IlmoitusAdvert

Julkaistu lehdessä 5/2021 - Vanhaa täydentäen

Artikkeli

Kuinka vanhaa pitäisi täydentää?

Kristo Vesikansa

Kuvitus: Eija Vehviläinen

Moderni vai traditionaalinen? Kutsuimme kolme asiantuntijaa keskustelemaan siitä, miten arkkitehtuurin tyylikeskustelu olisi mahdollista tuoda nykypäivään.

Sata vuotta sitten modernistisen arkkitehtuurin pioneerit halusivat jättää hyvästit historiallisille tyylisuunnille ja nostaa keskiöön rakennusten toiminallisuuden, rakenteellisuuden ja terveellisyyden. Tavoitteesta huolimatta myös modernismille vakiintui pian omat tyylipiirteensä. Viime vuosina julkisessa keskustelussa ovat voimistuneet vaatimukset ”uusvanhasta” eli historiasta aiheitaan lainaavasta arkkitehtuurista. Toisaalta myös arkkitehtien suunnitelmissa on alkanut näkyä yhä enemmän symmetriaa, kaariaukkoja ja vastaavia klassiseen perinteeseen palautuvia aiheita, eikä modernismin perinteellä näytä olevan tämän päivän arkkitehtiopiskelijoille samaa merkitystä kuin edellisille suunnittelijasukupolville. Miten tyylikeskustelu olisi mahdollista tuoda nykypäivään? Mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme rakennusten tyyleistä? Arkkitehdin päätoimittaja Kristo Vesikansa keskusteli aiheesta kahden arkkitehdin ja estetiikan tutkijan kanssa. 

Keskustelijat vasemmalta oikealle: JUHA ILONEN. Arkkitehti, taiteilijaprofessori. Kiinnostunut Helsingin keskustan ominaisluonteesta ja sen vaalimisesta. Kirjoittanut useita kirjoja, joissa käsitellään kaupungin olemuksen tuottavia marginaalisia ilmiöitä. / SANNA LEHTINEN. Ympäristö- ja kaupunkiestetiikan tutkijatohtori Aalto-yliopistossa, estetiikan dosentti Helsingin yliopistossa. Kiinnostunut esteettisten ja eettisten arvojen yhteyksistä. / AUVO LINDROOS. Arkkitehti, Futudesign-arkkitehtitoimiston osakas. Suunnitellut useita täydennysrakentamis- ja muutoskohteita Helsingin keskustan keskeisimmille paikoille. / KRISTO VESIKANSA. Arkkitehti-lehden päätoimittaja. Tutkinut modernin arkkitehtuurin historiaa.

Olemmeko liian polarisoituneita?

Kristo Vesikansa: Kun puhutaan täydennysrakentamisesta, meillä tuntuu olevan kaksi eri keskustelua. Toinen liittyy siihen, kenen ehdoilla rakennetaan, mitkä ovat paikkoja mihin voidaan rakentaa ja missä mittakaavassa. Siinä keskustelussa rakentamisen arkkitehtoniset piirteet jäävät sivuun. Toinen keskustelu koskee tyyliä ja sitä, minkä näköistä arkkitehtuuria halutaan. Siinä taas taloudelliset ja yhteiskunnalliset näkökulmat jäävät sivuun. 

Molemmat keskustelut ovat varsin polarisoituneita. Ensimmäisessä vastakkain ovat taloudelliset voitot sekä kulttuuri- ja viherympäristö. Jälkimmäisessä modernismi ja traditionalismi, kärjistetysti arkkitehdit ja maallikot. Toivoisin itse, että näistä voitaisiin keskustella monipuolisemmin ja päästä vastakkainasetteluista eteenpäin. Miten te näette asian?

Sanna Lehtinen: Jos katsotaan esimerkiksi sosiaalisen median ryhmiä tai organisoituneempaa toimintaa, joka ajaa perinteistä arkkitehtuurityyliä ohjelmallisesti, näyttää keskustelu polarisoituneemmalta kuin mitä se onkaan. Näen tämän arvojen kamppailuna: esteettiset valinnat kertovat yhteiskunnan vallitsevista arvoista. Meillä ei – onneksi – ole yhtä arvosettiä, vaan on luontevaa, että arvoista keskustellaan ja ollaan eri mieltä, toivottavasti mahdollisimman rakentavasti. 

