Tilojen ammattilainen

Kirjailija Eeva Turusen kolumnissa lounastauolla tapahtuu.

OLEN TILOJEN AMMATTILAINEN. Kokouskamerani sulkeutuu, ja lounastauko aukeaa kokousten väliin. Ehdin kyllä, olen ehtiväinen. Palautan taulut seinälle. Tämä on työhuoneeni. Ohjenuorani on se, että liian suuria kalusteita ei tule hankkia. Työpöytäni kannen koko onkin 600 × 600 mm. Pöydällä on 750 mm leveä näyttö sekä näppäimistö. Hiiri mahtuu, jos sitä ei juuri liikuta. Ruokalautanenkin mahtuu, siirrän vain näppäimistön näyttöni jalustalle ja kuljetan hiirtä reidellä. Mukin alustaksi sopii lattialla oleva tulostin, jonka ominaisuuksista toimii enää skannaus. Skannaan ainakin kerran kolmessa vuodessa. Näyttö tummuu akkusyistä, lähipistorasia vain on irronnut seinästä. Sähköasentajaa ei voi vielä kutsua tilojen ammattilaisen työhuoneeseen, sillä se on alennustilassa, mutta jatkojohtoletka auttaa. Päivitän kaaviota ja asentoani. Lautanen pirstoutuu lattialle. En ehdi siivota, mutta jos pysyttelen työtuolilla, vältän ongelmat. Tuolin verhoilu on ratki, joten pidän tuolilla tyynyä, mutta tyyny on usein lattialla, nytkin. Tyyny on tyynynpäällinen, jonka sisällä jokin toimii littanapehmusteena. Mikä? Astun jo unohtuneisiin sirpaleisiin ja kumipuun sekaan. Kumipuuhun osun usein. En ymmärrä, että asioita voi siirtää, vaikka olen kätevä. Puun vieressä on niin sanottu designtuoli. Tyynyt sen päällä eivät sovi istumalätykän verhoiluun, mutta lätykkä ei näy: sitä peittää ruma pussilakana nurin. Päällimmäisenä on haarautuva suurtyyny ja sen yllä hirttoköysimäisessä amppelissa kuivakka köynnös. Kastellakseni nousen kokoon taitetulle huteralle kolminiveliselle patjalle. Taittopatja rapisee, koska välissä on käsikirjoitukseni, jonka kätkin ennen palovaroitinkartoittajan tuloa. Multavettä valuu amppelista tyynylle. Väliin viskaan paidan, joka on ollut multavesiliinana niin kauan, että paituus on hämärtynyt. Ilmavirta tempaa köynnöksestä lehtiä, eikä imurointivitkastelu enää käy. Suulake kulkee lattialla ja sukeltaa kasvilaatikon alle, ja kätketyt oliiviöljypullot ehkä pilaantuneine sisältöineen kaatuvat, kuten aina imuroidessani. Kuiskaan alakertaan sanan anteeksi, kuten aina imuroidessani. Pullot tulee heti nostaa pystyyn, tämän minäkin tiedän. Keskilattialla haittaa käytetty liesi neljättä kuukautta; se on korvaamaisillaan keittiön viallisen lieden. Pian kutsun asentajan, tunnen sen. Kuljen lieden ohi, ja se rämisee taas kerran: päällä on pelti ja ritilätaso. Ääneltä välttyäkseen ihmisen on kierrettävä liesi kaukaa tai hiivittävä. Kiertämään ei mahdu: toisella puolen on piano ja toisella olennainen vaunu ja kyllä muutakin. Vaunun ansiosta näkösällä on katoamaan taipuvaisia tarve-esineitä, kuten ikkunan avain, hyttyshattu, bilevalaisin, sormisuojamalli ja kirjanmerkkikauppiaan myymä kirjanmerkki. Olenko käyttänyt merkkiä? En. Revin yleensä lehdestä suikaleen tai nyppään päästäni hiuksen kirjanmerkiksi. Vaunussa on myös ala-asteella hitsaamani vasara, jolla kuuluu takoa kynnyksen naulaa. Naula on taas kohonnut, joten vasaroin. Alaviistosta näkee tilan epätavallisesta kulmasta, virkistävää – kohottaudun ja siirrän pellin ynnä ritilätason pianon kannelle noin vain. Toivottu uudistus! Pianoa en soita; moinen olisi konsertoimista. Pianon päällä on ruokakauppamehikasvi teennäisessä Provence-ruukussa. Päätin heti vaihtaa ruukun, kuusi vuotta sitten. Silmä tottui. Toivon silmää, joka ei totu. Silmäni on tottunut myös raitisilmaventtiilin oransseihin teippeihin. Venttiiliin syntyi ampiaispesä, jonka asukkaita ryömi sisään, ja palasin lomalta kauheaan kalmistoon. Teippasin venttiilin ja annoin ruumiita nuorelle ihmiselle. Yhden hän säilöi liemeen pieneen pulloon. Sain sen lahjaksi. Se on hyllyssä kellon vieressä. Kokous pian alkaakin – riennän suihkuun. Seurana on kasveja, on ollut kauan: saapui tuholaisia, ja huuhdoin enimmät ennen seuraavaa vaihetta. Seuraava vaihe on arvoitus. On kasvisuihkussa puolensa, laimea tropiikin tuntu. Kyykkyvaahdotuksen ansiosta shampoo ei saavuta kasveja. Ei niitä saavuta päivänvalokaan. Onko kasvilamppu yläkaapissa? Asiaa tutkiakseni minun olisi siirrettävä tutkintotodistusta ja vieriviä esineitä, mutta en siirrä, ei kun siirrän, sillä aistin todistuksen skannaamisen momentumin, ennakoin suunnittelijapätevyyden hakua. Skannauspisteellä on säpinää vielä minuuttia vaille. Nostan taulut seinältä, avaan kameran ja jaan kalustuspohjan. Minä, tilojen ammattilainen, sanon: taukotilan sohva SO2 on siro ja pöytä P7 kapea – jää väljyyttä, ei näytä ängetyltä.

Eeva Turunen on arkkitehti ja kirjailija.

Julkaistu lehdessä 3 – 2026 - Pieniä tekoja