Kiertotalousajattelu haastaa arkkitehdin työnkuvan ja ihanteet – neljä arkkitehtia pohtii, mihin huomio tulisi kiinnittää juuri nyt

Kysyimme neljältä arkkitehdilta, mikä kiertotaloudessa kiinnostaa tai mietityttää juuri nyt.

Käyttötarkoituksen muutos on helpoin tapa toteuttaa kiertotaloutta

Käyttötarkoituksen muutokset ovat mielestäni erityisen kiinnostava kiertotalouden ilmiö, koska ne ovat rakennusalan helpoimpia ja vaikuttavimpia tapoja hyödyntää olemassa olevia resursseja uudelleen. Kun rakennukselle löydetään uusi käyttö, suuri osa sen materiaaleista, rakennusosista ja infrastruktuurista voidaan säilyttää ilman purkamista ja uudelleenrakentamista.

Pääkaupunkiseudulla väestönkasvu ja muuttuvat asumistarpeet ovat lisänneet asuinrakentamista, samalla kun etätyö ja talouden hidastuminen ovat vähentäneet toimistotilojen kysyntää. Vantaalla toimistorakennuksia puretaan keskimäärin 36 vuoden iässä, ja vuoden 2024 lopussa Helsingin seudulla oli 1,3 miljoonaa neliötä tyhjää toimistotilaa. Tämä tarjoaa mahdollisuuksia erityisesti 1980–1990-lukujen toimistorakennusten muuttamiseen asuinkäyttöön.

Olin mukana Tampereen yliopiston Circuit-tutkimushankkeessa, jossa tarkastelimme toimistorakennuksen muuttamista asuinkäyttöön ja vertasimme sitä purkavaan uudisrakentamiseen. Tavoitteena oli selvittää vaihtoehtojen ympäristö- ja kustannusvaikutuksia.

Tapaustutkimukseksi valitsimme Vantaalla sijaitsevan 1990-luvun toimistotalon, jolle suunnittelin realistisen muutosskenaarion toimistosta asunnoiksi. Suunnitelmassa rakennuksen kantava runko, porrashuoneet, hissikuilut ja väestönsuoja säilytettiin. Tilajärjestelyt ja talotekniikka uusittiin ja rakennusta parannettiin lisäeristyksellä sekä uusilla ikkunoilla, ovilla ja lasitetuilla parvekkeilla. Vertasimme päästöjä ja kustannuksia Vantaalle vuonna 2018 rakennettuun tyypilliseen viisikerroksiseen betoniseen asuinkerrostaloon.

Tulokset osoittivat, että toimistorakennuksen muuttaminen asunnoiksi oli sekä merkittävästi vähäpäästöisempi että edullisempi vaihtoehto kuin uudisrakentaminen. Muutoksen rakentamisvaiheen päästöt olivat 54 prosenttia ja 50 vuoden elinkaaripäästöt 81 prosenttia uudisrakennuksen tasosta. Alkuinvestointi oli 48 prosenttia ja 50 vuoden elinkaarikustannukset 62 prosenttia uuden rakennuksen kustannuksista. Tuloksia ei voida kuitenkaan suoraan yleistää kaikkiin rakennuksiin.

Käyttötarkoituksen muutoksissa kiertotalous ei ole ylimääräinen, päälle liimattu vaatimus, vaan keino ratkaista samanaikaisesti useita ongelmia: pidentää rakennusten käyttöikää, vähentää päästöjä ja materiaalien kulutusta, alentaa rakentamiskustannuksia, säästää rakennusperintöä sekä vastata kasvavaan asuntotarpeeseen ja tukea kaupunkien täydennysrakentamista.

Malin Moisio arkkitehti ja väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Tutkimustulokset on julkaistu artikkelissa Malin Moisio ym. (2026): ”Carbon and cost implications of adaptive reuse”, Energy and Buildings 361.

Miten vähän tekemisestä tulisi esittelemisen arvoista?

Sana kiertotalous tuo ensimmäisenä mieleen kierrätysmateriaalit ja tanskalaisten arkkitehtien näyttävät uusiokäyttöratkaisut. Ilmaston kannalta parasta olisi kuitenkin tehdä vielä vähemmän: jättää purkamatta ja rakentamatta, hyödyntää olevaa ja välttää ylikorjaamista. Vaikka tällöinkin kyseessä on arkkitehtoninen valinta, ei siitä synny kovin näkyvää arkkitehtuuria. 

Huomasin tämän esitellessäni hiljattain suunnittelemaamme päiväkodin käyttötarkoituksenmuutosta valokuvaajalle. Ajatuksen tasolla olin ylpeä ehjänä puretuista, uudelleen asennetuista laattalattioista ja alakatoista sekä toimenpiteiltä säästetystä siivouskeskuksesta. Silti toistelin kuvaajalle, ettei kohteessa oikein ole kuvattavaa, kun teimme niin vähän muutoksia. Jäin pohtimaan, miten irrottautua arkkitehtina näkyvän muutoksen vaatimuksesta.

