IlmoitusAdvert

Julkaistu lehdessä 2/2021 - Perinne ja uudistuminen

Pääkirjoitus

Pääkirjoitus 2/2021: Aika ja materia

Kristo Vesikansa

Pyrkimys hiilineutraaliin rakentamiseen on nostanut materiaalit entistä keskeisempään rooliin arkkitehtuurissa. Jatkossa jokaisesta rakennushankkeesta tulee tehdä vähähiilisyyslaskelma, jossa tärkeässä osassa on materiaalien tuottamiseen tarvittava hiilidioksidimäärä. Tässä vertailussa betoni ja teräs – modernistisen arkkitehtuurin kulmakivet– ovat pärjänneet huonosti puun, saven ja muiden luonnonmateriaalien rinnalla. Toinen keskeinen mittari on rakennuksen oletettu elinikä. Monien viime vuosikymmeninä rakennettujen talojen kohdalla se on jäänyt suhteettoman lyhyeksi, mikä on herättänyt epäilyjä modernin rakennustekniikan mielekkyydestä yleisemminkin. Huomio on kohdistunut erityisesti monikerrosrakenteisiin, jotka ovat Suomessa hallinneet rakentamista 1960-luvulta lähtien. Ne näyttävät edellyttävän täydellistä uusimista viimeistään puolen vuoden vuosisadan jälkeen – ellei taloudellisesti kannattavampaa ole purkaa koko rakennusta uudisrakennuksen tieltä. Kestävän rakentamisen näkökulmasta kumpikaan vaihtoehto ei vaikuta kovin mielekkäältä.

Absurdilta näyttävä tilanne on saanut monet arkkitehdit viime vuosina tutkimaan yksiaineisten massiivirakenteiden mahdollisuuksia. Ratkaisuja on etsitty sekä modernisaation myötä unohtuneista tekniikoista, kuten hirsiseinistä ja tiilimuureista, että uusista materiaali-innovaatioista – tai näitä luovasti yhdistelemällä. Opiskelijatöissä massiivirakenteet ovat jo vuosia olleet valtavirtaa, mutta käytännön toteutusten tiellä ovat edelleen monikerrosrakenteita suosivat rakennusmääräykset, vakiintuneet käytännöt ja usein myös korkeammat kustannukset. Kourallinen koerakentamishankkeita on tästä huolimatta ehtinyt valmistua. 

Kuten Elina Koivisto kirjoittaa tämän numeron johdantoartikkelissa, massiivirakentamisen kentällä on tällä hetkellä monenlaisia toimijoita, eikä edes käsitteen määritelmästä ole päästy yksimielisyyteen. Olisiko tärkeintä houkutella markkinoille mahdollisimman paljon erilaisia vaihtoehtoja vai päättää etukäteen yhteisistä kriteereistä? Puhdasoppisuuden ongelma kietoutuu myös kysymykseen, miltä massiivirakenteisen talon tulisi näyttää ulospäin. Pitäisikö arkkitehtuurin pyristellä kaikin keinoin irti monikerrosrakenteiden estetiikasta ja löytää ilmaisukeinonsa uusista materiaalisista ominaisuuksista? Vai tuleeko kantavaan rakenteeseen suhtautua pelkkänä hiilivarastona, joka voidaan pukea ympäristön tai suunnittelijan ihanteiden mukaiseen asuun? Entä miten tähän yhtälöön sopivat uudisrakennukset, joiden massiivirakenteisilta näyttävät tiilimuurit ovat todellisuudessa hento kuori tavanomaisen monikerrosrakenteen edessä? 

On vaarana, että arkkitehtuuri pelkistetään matemaattiseksi kaavaksi, jossa hiilidioksiditonnien laskeminen jättää varjoonsa rakennustaiteen muut merkitykset.

Rakentamisen hiilijalanjälkeä koskevassa keskustelussa on vaarana, että arkkitehtuuri pelkistetään matemaattiseksi kaavaksi, jossa hiilidioksiditonnien laskeminen jättää varjoonsa rakennustaiteen muut merkitykset. Tällöin lähestytään paradoksaalisesti rationalistista ajattelutapaa, joka pitkälti aiheutti ne ongelmat, joita nyt joudumme ratkomaan. Varoittavana muistutuksena toimikoon Bauhausin johtajan Hannes Meyerin vuonna 1928 esittämä väite, että arkkitehtuuri – ja kaikki muutkin asiat maailmassa – voidaan ilmaista kaavalla: funktio x talous. Jälkikäteen voidaan onneksi todeta, ettei tämä estänyt Meyeria ja hänen hengenheimolaisiaan suunnittelemasta puhuttelevia rakennuksia – arkkitehtuurissa teoria ja käytäntö kulkevat usein rinnakkaisia polkuja.

Laajemmasta perspektiivistä materiaalisuutta tarkastelee intialainen Bijoy Jain, joka palkittiin tänä vuonna Alvar Aalto -mitalilla. Tämän numeron haastattelussa hän korostaa kosketusaistin kautta välittyviä merkityksiä ja toisaalta rakennuksen roolia yhtenä välivaiheena materiaalien kiertokulussa. Jainin työt ovat erinomainen todiste siitä, että arkkitehtuuri voi olla samanaikaisesti paikkasidonnaista ja yleismaailmallista. Paikallisen ja universaalin tematiikkaa käsitellään tässä numerossa myös muista maantieteellisistä ja kulttuurillisista lähtökohdista käsin. Suomen näkökulmasta erityisen tärkeitä ovat globaalin ilmastomuutoksen vaikutukset arktisille alueille ja niiden paikallisyhteisöjen elinolosuhteisiin. Niistä aiheutuvien ongelmien ratkaisemiseen suomalaisilla arkkitehdeille voisi olla paljon nykyistä enemmän tarjottavaa.

Materiaalisuus on voimakkaasti läsnä myös tässä numerossa esiteltävissä projekteissa. Rakennukset eroavat toisistaan mittakaavaltaan, käyttötarkoitukseltaan ja sijaintipaikaltaan, mutta jokaisen identiteetti muodostuu materiaalien kautta, oli kysymys sitten massiivisesta runkorakenteesta tai kosketusherkistä pintatekstuureista. ↙

IlmoitusAdvert