Tallinnan ja Oslon arkkitehtuuribiennaalissa ja -triennaalissa parasta ovat tällä kertaa tapahtumapaikat 

Tallinnan biennaali järjestetään heitteille jätetyssä neuvostoaikaisessa kulttuuri- ja urheilukeskuksessa, Oslon triennaali kulttuuritilaksi muutetussa kirkossa. Näyttelyissä esitellään muun muassa kokeellisia remonttiprojekteja sekä uudelleenkäyttöön ja luonnon- ja kierrätysmateriaaleihin syventyviä töitä.

Jos haluaa tänä syksynä perehtyä arkkitehtuuribiennaalien ja -triennaalien antimiin, lähimmät tapahtumat löytyvät Virosta ja Norjasta. Tallinnan biennaali ja Oslon triennaali avautuivat peräkkäisillä viikoilla syyskuun puolivälissä, ja Tallinnassa näyttelyyn voi tutustua marraskuun loppuun saakka. Oslon triennaali on sen sijaan tiivistetty kahteen intensiiviseen viikkoon.   

Molemmat tapahtumat ovat tällä kertaa luottaneet paikallisiin kuraattorivoimiin. Tallinnan biennaalin kuraattoreiksi valittiin avoimen kansainvälisen haun kautta ryhmä, jonka muodostavat neljä nuorta virolaisarkkitehtia – Siim Tanel Tõnisson, Kertu Johanna Jõeste, Ra Martin Puhkan, Mark Aleksander Fischer – sekä Tallinnassa asuva itävaltalainen Mira Samonig. Kolme ensimmäistä ovat osakkaina Stuudio Täna -toimistossa. 

Oslon triennaalin pääkuraattori taas on norjalainen maisema-arkkitehti Line Ramstad, joka on perustanut Thaimaan ja Burman rajaseudulla yhteisöllistä suunnittelua harjoittavan Gyaw Gyaw -kansalaisjärjestön sekä työskennelyt tutkijana Harvardin yliopistossa.

Heitteille jätetty neuvostomonumentti

Molemmissa kaupungeissa tapahtumapaikoilla on poikkeuksellisen keskeinen rooli – ne toimivat ikään kuin yhdyssiteinä kansainvälisestä arkkitehtuurikeskustelusta kumpuavien teemojen ja paikallisten poliittisten debattien välillä. 

Tallinnan biennaalin pääpaikka, arkkitehti Raine Karpin suunnittelema kulttuuri- ja urheilukeskus Linnahall, on yksi monista neuvostoarkkitehtuurin mastodonteista, joita kaupunki sai vuoden 1980 kesäolympialaisten purjehduskilpailujen vanavedessä ja joiden kohtalosta on kiistelty Viron itsenäistymisestä lähtien.

Porraspyramidia muistuttavan kompleksin sisälle kätkeytyvien salien, aulojen, lämpiöiden ja käytävien tuottama tilakokemus on niin mieleenpainuva, että se uhkaa jättää itse näyttelyn varjoonsa. Avajaisissa kuraattorit vitsailivat, että Linnahallin pinta-ala on itse asiassa suurempi kuin Venetsian Arsenalen, joka toimii maailman suurimman arkkitehtuuribiennaalin toisena pääpaikkana.

Käytännössä Tallinnan biennaali on kuitenkin ottanut haltuun vain pienen osan jättiläiskompeksin sisuksista. Auloihin ja lämpiöihin on sijoitettu muutama teos eräänlaisiksi tienviitoiksi, mutta pääosa näyttelystä mahtuu 4200-paikkaisen auditorion pyöreälle näyttämölle. Kookkaista installaatioista koostuvaa sommitelmaa voisi luulla jonkin kuvitteellisen teatteriesityksen lavastukseksi.

Teatraalista asetelmaa hyödynnettiin erityisen taitavasti biennaalin avajaisissa, jotka alkoivat saliin liittyvästä lämpiöstä. Kun puheet oli pidetty, puolipyöreää katsomoa kiertävät siirtoseinät avattiin dramaattisesti. Niiden takaa paljastui valaistu näyttämö, jota kohden juhlayleisö alkoi hiljalleen vaeltaa.