Saman ristiriidan kanssa olen elänyt korjatessamme omaa pientaloamme Helsingin Puu-Koskelassa. Olemme säilyttäneet kaiken, mitä ei ole ollut pakko uusia, ja täydentäneet taloa ympäri Suomea hankituilla käytetyillä rakennusosilla.

Kiertotalouteen on helppo hurahtaa, kun sen käsittää uudelleenkäytettävien aarteiden metsästyksenä. Materiaalien hankinta on sisältänyt satoja keskusteluita eri alustoilla lähes kaikista mahdollisista rakennustarvikkeista. Hykertelin tyytyväisyydestä kotiutettuani Kotkasta vanhat lakatut koivuvaneriovet karmeineen. Tämä sai minut havahtumaan oman ajatteluni vinoumaan: kaunis, Facebookista sattumalta löytynyt esine saa minut innostumaan, mutta ehjänä säästetty kolmenkymmenen neliön märkätila päiväkotityömaalla ei vastaavalla tavalla, vaikka sen ilmastohyöty on moninkertainen. Siitä ei saa hienoja valokuvia jaettavaksi Instagramissa. Herää kysymys, miten vähän tekemisestä saadaan paitsi esiteltävän arvoista myös ammatillisesti palkitsevaa.

Päiväkotityömaalla vanhojen alakattojen säilyttämistä vastaan argumentoitiin ensin vastuukysymyksillä – kuka vastaa, että alkuperäiset levyt on turvallista kiinnittää takaisin olevaan rankaan? Kun tämä kysymys oli selätetty, oli vastassa uusi, tällä kertaa estetiikkaan pohjautuva argumentti: vanhat kiinnitysreiät ja uudet ruuvit jäisivät näkyviin. Lopulta reiät kitattiin ja ruuvit jätettiin näkyviin, tilaajan ja arkkitehdin luvalla.

Kiertotalouden uusi arkkitehtuuri ei olekaan uusi vaan vanha, uudelleen valittu, kulumineen kaikkineen. Vaikeinta ei ole löytää käytettyjä rakennusosia vaan hyväksyä, ettei lopputuloksen esteettinen kokonaisuus ole kokonaan itse valittavissa eikä lopputulos ehkä perinteisessä mielessä täydellinen – ja luopua tekemisestä silloinkin, kun olisi hinkua tehdä enemmän.

Karoliina Hartiala on arkkitehti ja Sarapää Oroza Hartiala Arkkitehtien osakas.

Rajallisuus synnyttää uutta estetiikkaa

Vuosikymmeniä arkkitehteja ohjasi makea harha loputtomista raaka-ainevarannoista, halvasta fossiilienergiasta ja ilmaston rajattomasta sopeutumiskyvystä. Tämä illuusio synnytti universaalin, paikkaan sitoutumattoman estetiikan, joka materialisoitui rohkeina muotoina, sileinä lasijulkisivuina, valtavina ilmastoituina tiloina ja neitseellisinä betonipintoina. Vanhat rakennukset saivat väistyä iästä riippumatta ja globaalit alihankintaketjut kuljettivat materiaaleja maapallon puolelta toiselle.

Ilmastokriisi on ajamassa meidät takaisin rajallisuuden aikaan. Kun suunnittelun lähtökohtana ei enää ole materiaalin rajaton saatavuus vaan planeetan elinkelpoisuuden säilyttäminen, nykyisenlainen arkkitehtoninen valtavirtailmaisu alkaa vaikuttaa kyseenalaiselta.

Olemme siirtymässä hiljalleen teoreettisista manifesteista ja pienimuotoisista kokeiluista kohti kestävän rakentamisen järjestelmätasoista muutosta. Kansainvälinen esimerkki tästä kehityksestä on Tallinnan Krulli kvartal, tanskalaisen Cobe-toimiston suunnittelema teollisuusalueen muutos urbaaniksi hybridikortteliksi. Kun Coben kaltaiset nimekkäät toimistot siirtyvät kiertotalouteen, se lakkaa olemasta pelkkä kuriositeetti.

Kiertotalousarkkitehtuurissa eletty elämä saa näkyä. Tällainen ilmaisu on arkkitehtonisesti ja ajallisesti läpinäkyvää ja muistuttaa modernismin visioita rakenteen rehellisyydestä. Materiaalien liitoskohdat, eri aikakausien kerrostumat ja pintojen luonnollinen patina ovat kiertotalousarkkitehtuurin uutta ornamentiikkaa.

