IlmoitusAdvert

Julkaistu lehdessä 10/1960 - aravataloja

Artikkeli

Arkistosta: 1950-luvun asuntotuotannon arviontia – kehittyneisyyttäkö?

Esko Suhonen

Artikkeli on julkaistu alun perin numerossa 10/1960.

Monilla kulttuurielämän aloilla on esitetty arviointeja päättyneen 50-luvun saavutuksista. Varsinkin teollisuuden ja talouselämän osalla on tätä vuosikymmentä pidetty ennennäkemättömän nousun ja kehityksen aikana. Rakennusalasta puhuttaessa on niinikään esitetty mahtavia lukuja tuotantovolyymin voimakkaasta noususta sekä esimerkkejä käytäntöön tulleista teknillisistä uutuuksista ja parannuksista. Nimenomaan asuntojen kasvanut tuotanto on ollut silmiinpistävää. Voidaanko tässä yhteydessä puhua myös asunto-olojen merkittävästä kehityksestä? Riittävätkö suuret tuotantoluvut ja uusien asuntoalueiden komeat valokuvat osoittamaan myös asuntosuunnittelun kehitystä? Ovatko arkkitehtuurinäyttelyjen saamat kehumiset ja ulkolaisten turistien asumalähiöitämme tarkoittavat kiitokset päteviä todistuksia asuntoarkkitehtuurimme muka korkeasta tasosta? Vastaavatko uudet asemakaavat ja niille rakennetut asuintalot tämän hetkisen yhteiskunnan ja sen jäsenten biologisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä tarpeita? Onko asuntojen suunnittelua ja rakentamista määrätietoisesti ohjattu näitä tarpeita silmälläpitäen? Tuleeko 50-luvun asuntotuotanto jäämään historiaan merkittävänä kehitysvaiheena?

Valitettavasti edelläoleviin kysymyksiin on yleensä vastattava kielteisesti. Yleiskuva 50-luvun asuntotuotannon laadullisesta tasosta on eräitä yksityisiä poikkeuksia lukuunottamatta melko masentava. Tämä negatiivinen käsitys tuntuu vain vahvistuvan ajallisen välimatkan kasvaessa. Lienee oikein leimata 50-luvun tulokset pikemminkin sota-ajan jälkidepression viimeiseksi vaiheeksi kuin uuden kehityksen merkittäväksi alkuaskeleeksi.

Leimaa-antavana 50-luvulle on ollut kaupunkien voimakas kasvu ja maaseudun urbanisoituminen. Vaikka tällainen kehitys oli jo aiemmin ennustettu, ei siihen oltu lainkaan varauduttu eikä edes tehty tutkimuksia äkillisen yhteiskuntaprosessin järkiperäiseksi hoitamiseksi. Pikemminkin pyrittiin luomaan esteitä luonnolliselle ja terveelle kehitykselle. Niinpä tuloksia leimaa selvä harkitsemattomuus ja hätiköinti. Sodanjälkeinen pula-ajan mentaliteetti ja ’jokaiselle jotakin’ -periaate sävytti toimenpiteitä. Tästä epäterveestä ja pinnallisesta ajattelutavasta ei olla vieläkään täysin päästy.

Asuntotuotannon suuntaratkaisut perustuvat jopa yksityisiä detaljeja myöten ’taloudellisiin’ näkemyksiin.

Urbaaninen asuminen perustuu asemakaavaan ja tonttipolitiikkaan. Onko yhtään järkevästi ratkaistua esimerkkiä näiden seikkojen erinomaisesta hoitamisesta uusilla asuntoalueillamme? Negatiivisia esimerkkejä löytyy hakematta joka kaupungista ja kauppalasta. Parhaimmillaan on päästy tuloksiin, joiden veroisia sivistynyt maailma voi esittää puolen vuosisadan takaa. Tosin paperilla on esitetty useitakin mielenkiintoisia asemakaavasuunnitelmia, mutta toteuduttuaan on niistä vain rippeet jälellä. Yhteiskunta, jonka käsissä asemakaavan toteuttamisen valvonta on, auttaa usein itse toimenpiteillään sen turmelemista. Mitä sanotaan lyhytnäköisestä maapolitiikasta, tonttien spekulatiivisesta myynnistä, yrittäjien puolueellisesta valinnasta, rahoittajien itsekkäistä vaikutteista, verotuslakien aiheuttamasta vinosuuntauksesta j.n.e.? 50-luku tarjoaa runsaan aineiston yhteiskunnallisten epäkohtien tutkijoille.