Näyttämölle asetetut ämpärit ja kaikkialla leijuva kellarin haju muistuttavat kuitenkin vesikaton vuodoista, jotka hitaasti tuhoavat viitisentoista vuotta tyhjillään ollutta monumenttia ja tekevät tulevista korjauksista aina vain kalliimpia ja hankalampia. Tätä kautta Linnahall kytkeytyy biennaalin teemaan How much?, jolla kuraattorit ovat halunneet nostaa keskiöön arkkitehtuurikeskustelussa ja tutkimuksessa usein sivuutetut kustannukset ja muut rajoitteet. 

Jäävätkö esimerkiksi lyhyen tähtäimen kustannussäästöt lopulta aina ympäristön ja tulevien sukupolvien maksettavaksi, mihin Linnahallinkin ylläpidon laiminlyönti näyttää johtavan? 

Innovatiivisia muodonmuutoksia

Linnahallin näyttämöllä esillä olevista töistä kirjaimellisesti painavin on helsinkiläisen Avarrus Arkkitehtien Simply Solid –installaatio, joka esittelee heidän Muurarimestari-kerrostalonsa massiivitiilirakenteita ja painovoimaista ilmanvaihtoa sekä uutena lisänä kierrätysmateriaaleja. Biennaalin teemaan projektin kytkee hieman normaalia suurempi alkupanostus – arkkitehdit kertoivat rakennuskustannusten olleen noin kymmenen prosenttia suuremmat kuin tavanomaisessa betonikerrostalossa –, jolla on saatu aikaan pitkäikäinen ja vikasietoinen rakennus sekä valoisia asuntoja. 

Tieto siitä, että rakennelman on toteuttanut suomalainen muurari Suomesta tuoduista tiilistä saa kuitenkin pohtimaan, onko installaatio myös ironinen kommentti vallitsevalle käytännölle hankkia materiaalit ja työvoima aina sieltä, mistä niitä on halvimmalla saatavilla.

Muista esillä olevista töistä itseäni puhuttelivat eniten innovatiiviset uudelleenkäyttöprojektit. Sveitsiläinen kiertotalouden pioneeri Baubüro in situ on pystyttänyt Linnahallin näyttämölle luonnollisen kokoisen malliasunnon Regensdorfiin toteutetusta pilottiprojektista, jossa testattiin, miten vähillä toimenpiteillä 1980-luvun toimistotalon voi muuttaa asunnoiksi.

Toimistokerros on jaettu kevyillä väliseinillä kompakteiksi huoneistoiksi, joiden keskelle on tuotu kylpyhuoneen ja keittiökalusteen sisältävä märkätilamoduuli. Lattia- ja kattopinnat, ikkunat ja talotekniikka on jätetty pääosin ennalleen, ja suuri osa materiaaleista on peräisin joko paikan päältä tai hankittu käytettynä. Eikö sama konsepti voisi onnistua Suomessakin – ainakin samanikäisiä tyhjillään olevia toimistotaloja löytyisi meiltä yllin kyllin?

Kokeellisista remonttiprojekteistaan tunnetun espanjalaisen Studio Takkin perustajat Mireia Luzárraga ja Alejandro Muiño ovat tuoneet Tallinnaan huikean pienoismallin Roma-tyttärensä makuuhuoneesta. Se on osa Barcelonassa sijaitsevan entisen varastohallin käynnissä olevaa muutostyötä perheen kodiksi, ja kuten monissa toimiston aiemmissa projekteissa, tavoitteena on minimoida energiankulutus keskittämällä lämmitetyt tilat itsenäisiksi moduuleiksi asunnon sisälle. Tästä syystä Romalle on suunniteltu kierrätysmateriaaleista harjakattoinen miniasunto, joka liikkuu pyörillä loftasunnon sisällä.

Tämän hetken menestyneimpiin virolaisiin arkkitehtitoimistoihin lukeutuvan Salton työ ei sen sijaan avaudu ilman suunnittelijoiden selityksiä. Tallinnan kaupunginteatterin viime vuonna valmistuneen laajennuksen tummanpuhuva, keskeltä halkaistu pienoismalli kertoo moneen kertaan palkitun mutta henkisesti ja taloudellisesti poikkeuksellisen raskaan hankkeen arkkitehteihin jättämistä haavoista.

Salton tavoitteena onkin nostaa työn kautta keskusteluun nykyisen rakennuttamiskulttuurin hinta suunnittelijoille, jotka haluavat pitää kiinni lopputuloksen laadusta oman hyvinvointinsa kustannuksella.