Pihlmann Architectsin suunnittelema Thoravej 29 Kööpenhaminassa edustaa tätä ajattelutapaa. Vaatimaton teollisuuskiinteistö muutettiin taidesäätiön tiloiksi purkamalla osia betonirakenteista ja käyttämällä ne paikan päällä uudelleen, mikä on antanut rakennukselle uniikin ja tunnistettavan luonteen. Suomessa polkua on raivannut Helsingin Mustikkamaalle vuonna 2025 valmistunut Closing Loops -projekti, huoltorakennus, jossa yhdistyvät kiinnostavalla tavalla patina sekä käytetyt rakennusosat.

Vaikka tulevaisuuden tyyleistä on jo varhaisia merkkejä, kiertotalouden estetiikka hakee vielä suuntaansa. Rajallisuuden aika voisi tarkoittaa esimerkiksi anarkistista tyylisekoilua, nostalgista perinteeseen palaamista, kokonaan uudenaikaista tekno-optimismia, neostrukturalismia tai vaikkapa karkeaa kierrätysbrutalismia. Ehkä näemme edellä mainittujen synteesin, uuden muotokielen, joka ei synny vain tehokkuuden sanelemana vaan oivaltavana reaktiona materiaalin ja kontekstin reunaehtoihin.

Aki Markkanen on arkkitehti, joka on tarkastellut vajaakäyttöisen rakennuskannan mahdollisuuksia Rural Reclaim -projektissaan (2020–2022). 

Uudelleenkäyttö nostaa arkkitehdin rakennushankkeen keskiöön 

Kiertotalous on alkanut hahmottua uudenlaisen rakentamisen tapana. Kun tähän asti olemassa oleva materiaali näyttäytyi lähinnä purkujätteen lajitteluna, sama materiaali voidaan nyt ymmärtää uusina rakennusosina. Rakentamiselle ja suunnittelulle on avautumassa moniulotteisempi maailma.

Vallitsevaa hetkeä voisi verrata modernismin ja Bauhausin syntyyn. Modernismi synnytti teknologisen murroksen varassa teollisen tuotannon ja teki rakennuksesta osiensa summan. Nämä teolliset osat tarjoavat myös mahdollisuuden uudelleenkäyttöön. Vaikka talteen otettaessa elementit eivät enää ole täysin vakioituja, voisi kiertotaloudellista rakentamista kutsua modernismin toiseksi näytökseksi: olemme siirtymässä kysymyksestä ”voidaanko näin tehdä?” kysymykseen ”mitä kaikkea tällä voidaankaan tehdä?”

Suurin muutos on materiaalilähtöisyys. Rakennus on suunniteltava ja rakennettava sellaisista osista, jotka on mahdollista hankkia ja jotka siihen soveltuvat. 

Intuitiivisesti voisi ajatella, että uudelleenkäyttö on lähinnä tekninen kysymys. Tampereen yliopiston Recreate-tutkimushanke, jossa olen ollut mukana, osoittaa, ettei näin kuitenkaan ole. Todellinen haaste syntyy rakennusalan vallitsevien liiketoimintamallien, oletusten, rakennushankkeen prosessien, käytäntöjen ja asenteiden purkamisesta. Arkkitehtipalveluidenkaan liiketoimintamallit eivät jää tästä sivuun. Rakennushankkeen nykyisten roolien siilojen purkautuessa tulevat muuttumaan myös mallit ja oletukset siitä, mitä tehtäviä arkkitehdin työhön kuuluu.

Perinteinen rakennushanke keskittyy toteuttamaan tilaajan tavoitteiden mukaista tilaohjelmaa hallitsemalla työmaaprosessia ja vähentämällä kitkaa. Uudelleenkäytössäkään tilaohjelma ei unohdu, mutta sen toteuttamisen järjestys kääntyy. Tilasuunnittelua ei voi enää irrottaa materiaalien ominaisuuksista, joten materiaalien hankinnan on tapahduttava mahdollisimman aikaisessa vaiheessa hanketta, arkkitehdin ohjauksessa.

Uudelleenkäyttö on arkkitehtoninen voimavara, jonka tulisi ulottua koko rakennukseen ja näkyä myös arkkitehtonisessa ilmaisussa. Se, mistä rakennus on syntynyt, pitää voida tehdä näkyväksi. Tämä ei silti tarkoita, että jokaisen kiertotaloudellisen rakennuksen pitäisi näyttää samalta tai julistaa materiaaliensa alkuperää. Eikä kaikkeen rakentamiseen ole tarpeen periaatteesta kenkälusikoida korvaavia rakennusosia.

Uudelleenkäytölle on vain vähän vakiintuneita malleja. Sen yleistyessä on kuitenkin selvää, että uusia tarpeita syntyy, ja niille on luotava uusia ratkaisuja. Tässä arkkitehdin työ on keskiössä.

Eric Rawlins on arkkitehtina keskittynyt laaja-alaisesti uudelleenkäyttöön ja Recreate-hankkeessa erityisesti betonielementtien inventointitarkasteluihin ja uudelleenkäytön suunnitteluun.

Julkaistu lehdessä 4 – 2026 - Uudelleenkäyttö