Koska vaikutusvaltaiset piirit pitävät rakentamista ensi sijassa taloudellisena toimintana, perustuvat asuntotuotannon suuntaratkaisut jopa yksityisiä detaljeja myöten ’taloudellisiin’ näkemyksiin. Tosin huolenpito asukkaan taloudesta ei aina ole etualalla. Etusijalle asetetaan toimenpiteet ja ratkaisut, jotka takaavat parhaan koron investoinnille. Tähän perustuen on asuntojen rakentaminen leimattu kansantaloudellisesti tuomittavaksi kulutustoiminnaksi ja siten vähemmän arvokkaaksi kuin esim. tehtaan rakentaminen. Asumisen tuotannollista ja kansantaloudellista merkitystä eivät talousoppineet ole halunneet tunnustaa.

Alueittain rakentamisesta puhutaan juhlapuheissa, mutta missä on meillä todella loppuun harkittu ja toteutettu aluerakentamisesimerkki? Ei kai kukaan erehtyne nimittämään alueittain rakentamiseksi tapausta, jossa sama maanomistaja hallitsee kaikkia tontteja tai jossa niiden rakentajana toimii sama gründeri tai urakoitsija? Kenties vasta 60-luku tarjoaa tutkittavaksi alueittain rakentamisen todelliset mahdollisuudet.

Taloudellinen nousu on kasvattanut nopeasti myös autokantaa. Autoistumisen tarjoamat mahdollisuudet toiselta puolen ja siitä aiheutuvat vaikeudet ja vaarat toiselta puolen alkavat olla yleisesti tunnettuja. Tästä huolimatta ei meillä ole yhtään suurempaa asuntoaluetta, jossa sekä autoliikenteen että jalankulkijan ja asumisen vaatimukset olisi onnellisesti ratkaistu. Tämän laiminlyönnin seuraukset saattavat aiheuttaa monen asuntoalueen ennenaikaisen slummiutumisen. Auto ja auton käyttö ei ole nauttinut viranomaisten suosiota. Samaa voidaan sanoa onnettomasta jalankulkijasta, jonka henki ja terveys on uhattu myös asuntoalueilla. Liikenneratkaisujen hoitamatta jättäminen on eräs asumalähiöittemme heikkouksia. Vasta vuoden 1959 rakennuslainsäädäntö viittaa ensimmäisen kerran auton olemassaoloon. Kollektiivisten liikennevälineiden kehittymättömyys on niinikään uusien asuntoalueiden haittana.

Uusilla asuntoalueilla näkee harrastettavan lähes kaikkia asuinrakennustyyppejä melkeinpä sekaisin keskenään. Asemakaavoittajalla ei näytä olevan varmaa käsitystä eri talotyyppien sisäisestä luonteesta ja plaanillisista edellytyksistä. Toisaalta rakennuttaja usein antaa monityyppisen huoneisto-ohjelman, joka on väkisin sovitettava ratkaisuun talotyypistä riippumatta. Kohtalokas keskipinta-alapakoite oli surullinen osoitus lainlaatijan ammatillisesta epäpätevyydestä. Asemakaavan edellyttämät talomuodot ja niiden ulkomitoitus ei varmaankaan usein perustu harkittuun huoneisto-ohjelmaan ja ratkaisuun. Ja vaikka näin olisikin, ei mikään elin valvo toteuttamisvaiheessa, etteikö kuvitellusta huoneisto-ohjelmasta voisi kerta kaikkiaan poiketa. Pääasia, että talon koosta ja pohjamuodosta pidetään kiinni. Yrittämisen vapauden merkeissä on asemakaavan turmeleminen meillä sallittua. Toisaalta asemakaavan muuttaminen ’tontti kerrallaan’ – tietenkin aina yrittäjän etujen mukaiseksi – on tullut yhä yleisemmäksi. Tämäkin tapa murentaa helposti asemakaavan kokonaisotteen. Harkitun asemakaavan ja sen johdonmukaisen toteuttamisen perustavaa laatua oleva merkitys on käynyt yhä ilmeisemmäksi. Lopullisen asemakaavan muokkaaminen ja vahvistaminen rakennussuunnitteluprosessin yhteydessä on eräs keino, jolla monet haitalliset ilmiöt voitaisiin välttää.