Olen huolissani siitä, että niin kutsuttujen perinteisten arvojen taustalla voi olla vaarallistakin nostalgiaa. ”Ennen kaikki oli paremmin” -ajatteluun liittyy riskejä. Esimerkiksi oikeistopopulismi käyttää hyväkseen tiettyjä esteettisiä ideaaleja. On kansainvälisesti nähtävissä, että estetiikka jaetuissa ympäristöissä on yhteydessä myös politiikkaan eli siihen, miten suhtaudumme vaikkapa maahanmuuttoon. Ennen kaikkea näen uusvanhan kasvavan suosion reaktiona ajan kriiseihin: mietitään, miten voitaisiin turvautua vanhaan sen sijaan, että mietittäisiin uusia ratkaisuja vaikkapa ekologiseen kriisiin. Tässä modernistisenkin perinteen täytyy katsoa peiliin – esimerkiksi rakennusten materiaalivalintoja täytyy alkaa kyseenalaistaa radikaalisti.

Auvo Lindroos: Tyylit menevät sykleittäin. Kun maailma on kaoottisessa tilassa, niin arkkitehtuurin tyylisuuntauksissa hakeudutaan selkeämmälle ja turvallisemmalle alueelle. 

Juha Ilonen: Klassismi tuntuu palaavan aina bumerangina takaisin. Viimeiset 25 vuotta esimerkiksi ikkunajako on ollut epäsäännöllinen erityisesti asuinrakennuksissa. Nyt ollaan siirtymässä taas jonkinlaiseen klassismiin: ikkunat ovat ruodussa, symmetriakin tulee takaisin. Minimalistinen klassismi on akateemista arkkitehtuuria, mutta uusklassismi tulee popularismin siivellä ja siihen liittyy poliittisiakin näkökulmia. Yhdysvalloissa presidentti Trumpin asetus määräsi taannoin kaikki valtion rakennukset rakennettavaksi uusklassiseen tyyliin. Seuraaja pääsi onneksi kumoamaan asetuksen ensi töikseen.

On meilläkin toki asemakaavat ja määräykset, jotka sitovat arkkitehteja. Niissä saatetaan määrätä myös muotoon meneviä asioita, kuten kattokerroksen päälle ylimääräinen kerros, jossa on jotain vekkulia, niin kuin Helsingin Arabianrannan asemakaavassa. Se on rakennussuunnittelijan taiteelliseen työhön puuttumista, mikä menee jo pidemmälle kuin 1920-luvun ruotuun pakottavat julkisivukaaviot.

Lehtinen: Tärkeä kysymys onkin, kuka päättää kauneudesta. Usein päätökset voivat syntyä ikään kuin sivutuotteina. Tuntuu, että näitä ei ole hirveän pitkälle mietitty. Nojaudutaan vain johonkin perinteeseen ja tehdään samalla tavalla kuin ennenkin. 

Kun maailma on kaoottisessa tilassa, niin arkkitehtuurin tyylisuuntauksissa hakeudutaan selkeämmälle ja turvallisemmalle alueelle. 

Nostalgia ja arvot

Lehtinen: Kulttuurintutkija Svetlana Boym puhuu nostalgiasta kahdessa eri merkityksessä. Se liittyy siihen, miten katsomme arkkitehtuurityylejä taaksepäin. Restoratiivinen nostalgia on korjaavaa nostalgiaa. Ajatellaan, että ennen kaikki oli paremmin, joten jos asioita alettaisiin tehdä samalla tavalla kuin aiemmin, niin yhteiskunta olisi eheämpi. Ajatus perustuu totta kai valikoivaan muistamiseen ja tulkintaan siitä, millaista arkkitehtuuri muka ennen oli. Reflektiivinen nostalgia taas pyrkii ymmärtämään mahdollisimman objektiivisesti, mitkä ovat menneen ajan hyviä puolia ja mitä niistä voidaan ottaa uudelleen käyttöön. Esimerkiksi materiaaleihin ja massiivirakenteisiin liittyen on käynnissä kiinnostavaa tutkimusta. Näkisin, että ekologiset reunaehdot sanelevat lopulta eniten sitä, mitä tyyli tulee jatkossa olemaan. 

Kun moderni rakennusperintö alkaa vähitellen muuttua museaaliseksi, niin on kiinnostavaa nähdä, millä tavalla ymmärryksemme siitä muuttuu. Millä tavalla te asian näette? Tuleeko jonkinlainen katkos, vai onko nykyarkkitehtuuri edelleen jatkumoa modernismille?

Ilonen: On harhakuva, että uusvanha tarkoittaisi lainoja ajalta ennen modernismia, 1920-luvun takaa. Kyllähän modernismikin on jo kauan sitten muuttunut tyyliksi, toistellaan samoja ideoita. Kristian Gullichsen oli tässä mestari. Hän poimi ja lainasi suoraan modernisteilta olematta kuitenkaan postmoderni. Esimerkiksi hänen suunnittelemansa Kauniaisten kirkko on häpeilemättä ja innokkaasti tällainen.

Nostalgia on mielenkiintoinen käsite. Jos miettii 1800- ja 1900-lukujen vaihteen omana aikanaan ultramoderneja jugendarkkitehteja, niin he olivat nostalgikkoja keskiajan suuntaan. Keskiaika oli kuningas.