Tallinnan biennaalin perinteisiin kuuluu kansainvälisen suunnittelukilpailun pohjalta toteutettava ulkoilmainstallaatio. Tehtävän sai tällä kertaa kiinalais-japanilainen Aru Ma Architects -toimisto pärekoria muistuttavalla Resonance-ehdotuksellaan, joka koostui raudoitusteräksiin kiinnitetyistä, kuormaliinoilla kaareviksi taivutetuista vanerilevyistä. 

Tukirakenteen vaihtuminen prosessin aikana huomattavasti järeämpään puurunkoon syö kuitenkin konseptin herkkyyttä, ja käsittelemättömien vanerilevyjen säänkestävyys meri-ilmastossa herätti kysymyksiä jo avajaispäivinä. Installaation on tarkoitus seisoa paikallaan Arkkitehtuurimuseon edessä ensi syksyyn saakka.

Kirkkoon kaljalle

Myös Oslon triennaalissa tapahtumapaikalla, vuonna 1877 valmistuneella Sofienbergin kirkolla on keskeinen rooli niin tunnelman luojana kuin konkreettisena linkkinä ajankohtaisiin haasteisiin. Norjassakin kirkon jäsenmäärän väheneminen on jättänyt lukuisat kirkot vaille käyttöä, ja näin kävi vuonna 2019 myös trendikkään Grünerløkkan kaupunginosan sydämessä sijaitsevalle uusgoottilaiselle pyhäkölle. 

Viime vuosina se on kuitenkin saanut uuden elämän erityisesti naapuruston lapsille ja nuorille suunnattuna kulttuuritilana: pääsisäänkäynnin molemmin puolin on lisätty wc-tilapaketit, ja salin takaosasta löytyy baaritiski kaljahanoineen. Alttari, saarnatuoli ja kirkolliset symbolit on kuitenkin jätetty paikalleen. Avajaisten yhteydessä pidetyissä seminaareissa saarnatuolia käytettiin puhujapönttönä, ja sieltä käsin luetaan myös triennaalin ajan päivittäinen arkkitehtuurisaarna kirkkoon kokoontuneelle kuulijakunnalle.

Näyttelysuunnittelulle kirkon symmetrinen tilarakenne on tarjonnut selkeät raamit: aineistot on kiinnitetty yhdenmukaisiin puutelineisiin pää- ja sivulaivojen väleihin sekä ulkoseiniä vasten, kukin projekti yhtä suurelle alueelle. Monia viime aikojen näyttelyitä hallinneiden installaatioiden ja videoteosten jälkeen piirustukset, pienoismallit, materiaalinäytteet ja tekstiplanssit tuntuvat yllättävän tehokkaalta tavalta esitellä arkkitehtuuria, vaikka ratkaisuun on epäilemättä osittain ajanut rahoituksen kiristyminen edellisistä kerroista.

Kirkon ulkopuolella tapahtumasta viestii Oslon arkkitehtikoulun ja Brysselissä toimivan Louvainin yliopiston opiskelijoiden kierrätysmateriaaleista rakentama väliaikainen sauna, jota paikallinen saunayhdistys pyörittää triennaalin ajan.

Myös Oslossa triennaalin teema What if Nature Comes First? on esitetty kysymysmuodossa. Jos sen ottaisi aivan kirjaimellisesti, oikea vastaus kaiketi olisi, että meidän pitäisi yksinkertaisesti lopettaa rakentaminen. Muutama työ, kuten valokuvaaja Helge Skodvinin makaaberi sarja Norjan uusien tiehankkeiden vihkimisseremonioista, viittaakin tähän suuntaan, mutta lopulta kyse on pikemminkin käyttökelpoisten kompromissien kartoittamisesta.

Itse teemaa kiinnostavammalta tuntuukin valittujen projektien luokittelu neljään kategoriaan: materiaaleihin, rakenteisiin, alueisiin ja järjestelmiin. Luonnon ja ympäristön huomioivan suunnittelun eri mittakaavatasot tulevat näin käsitellyiksi aina yleiskaavoista yksittäisiin rakennusosiin.

Rakennuksia laivanrungoista, lampaanvillasta ja ylijäämäkivestä

Hyvä esimerkki suuren mittakaavan ajattelusta on Greta Gleisner Birkelandin ja Sigrid Legernes Teigenin idealistinen visio Oslon uudeksi yleiskaavaksi otsikolla Generalplan 2.0. Työssään he hahmottelevat, millaisen kaupunkirakenteen Oslo voisi saada, jos kaavoitusta ohjaisivat ihmisen toiminnan, liikenteen ja maanomistuksen sijaan topografia, veden virtaus ja ekologiset yhteydet. 