Mitä itse asuntojen pohjaratkaisuihin tulee, on viime vuosikymmenen kyseenalainen ’saavutus’ ollut asuntojen koon ja huonekokojen pienentyminen. Tosinhan pienhuoneistovaltaisuus nimenomaan huonelukumäärään nähden on ollut meillä jo aikaisempina vuosikymmeninä tunnettu. Tätä tilannetta on jopa valtiovallan toimenpitein estetty paranemasta. Kansainvälisissä tilastoissa on Suomen pienasuntovaltaisuus saanut sangen epäilyttävän arvosijan. Onko syytä kerskata korkeatasoisella arkkitehtuurilla silloin, kun huoneistotilastot asettavat asunto-olomme alikehittyneiden maiden luokkaan? Puolustukseksi ei riitä se, että pienhuoneistot tekevät parhaiten kauppansa. Mikäli yhteiskunta pyrkii parantamaan asunto-oloja, ei sen pitäisi ratkaista toimenpiteitään yksinomaan kaupallisten konjuktuurien mukaan.

Huoneistojen ja huonealojen pienentyessä joutuu niiden asumiskelpoisuus vaaraan. Kun lisäksi valinnan kriteeriona pidetään yksipuolisesti halpaa neliömetrikustannusta, on tuloksena usein plaaniratkaisut, joissa asuttavuusnäkökohdista ei paljoa ole piitattu. Tosin arkkitehtien uurastus parhaimmillaan on aikaansaanut ennennäkemättömän tehokkaita pohjaratkaisuja pinta-alaan nähden. Mutta tyydyttävätkö ne standardiratkaisuina erilaisten perheiden yhä monipuolisemmiksi kehittyneitä asumistarpeita? Moni kireä plaaniratkaisu sopii vain tietylle ja suhteellisen vähäjäseniselle perhekokoomukselle ja silloinkin vain sen eräässä ikä- ja kehitysvaiheessa. Meillä on tehty suhteellisesti liikaa tällaisia ’tyköistuvia’ asuntoja ia niitäkin lähinnä yksinäisille tai pienille perheille. Kahden huoneen ja keittiön pienasunto hyväksytään meillä virallisesti perheasunnoksi, jolle eräin edellytyksin annetaan yhteiskunnan rahallinen tuki. Jos tällainen asunto on vielä huonosti suunniteltu, niin mitenkä siinä voidaan hoitaa alkeellisimmatkaan asumisfunktiot, kun perheessä on enemmälti kouluikäistä nuorisoa? Monet nuorisorikollisuutta pohtineet kongressit ovat aina päätyneet asuntojen ahtauteen epäkohtien syitä hakiessaan.

Viime vuosikymmenen kyseenalainen ’saavutus’ ollut asuntojen koon ja huonekokojen pienentyminen.

Toiselta puolen sanotaan taloudellisten resurssien pakottavan meidät tyytymään liian pieniin asuntoihin. Sitä suurempi syy on kiinnittää huomiota pohjaratkaisujen tehokkuuteen ja keinoihin, joilla huoneistoalaa voitaisiin suurentaa ilman kustannusten kohtuutonta kasvua. On helppohintainen ja perhesovun kannalta vaarallinen keino säästää pinta-alaa tyytymällä ns. keskusolohuoneratkaisuun, jossa eri asumistoimet aina häiritsevät toisiaan. Meillä on nähty asumisfunktiot liiaksi vanhempien tarpeiden kannalta, jotka pystytään hoitamaan tällaisessa avonaisessa ratkaisussa vain muiden perheenjäsenten tarpeita sortamalla. Ja sitten ihmetellään, miksi lapset eivät pysy kotona tai isällä on taipumus livistää muualle iltojaan istumaan! Juuri vapaa-ajan lisääntyminen ja mahdollisuus äänekkäisiin kotiharrastuksiin tuo myös pienasunnolle lisävaatimuksia, joita ei ennen tunnettu. Asunnon sisäiset liikenneyhteydet on askelmitoissa laskettuina saatu ihailtavan edullisiksi, mutta samalla on menetetty tärkeitä eristäytymismahdollisuuksia ja aikaan saatu päivittäisesti toistuvia perheenjäsenten keskeisiä ärsytyksiä ja kotiharrastusten ankaraa rajoittamista.

Melun kuuluminen asunnon ulkopuolelta on niinikään mentaalinen epäkohta, jota 50-luvun asuntotuotanto ei ole järin vakavasti pyrkinyt edes poistamaan. Uivista lattioista ja ääneneristysaineista on tehty mainosta, mutta tehokkainta meluntorjuntaa, oikeiden talotyyppien valintaa ja akustisesti harkittua pohjaratkaisua ei ole pidetty silmällä. Sama koskee teknillisten laitteiden ja johtoverkoston akustista huoltoa. Koska ihmisten meluherkkyys ja siitä johtuvat hermostolliset sairaudet näyttävät vain lisääntyvän, joutuvat akustisesti kelvottomat asuintalot pian huonoon maineeseen, jota ei uusituilla pintakorjauksilla pystytä parantamaan.

