Nykyinen tapa lämmittää on iso taakka ympäristölle

Asuintilojen viihtyisyys ei ole lisääntynyt samaa tahtia lämmitystekniikan kehityksen kanssa, sanoo lämmityksen historiasta väitellyt arkkitehti Frans Saraste.

”Viimeisen 150 vuoden aikana rakennuksissamme käytetty lämmönlähde on lähtenyt käsistä. Tästä kertoo kesäkuussa Aalto-yliopistossa hyväksytyn väitöskirjani nimikin, How heat got out of hand. Tarkoitan tällä sitä, että rakennusten lämmittämisessä on siirrytty kotimaisesta polttoaineesta eli puusta yhä pidempiin toimitusketjuihin ja hyödyntämään yhä kauempana olevia polttoaineresursseja. Polttoaineen hankinta tai lämmittäminen ei ole enää käsityötä. Samalla kehollinen kokemuksemme rakennuksista on muuttunut. Lämpö ei ole enää käsin kosketeltavaa.

Nykyiset lämmitysjärjestelmät ovat iso taakka ympäristölle. Suomessa lämmitys tuottaa 32 prosenttia kasvihuonekaasupäästöistä. Sisälämpötilat ovat nousseet oireena siitä, että olemme yhä vähemmän tekemisissä käytetyn polttoaineen ja lämmönlähteen kanssa. Meillä ei ole nykyisin kannustimia ja ymmärrystä hyödyntää erilaisia lämpöolosuhteita.

Väitöskirjassani teen arkkitehtuurin kautta näkyväksi polttoaineen hankinnan, sen virtauksen läpi yhteiskunnan, lämmitysjärjestelmän, lämmön kokemisen ja päästöt. Avaan muutosta lämmitystavoissa kolmen eri aikakauden helsinkiläisen asuinkerrostalon kautta.

Yksinkertaistaen voi sanoa, että 1880-luvulla lämmitettiin huonetta. Jokaisessa huoneessa oli uuni, ja viereinen huone saattoi olla tarpeen mukaan kylmänä. 1920-luvulla oli siirrytty keskuslämmitykseen eli lämmittämään koko rakennusta. 1960-luvulla taas lämmitettiin kerralla kokonaista kaupunginosaa kaukolämmöllä.

Lämmitysjärjestelmien vaihtumista on ohjannut insinöörimäinen ajattelu tasalämpöisyyden tavoittelusta, jolloin esimerkiksi keskuslämmitys on vain fiksumpi tapa lämmittää kuin uuni. Myös arkkitehdit ovat osallistuneet keskusteluun. Esimerkiksi Bertel Jung kirjoitti vuonna 1907, että vanhoissa lämmitysjärjestelmissä ei pitäisi jumittaa sentimentaalisista syistä. Keskuslämmityksen vastustajille kyseessä saattoi kuitenkin olla aito kehollinen kokemus uunin säteilylämmön miellyttävyydestä, jota tiede ei vain vielä tuolloin kyennyt sanoittamaan.

Meillä on harhaluulo, että asumisviihtyvyys kasvaa, kun yhteiskunnat vaurastuvat ja meillä on käytössä yhä enemmän polttoainetta. Tämä ei ole lämmön näkökulmasta totta. Olen nimennyt ilmiön viihtyvyyden inflaatioksi. Tutkimukseni tuo esille, mitä kaikkea on ehkä menetetty matkalla – kuten omavaraisuus ja mahdollisuus säädellä lämmöntunnetta muutoinkin kuin avaamalla ikkuna ja päästämällä liikalämpöä ulos.

En halua kuitenkaan nostalgisoida mennyttä vaan tuoda esiin, mihin meidän kannattaisi kiinnittää huomiota, jotta rakennuskantamme olisi energiankäytön näkökulmasta joustavampaa ja kestäisi paremmin kriisejä. Taloissamme on nykyisin haavoittuvaisia asioita, kuten putkia, aivan ulkoseinän vieressä, joten meidän pitää lämmittää jatkuvasti koko taloa. Jos pääsisimme yli tästä ajatuksesta, se voisi tuoda esille uusia tapoja järjestää tiloja ja elämää.

Olisi kiinnostavaa, jos esimerkiksi eri vuodenaikoina rakennuksia käytettäisiin eri tavalla. Rakennuksen ulkokehää, kuten terasseja, voisi hyödyntää kesällä oleskeluun ja talvella ruoansäilytykseen.

Jos resurssi, kuten saatava lämpö, on rajallinen, sitä on mahdollista kontrolloida ja ymmärtää paremmin. Haluaisin haastaa ajattelemaan, että rajallisuuden kohtaaminen voi olla myös miellyttävä kokemus.”

Frans Sarasteen väitöskirja How heat got out of hand: The architecture of thermocultures, Helsinki case-studies 1870s–1970s on luettavissa verkossa Aalto-yliopiston julkaisuarkistossa.

Julkaistu lehdessä 4 – 2026 - Uudelleenkäyttö