Järjestelmät-kategorian alta taas löytyy norjalaisen Vill Arkitektur -toimiston ja Nordic Circles -startup-yrityksen kehittämä menetelmä käytöstä poistuneiden laivanrunkojen hyödyntämiseksi rakennusmateriaalina. Ajallemme kuvaavaa on, että perusteluina käytetään paitsi kierrätysteräksen alhaista hiilijalanjälkeä myös Euroopan materiaaliomavaraisuutta tilanteessa, jossa globaalit toimitusketjut voivat koska vain katketa tullimuurien ja kauppasotien seurauksena.

Mittakaava-asteikon toisesta päästä löytyy useita kiinnostavia töitä, joissa on syvennytty vähähiilisiin luonnon- ja kierrätysmateriaaleihin sekä teollisuuden ja maatalouden sivuvirtoihin. Harvardin yliopiston Grinham-tutkimusryhmän Upscaling Wool Ecologies -projekti keskittyy lampaanvillaan, josta lähes puolet menee nykyisin haaskioon. Ryhmä onkin kehittänyt ylijäämävillasta biokomposiittilevyjä rakennusten lisälämmöneristeeksi. Levyistä on toistaiseksi valmistettu vasta koekappaleita, mutta triennaaliin koottu värikäs installaatio antaa jo viitteitä menetelmän arkkitehtonisesta potentiaalista.

Brittiläisen Carmody Groarke -toimiston suunnittelema äskettäin valmistunut Gentin designmuseon laajennus puolestaan osoittaa, ettei uusien vähähiilisten materiaalien tarvitse väistämättä johtaa radikaalisti uudenlaiseen estetiikkaan. Vanhan kaupungin keskellä sijaitseva massiivipuurunkoinen museorakennus on saanut suojakseen hillityn vaalean tiilikuoren, mutta hiili-intensiivisen poltetun tiilen sijaan julkisivu on muurattu tiili-, sementti- ja lasimurskasta valmistetuista puristetiilistä. Olisiko tässä varteenotettava vaihtoehto myös Helsingin Arkkitehtuuri- ja designmuseoon kaavaillulle kierrätystiilijulkisivulle?

Myös viime vuosina kovassa nosteessa ollut luonnonkivi on näkyvästi esillä triennaalissa. Avajaisten yhteydessä järjestetyssä The New Stone Age -seminaarissa olivat äänessä trendin suosioon voimakkaasti vaikuttaneet brittiläisen Groupwork-toimiston arkkitehdit, insinööri Steve Webb ja kivirakentaja Pierre Bidaud sekä joukko nuorehkoja norjalaisia arkkitehteja. Ask Holmenin sekä Martin Hoplandin ja Studio Wideroen kivilouhosten ylijäämämateriaalista tekemiä postmodernistisen leikitteleviä penkkejä ja julkisivukatkelmia on esillä myös Sofienbergin kirkon seinustoilla.

Paikallinen todellisuus vahvasti läsnä

Mikä Tallinnan biennaalin ja Oslon triennaalin anti sitten oli tällä kertaa unohtumattomien tapahtumapaikkojen lisäksi?

Molemmissa tapahtumat keskittyvät kansainvälisessä arkkitehtuurikeskustelussa viime vuosina muutenkin pinnalla olleisiin teemoihin, kuten purkamiseen ja uudelleenkäyttöön, biomateriaaleihin ja posthumanismiin. Kovin omaperäisiä näkökulmia niihin ei kuitenkaan ole tarjolla. Jäinkin hieman haikeana muistelemaan neljän vuoden takaista Tallinnan biennaalia, joka Edible-teemansa kautta tarkasteli rakennettua ympäristöä ruuantuotannon näkökulmasta. 

Radikaalien uusien ideoiden puutetta tapahtumissa kompensoi kuitenkin vahva kosketuspinta paikalliseen todellisuuteen, mikä on epäilemättä virolaisten ja norjalaisten kuraattoreiden ansioita. Molemmissa tapahtumissa kuraattorit ovat lisäksi löytäneet onnistuneen tasapainon käytännön ja teorian sekä visioiden ja konkretian välillä. 

Jälkeenpäin tuli myös mieleen, että tapahtumien teemat olisi itse asiassa kiinnostavaa yhdistää: kuinka paljon luonnon asettaminen etusijalle siis maksaa?