Vaikka huoneistojen tilavuusstandardi on saavuttanut ilmeisen miniminsä, osoittaa plaaniratkaisujen kirjavuus ennenkaikkea sitä, etteivät suunnittelijat eivätkä rakennuttajat ole päässeet varmuuteen siitä, minkälaiset tyypit huoneistojen asuttavuuden kannalta ovat edullisia. Tietysti annetut huoneisto-ohjelmat sinänsä ja muut suun­nittelua rajoittavat esteet ovat yksityistapauksissa olleet kehittä­misen tiellä. Myös ilmeinen piittaamattomuus huoneiston asuttavuu­den perusvaatimuksista näyttää olevan yleistä 50-luvun kerrostalo­ratkaisuissa. Tämä koskee ennenkaikkea primäärisiä asumistarpeita, kuten makuu-, peseytymis-, käymälä- ja ruokailutiloja. Lähes ainoita elementtejä, joissa havaitaan yleistä edistymistä, ovat ruoanvalmistustilat ja laitteet sekä eräät kollektiivitilat asunnon ulkopuolella. Niinikään parvekeratkaisuissa ja pihamaiden järjestelyissä tapaa positiivisia piirteitä. Eipä silti, etteikö huoneiston edustavuusnäkökohdat olisi usein varsin oivallisesti otettu varteen. Jopa muiden asuttavuusnäkökohtien kustannuksella. Tietenkin suuressa joukossa on varsin moitteettomia ratkaisuja, mutta niitä ei voi sanoa leimaa-antaviksi 50-luvun asuntotuotannolle. Pikemminkin näyttää siltä kuin rakennettavien huoneistojen lukumäärä olisi ollut tärkeämpi tavoite kuin niiden laatu.

Ilmeinen piittaamattomuus huoneiston asuttavuu­den perusvaatimuksista näyttää olevan yleistä 50-luvun kerrostalo­ratkaisuissa.

Teknillisessä mielessä toi 50-luku enemmän uutuuksia kuin mikään edellisistä vuosikymmenistä. Niiden yleistymistä on kuitenkin usein auttanut enemmän mainontaan perustuva uutuuden tavoittelu kuin puhtaasti asialliset tai taloudelliset syyt. Sodan jälkeisen pula-ajan huonoon rakentamistapaan johtanut väärin käsitetty sosiaalisuuden ja primitiivisyyden tavoittelu synnytti vuosikymmenen lopussa reaktiona jopa loisteliaisuuden halun, joka tosin useimmiten tyytyi kaupalliseen ja katoavaan pintakiiltoon. Tämä koskee uusien materiaalien valintaa sekä julkisivujen ja rakennusmassojen muualta lainattua muotokieltä. Arkkitehtuurin kansainvälisten muotivirtausten matkiminen puhtaasti formalistisena tavoitteena on ilmiö, joka lienee ennen kaikkea huomispäivän yleinen teema.

Ylikorkeiden asuintalojen suosiminen ja kauasnäkyvien yksinäisten rakennusmassojen aiheeton sijoittaminen esikaupunkien asemakaavoihin on edelliseen verrattavaa megalomaniaa, mikä tauti näyttää vain viime aikoina pahentuneen. Talojen sopeuttaminen maisemaan ei myöskään saa korkeaa arvosanaa uusilla asuntoalueillamme. Kaupunkikuva on usein jäsennöimätön ja sekava. Ja mikäli siinä on järjestystä, on se kaavamaisen kuivaa ja tympeää. Monet 20- ja 30-luvuilla rakennetut kaupunginosat ovat virheistään huolimatta arkkitehtoonisesti korkeampaa luokkaa kuin 50-luvun sekavat asuma­lähiöt.

Kaupunkien rakentaminen ja asuntojen tuotanto tulee entisestään vain kasvamaan. Koska kysymyksessä on valtavat investoinnit ja miljöön luominen vuosikymmeniksi eteenpäin, olisi täysi syy suorittaa yksityiskohtainen ja objektiivinen analyysi menneen vuosikymmenen tuloksista, ettemme tuudittaisi itseämme aiheettomaan tyytyväisyyteen kehityksen todellisesta tasosta. ↙

Tutustu numeron muuhun sisältöön (ARK 10/1960) →  

IlmoitusAdvert