IlmoitusAdvert

Julkaistu lehdessä 1/2022 - Kaupunki

Pääkirjoitus

Pääkirjoitus 1/2022: Pelimerkit

Kristo Vesikansa

Suomalaista kaupunkirakentamista ovat viimeisen vuosikymmenen ajan leimanneet ympäri maata levittäytyvät tornitalot. Pääkaupunkiseudulla niitä on kohonnut erityisesti joukkoliikenteen asemien ympäristöön, sekä yksittäisinä maamerkkeinä että useamman tornin ryppäinä. Oulussa torneja on pystytetty myös ruutukaavakeskustaan, ja Tampereen rautatieaseman ympärille on rakentumassa todellinen tornitalokeskittymä. Osansa korkeasta rakentamisesta ovat saaneet myös monet pienemmät kaupungit.

Keski-Pasilan Trigoni-hankkeen kaatuminen viime vuoden lopulla sai kiireisimmät julistamaan korkean rakentamisen buumin päättyneeksi. Suomen tähän saakka mittavin tornitalokeskittymä olisi koostunut neljästä Arkkitehtitoimisto Lahdelma & Mahlamäen suunnittelemasta asuin-, toimisto- ja hotellirakennuksesta, joista korkein olisi kohonnut yli 200 metrin korkeuteen. Ennuste tuulen kääntymisestä saattoi kuitenkin olla ennenaikainen, sillä tammikuussa työeläkeyhtiö Varma ilmoitti rakentavansa viereiselle tontille hieman maltillisemman kokoisen toimistotornin. Peli näyttää siis jatkuvan.

Tornitalopelin avaussiirron Suomessa teki arkkitehti Sigurd Frosterus tasan sata vuotta sitten. Hän ehdotti ”ilmavaksi kangastukseksi” kutsumaansa tukevaa tornia suunnitteilla olleen Stockmannin tavaratalon yhteyteen. Arkkitehdissa julkaistussa kirjoituksessa Frosterus kuvasi lennokkain sanankääntein, miten pilvenpiirtäjien pelkistetty arkkitehtuuri kasvoi modernin suurkaupungin sykkeestä: ”Pilvenpiirtäjän massat, jotka häipyvät kivihiilensavuun ja usviin, näkyvät ympäröivässä rakennusmeressä vain kahtena, eri vahvasti valaistuna pintana, useimmiten kuitenkin vain yksivärisenä jättiläisharkkona taivaan aavaa taustaa vastaan.” Kaupungin yllä leijuvat saastepilvet tuskin herättävät tänä päivänä yhtä romanttisia mielikuvia, mutta pilvenpiirtäjien viehätys modernin suurkaupungin symboleina ei näytä kadonneen. 

Frosteruksen tornitalosuunnitelma ei herättänyt aikalaisissa kovin voimakkaita reaktioita, mutta Väinö Vähäkallion vuonna 1928 tekemä ehdotus Kino-Palatsin tontille, Keskuskadun vastakkaiselle puolelle sai aikaan kiivaan debatin pilvenpiirtäjien eduista ja haitoista. Myös arkkitehtikunta jakautui korkean rakentamisen kannattajiin ja vastustajiin, ja jälkimmäisten joukosta löytyi yllättäen myös Sigurd Frosterus. Lehtikirjoituksissa esitetyt argumentit on kuultu sittemmin moneen kertaan myöhemminkin: Torneja puolustettiin rakennusmaan puutteella, kaupunkikuvan rikastamisella, yksityisellä yritteliäisyydellä ja uudenaikaisuudella. Vastustajat pitivät Kino-Palatsin tornia vaarallisena ennakkotapauksena, joka johtaisi Helsingin horisontaalisen siluetin turmeltumiseen, liikenneruuhkiin ja jättäisi naapurirakennukset varjoonsa.

Uudemmista suomalaisista tornitaloista syntyy valitettavan usein vaikutelma, että resurssit on jouduttu käyttämään betonirunkoon ja monimutkaisiin teknisiin järjestelmiin, jolloin arkkitehtuuri on jäänyt sivurooliin.

Stockmannin ja Kino-Palatsin pilvenpiirtäjät jäivät rakentamatta, kun 1930-luvun lamakausi vei hankkeilta taloudellisen pohjan. Samoin on käynyt lukuisille myöhemmille tornitalosuunnitelmille. Esimerkiksi Arkkitehdin kymmenen vuoden takaisessa erikoisnumerossa esitellyistä projekteista vain kourallinen on toteutunut tähän mennessä. Uusille hankkeille näyttää silti löytyvän tilaajia. Tämä johtuu ainakin osittain kiinteistöjen houkuttelevuudesta sijoituskohteina. Äärimmillään ilmiö näkyy New Yorkin ja muiden miljoonakaupunkien asuinpilvenpiirtäjissä, joiden tähtitieteellisen kalliit huoneistot saattavat seisoa suurimman osan ajasta tyhjillään. Myös Suomessa suuret kiinteistösijoittajat ovat viime vuosina ostaneet useita tornitaloja jo ennen niiden valmistumista.

Tornitaloilla näyttää siis olevan edelleen kysyntää, mutta syntyykö niiden avulla ekologisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää kaupunkia? Korkeaa rakentamista on pitkään perusteltu kaupunkirakenteen tiivistämisellä ja liikenteen päästöjen vähentämisellä. Toisaalta teräs- tai betonirunkoisen tornitalon hiilijalanjälki on huomattavasti suurempi kuin vastaavan kokoisen matalamman rakennuksen, mikä asettaa väitteen kyseenalaiseen valoon. Ratkaisuja ongelmaan saattaa kuitenkin löytyä nopeastikin teollisesta puurakentamisesta. Hyvä esimerkki on Skellefteån kaupunkiin Pohjois-Ruotsiin viime vuonna valmistunut 20-kerroksinen hotelli, ja huomattavasti korkeampiakin puurakennuksia on suunnitteilla. Suomen korkein puutalo on toistaiseksi 14-kerroksinen opiskelija-asuntola Joensuussa.

Viime vuosina arkkitehtonisesti korkeatasoisia tornitaloja on rakennettu esimerkiksi muiden Pohjoismaiden pääkaupunkeihin. Sen sijaan uudemmista suomalaisista tornitaloista syntyy valitettavan usein vaikutelma, että resurssit on jouduttu käyttämään betonirunkoon ja monimutkaisiin teknisiin järjestelmiin, jolloin arkkitehtuuri on jäänyt sivurooliin. Erityisen vaikealta näyttää miellyttävien kaupunkitilojen luominen tornitalojen juurelle. Varsinkin suurissa hybridikomplekseissa, joissa tornit kohoavat massiivisen jalustan päältä, jalankulkijan näkökenttää hallitsevat liian usein tympeät umpiseinät ja huoltoliikenteen sisäänkäynnit. Tasoa pitäisi siis nostaa merkittävästi, jotta korkea rakentaminen voisi lunastaa paikkansa kaupungeissa. ↙

IlmoitusAdvert