Julkaistu lehdessä 4/2020 - Empatia

Pääkirjoitus

Pääkirjoitus 4/20: Ihmiset taloissaan

Mika Savela

Edith Farnsworth piti modernista tyylistä, mutta inhosi muun muassa kuuluisan viikonlopputalonsa keittiötä, jossa hän koetti parhaansa mukaan piilottaa roska-astiat näkyvistä. ”Mies puhuu ‘vapaasta virtaavasta tilasta’ mutta oikeasti kaikki voi olla vain tietyllä tavalla”, Farnsworth sanoi talostaan House Beautiful -lehden haastattelussa. Kuva: Carol M. Highsmith Archive, Library of Congress, Prints and Photographs Division

Empatia kuulostaa mukavalta ja kiltiltä: ”joku on ajatellut minua”. Koronaepidemian aikana sanan merkitys tuntuu kuitenkin kasvaneen ja vakavoituneen. On huomattu, että yhteiskunnan turvaverkoilla on merkitystä. On huomattu, että kaikilla ei ole samoja edellytyksiä eristäytyä koteihinsa ja mökeilleen. On puhuttu hyvinvoinnista, rahasta, työstä, kodeista, lastenhoidosta ja ruokatoimituksista – sekä ikuista kasvua vaativasta taloudesta. Toiminta virusta vastaan on muistuttanut, että empatia ei ole vain hetkiin ja tekoihin sidottua. Se tulee esiin myös rakenteissa ja periaatteissa.

Empatia on myös vilahtanut esimerkiksi AA:n arkkitehtikoulua Lontoossa kesän aikana kuohuttaneessa tapahtumasarjassa. Kouluyhteisö äänesti nurin instituution ensimmäiseksi naisjohtajaksi 2018 nimitetyn Eva Franch i Gilabertin ”radikaaliin empatiaan” perustuvan viisivuotissuunnitelman, ja Franch erotettiin epäluottamuksen vuoksi. Kuopattuun suunnitelmaan kirjatut ideat arkkitehtuurin solidaarisuudesta, sosiaalisesta pääomasta, arkkitehdin vallan tiedostamisesta ja kollektiivisesta itsekritiikistä tuntuvat silti puhuttelevilta.

Arkkitehtuurin ja empatian suhde on kaksijakoinen. Taiteessa näkemyksellisyydelle, ”komeudelle”, on paikkansa. Samalla puhutaan paljon ”hyvästä suunnittelusta”. Termi sisältää ajatuksen universaalimmasta ja kaikille sopivasta maailmasta. Ristiriitoja tästä asetelmasta on helppo löytää esimerkiksi modernin arkkitehtuurin kaanonista.

Miettikö Mies van der Rohe, miltä yksinasuvasta munuaistutkijasta voisi tuntua kylmähkössä lasilaatikossa syksyisin keskellä pimeää luontoa? Mihin keittiön roskakorin saisi piiloon? Miten paljon asukkaan olisi mukauduttava, antauduttava talolleen?

Ludwig Mies van der Rohen kuulu Farnsworth House on ikuistettu muun muassa Lego Architecture -sarjaan. Arkkitehdit ympäri maailman tunnistavat lasitalon suunnittelijansa brändin puhdaspiirteisenä edustajana. Ennen talon valmistumista tilaaja Edith Farnsworth kuitenkin haastoi arkkitehdin oikeuteen. Farnsworth kertoo muistelmissaan halunneensa ajanmukaisen ja edullisen viikonloppukodin, mutta koki lopulta joutuneensa arkkitehdin koekaniiniksi. Ajan lehdistökeskustelu asettui asukkaan puolelle ja tarttui modernin arkkitehtuurin elitismiin ja esteettiseen pakkovaltaan. Arkkitehtuuri nostettiin esiin jopa kommunismin välikappaleena. Katkeran kiistan jälkeen arkkitehti voitti oikeusjutun; olihan tilaaja hyväksynyt luonnospiirustukset.

On jokseenkin vaikeaa kuvitella Mies van der Rohea erityisen eläytyvänä ja empaattisena arkkitehtina. Miettikö hän esimerkiksi, miltä yksinasuvasta munuaistutkijasta voisi tuntua kylmähkössä lasilaatikossa syksyisin keskellä pimeää luontoa? Mihin keittiön roskakorin saisi piiloon? Miten paljon asukkaan olisi mukauduttava, antauduttava talolleen? Lasitalo tuntuu yhtä aikaa sekä arrogantin järjettömältä että arkkitehtonisesti ansiokkaalta. Jotain samaa on myös keskustelussa niin sanotuista ”rumista taloista”. Betonilähiön voi nähdä linjakkaana esimerkkinä aikansa suunnittelusta tai karun ankeana laatikkoleikkinä marraskuun mutavellissä. Molemmat kärjet jättävät huomiotta kuitenkin myös paljon muita näkökulmia.

Olipa kyse sitten arkkitehtuurista tai maailmasta sen ulkopuolella, tärkeämpää olisi kysyä: tiedämmekö millaista elämä ja arki yhteiskuntamme kaikille jäsenille on? Ymmärrämmekö tai näemmekö näitä kokemuksia? Tuoreessa podcastissaan Yhdysvaltojen edellinen ensimmäinen nainen Michelle Obama pohtii synnyinkaupunkiaan Chicagoa ja omaa lapsuuttaan. Osa hänen ikätovereistaan ei koskaan liikkunut omilta asuinalueiltaan toisaalle. Nämä lapset eivät koskaan nähneet suuria järviä tai Chicagon kuuluisaa arkkitehtuuria, vaikka asuivat niiden vieressä. Suomesta käsin amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmat voivat tuntua kaukaisilta. Yhtenäinen kulttuuri on pitänyt julkisen yhteiskuntamme ympäristöt melko tasa-arvoisina, mutta nykyään tilallisesti eriarvoisia rakenteita on alkanut syntyä yhä enemmän meillekin. 

Keskustelu empatiasta ei toki voi olla täysin puristista. Empatia suunnittelussa tarkoittaa vähintään sitä, että on hyväksyttävä toisten näkökantojen läsnäolo siellä, missä on kyse eletystä ja koettavasta elämästä. On empaattista, että tiskit on helppo tiskata ja jätteet on helppo lajitella. Samoin on empaattista, että taloista huolehditaan, kouluja, pyöräteitä, sairaaloita ja päiväkoteja suunnitellaan. Mutta samalla olisi kohdattava laajemmin rakentamisen ja hankkeiden vaikutukset. Mitä kaikkea muuta tapahtuu omien kokemuspiiriemme ulkopuolella, kun arkkitehtuuria tehdään ja siitä puhutaan? Mitä jää tekemättä, sanomatta, ja kuulematta? ↙