi harmoniakysymykset rakennusalan piirissä. Mutta siinä juuri onkin valinta tehtävä. On mitä suurimmassa määrässä tärkeä makuasia valitsemmeko tien, joka hapuilee uusien vielä epämääräisten tieteiden: – biologian tai psykologian – sumuissa ja rämeissä, vai pyrimmekö tietoisesti rationaalista järjestystä kohti.

Otan pari esimerkkiä rationaalisesta harmoniasta.

Tässä on kappale luonnonkiveä. Siitä on tehtävä jotakin. Me suoritamme kiven muokkaamisen rakennuskappaleeksi erilaisilla työkaluilla, joista ihmisen ajatus – hänen teoreettinen kehittelytaitonsa – varmaankin on tärkein. Niinkin yksinkertainen kiven johdannainen kuin tiilikivi toteuttaa vain erään teoreettisen lain, 1:2:4. Sen mittasuhteet – korkeus, leveys, pituus – on todettu ja tutkittu hyviksi. Teoreettisen harmonian käsite on näin viety käytännön piiriin.

Silloin kun joku aikakausi päätyy yhtenäiseen käsitykseen rakentamisen käytännöllisistä ja teoreettisista kysymyksistä, on tuloksena myös arkkitehtuurin yhtenäinen muotomaailma, jota sanotaan ajan tyyliksi.

Tyyli

Tyyli on valintaa, tarpeettoman hylkäämistä.

Kun Sokrates kuljeskeli Ateenan basaarissa kerrotaan hänen ihmetelleen miten paljon maailmassa on, mitä hän ei tarvitse. Sama koskee arkkitehtuuria ja rakentamista. Vasta kun tiedämme, mitä meidän on hylättävä, tiedämme myös mitä meille jää. Tyyli, sanan oikeassa mielessä, syntyy juuri täten selektiivisen toiminnan tuloksena.

Mutta parhaitakaan kansainvälisiä kaavoja ei voida sellaisinaan käyttää. Ne on sovellettava tiettyihin olosuhteisiin, tiettyyn paikallisuuteen. Ja toisaalta sitä rakentamista, jota kutsutaan suomalaiseksi arkkitehtuuriksi on tänään ja huomenna arvosteltava sen mukaan, antaako meidän työmme myös sellaisia luotettavia tuloksia, joista kansainväliselle rakennustaiteelle voi olla hyötyä. ↙

Tutustu numeron muuhun sisältöön (ARK 6/1956) →  

IlmoitusAdvert