Kiertotalouden arkkitehtuurille ei tarvitse etsiä esikuvia vuosisatojen takaa

Viimeisen vuoden aikana olen käynyt Tanskassa vierailleiden arkkitehtikollegojen kanssa lukuisia ajatuksia herättäviä keskusteluja Pihlmann Architects -toimiston Kööpenhaminaan suunnittelemasta Thoravej 29 -korjaushankkeesta. 1960-luvun tehdasrakennuksen transformaatio vakavaraisen taidesäätiön toimitiloiksi on joidenkin mielestä kunnianhimoisinta, mitä kiertotalouden saralla on alallamme tähän saakka nähty, kun taas toiset kokevat sen itsetarkoitukselliseksi kikkailuksi, joka ei millään lailla edistä ajattelutavan leviämistä laajemmalle.

Ristiriitaiset reaktiot tuovat hyvin esiin yhden kiertotalouden arkkitehtuurin dilemman: Kuinka mielekästä on panostaa Thoravej 29:n kaltaisiin näyttäviin pioneeriprojekteihin, jotka koettelevat alan teknistaloudellisia rajoja, luovat uudenlaista estetiikkaa ja mahdollisesti innoittavat muita uusien toimintatapojen pariin? Olisiko sittenkin tärkeämpää muuttaa pienin askelin rakennusalan arkisia käytäntöjä, vaikka se tarkoittaisi konventionaalisempaa muotokieltä ja vähemmän kuvauksellisia projekteja? Näiden kysymysten kanssa olemme tasapainoilleet myös tätä numeroa tehdessä.

Se on joka tapauksessa selvää, että siirtyminen kiertotalouteen muuttaa lähitulevaisuudessa merkittävästi arkkitehtisuunnittelun luonnetta. Abstraktien ideoiden ja konseptien sijaan suunnitteluprosessin pitää lähteä liikkeelle konkreettisista, olemassa olevista rakennusosista, tai sitten suunnitelmat tulee jättää niin yleispäteviksi, että ne voidaan toteuttaa melkein mistä tahansa saatavilla olevista kierrätysmateriaaleista. Lisäksi projektit pitäisi suunnitella siten, että rakennusosat voidaan myöhemmin irrottaa ja uusiokäyttää vaurioitta.

Merkittävimpiä kiertotalouden mukanaan tuomista muutoksista onkin materiaalien ja niiden ominaisuuksien nousu keskiöön, jopa siinä määrin, että ne uhkaavat jättää arkkitehtuurin muut arvot varjoonsa. Viime vuonna ilmestyneessä tutkimusartikkelissaan ”The new aesthetics of circular architecture” Aalto-yliopiston apulaisprofessori Antti Lehto ja vanhempi yliopistonlehtori Sanna Lehtinen argumentoivat, että kiertotalouden arkkitehtuurin tulisikin materiaalien arvon tunnistamisen lisäksi kiinnittää huomiota myös merkitysten luomiseen ja aistimellisuuteen. 

Hyvänä esimerkkinä tällaisesta kolmiyhteydestä Lehto ja Lehtinen mainitsevat Peter Zumthorin Hannoverin maailmannäyttelyyn vuonna 2000 suunnitteleman Sveitsin paviljongin. Näyttelyn jälkeen hyötykäyttöön päätyneistä puutavarapinoista koostunut paviljonki oli samanaikaisesti protesti tapahtuman edustamalle kertakäyttökulttuurille ja väkevä moniaistinen tilakokemus, jonka saivat aikaan mittasuhteiltaan vaihtelevat labyrinttimaiset tilat, niissä kaikuneet äänet, tuoreen puun tuoksu ja parrujen väleistä langenneet valonsäteet. Itsekin muistan elävästi paviljongin synnyttämän ruumiillisen kokemuksen, vaikka sen ideologista sanomaa en tuolloin aivan tavoittanut.

Zumthorin paviljonki on osuva muistutus siitä, että arkkitehtuurin lähihistoriasta löytyy monia unohtuneita sivupolkuja, jotka voivat kiertotalouden perspektiivistä näyttää yllättävän tuoreilta ja kehityskelpoisilta. Jostain syystä paljon suositumpaa on kuitenkin ollut etsiä ajattelutavalle esikuvia kaukaa historiasta, kuten antiikin rakennusfragmenttien uudelleenkäytöstä keskiajalla tai omasta vuosisataisesta perinteestämme siirtää hirsitaloja uusiin paikkoihin maareformien, perinnönjakojen ja kaupunkien kasvun seurauksena. Sitten kun suomalaisen kiertotalousarkkitehtuurin historia joskus kirjoitetaan, yhdeksi sen merkkityöksi kannattaa perinnerakennusten ohella nostaa arkkitehti Kaarlo Viljasen oma talo Vaasan lähellä. Hän on rakentanut kompleksiaan vähitellen yli neljänkymmenen vuoden ajan purku- ja remonttityömailta ja romukaupoista pelastamistaan osista, ja lehden lukijoilla on nyt ainutlaatuinen tilaisuus päästä kurkistamaan tämän huolella varjellun aarteen sisuksiin.

 Toinen pidempi kirjoitus laajentaa teemaa arkkitehtonisten ideoiden uudelleenkäyttöön. Eri puolilla Eurooppaa työskentelevä arkkitehtuurivalokuvaaja Marc Goodwin on havainnut ympäri mannerta samanaikaisesti virinneen trendin, jonka tunnuspiirteisiin kuuluvat kurinalainen muodonanto, ornamentiikka ja historiallisten aiheiden vapaat tulkinnat. Esseessään Goodwin pohtii ilmiön suhdetta 1980-luvun postmodernismiin ja toisaalta valokuvauksen kentän viimeaikaisiin muutoksiin.

Numerossa esiteltäviin projekteihin sisältyy sekä toteutuneita että suunnitteilla ja rakenteilla olevia hankkeita kiertotalouden eri sektoreilta ja eri mittakaavoissa. Valikoimaan kuuluu niin vanhojen rakennusten korjauksia ja muutoksia, kierrätysosien uudelleenkäyttöä kuin näiden yhdistelmiä. Projekteissa tulevat näkyväksi tämän hetken suomalaisen kiertotalousarkkitehtuurin ilmaisukeinojen variaatiot.

Kristo Vesikansa on Arkkitehti-lehden päätoimittaja.

Julkaistu lehdessä 4 – 2026 - Uudelleenkäyttö