Lindroos: Arkkitehtuurissa tärkeää on, että aiheita kehitetään aikakauden ehtojen ja detaljiikan pohjalta. Kehitystä täytyy tapahtua koko ajan. 

Ilonen: Jos nostalgiasta puuttuu reflektio, niin voidaan kysyä, millä muulla elämän osa-alueella pitäisi palata menneisyyteen. Palattaisiinko tasa-arvossa ikinä 1800-luvulle? 

Lehtinen: Tämä juuri on huolestuttavaa. En näkisi uusvanhassa rakennustyylissä sinänsä mitään ongelmaa. Sille voi olla paikkansa ja käyttötarkoituksensa, mutta kun se yhdistyy poliittisesti kyseenalaisempaan tai eettisesti epäilyttävämpään nostalgian muotoon, niin silloin on syytä olla tarkkana.

Vesikansa: Myös esteettisten tyylien poliittinen merkitys on muuttunut paljon. 1970-luvun uusrationalismi oli hyvin vasemmistolaista ja näki eurooppalaisen kaupunkirakentamisen perinteen vastavoimana markkinavoimille. Tämän päivän laitaoikeistolle siitä on tullut todiste länsimaisen kulttuurin ylivoimaisuudesta. Muodon ja sisällön yhteys on kääntynyt päälaelleen. 

Lehtinen: Itse olen miettinyt aihetta ekologisten kysymysten ja kestävyyssiirtymien kautta ja pohtinut tutkimuksessani ylisukupolvisuutta. Millaista tilaa haluamme tehdä ja mitä merkityksiä välittää tuleville sukupolville? Tällainen ajattelu on perinteisesti vahvasti läsnä arkkitehtien työssä ja koulutuksessa, mutta myös jotain, mikä pitää artikuloida jokaisella aikakaudella uudelleen. Sen ymmärtäminen, millaista elämä tulevaisuudessa on ja millaisia tiloja sitä varten pitää rakentaa, on vaikeampaa nyt kuin 1900-luvulla, kun kaikkea ohjasi ajatus kehityksestä, moderni projekti. Uusvanhaan nojaava ajattelu katsoo vahvasti taaksepäin. Siinä mielessä ajattelen, että se on reaktio ylisukupolvisuuden ongelmaan.

Ilonen: Onhan se myös kaupallista siinä mielessä, että uusvanhalle muotokielelle on löydetty markkinarako. Odotan innolla, että ensimmäinen viime aikoina keskustelua herättäneistä uusvanhoista rakennuksista valmistuu, koska se vähintäänkin kiihdyttää keskustelua, mikä on aina hyvä asia. En olisi ollenkaan huolestunut, että niitä rakennettaisiin muutamakin. On eri asteinen murhe, jos suuret rakennusliikkeet tarttuvat tilaisuuteen. Se tuottaa kaupunginosia, joissa tällainen tulevaisuuteen luottamaton muotokieli vallitsee. Siihen tarvitaan tietysti kaavoittajankin hyväksyntä, joten ei ole kuitenkaan ihan niin helppoa mennä raha edellä. 

Mitä oikeastaan kaipaamme?

Lehtinen: Maallikkokeskustelussa arkkitehtuuriin liittyvät toiveet kiteytyvät esimerkiksi ornamentteihin, tietyntyyppisiin ikkunoihin ja muihin helposti havaittaviin ominaisuuksiin. Voisiko uusvanhaan liitettyä atmosfääriä luoda ennemmin vaikkapa mittasuhteiden tai materiaalivalintojen avulla kuin vahvasti tietyllä tyylillä? Tällaista lähestymistapaa näkee monissa viime vuosien hankkeissa aika onnistuneesti. 

Lindroos: Kyllä tunnelma on paljon kiinni materiaaleista ja mittasuhteista – siis nykyaikaisista keinoista. Kotiin halutaan lämmin ja kiva tunnelma, mutta nykyasunnoista tällaista ei heti välity. Siihen on moniakin syitä. Liian helppo tapa on tuoda keskusteluun vertailukohdaksi jonkinlainen isoäidin asunto.

Lehtinen: Haluttaisiin siis jotain muuta kuin mitä nykyään tuotetaan, mutta sitä ei vain osata riittävästi artikuloida?

Ilonen: Pelkkä materiaali ei ole oleellinen, vaan tekemisen tapa. Erittäin vaatimattomassakin ennen 1960-lukua rakennetussa talossa on usein graniittisokkeli, rapattu julkisivu, muurattu rakenne ja puusepän tekemät ikkunat ja käsin tehdyt pellitykset ikkunan alla. Talo on käsin tehty, mikä on tärkeä asia. Vieressä voi olla tämän päivän huippuarkkitehdin suunnittelema rakennus, todella kauniit mittasuhteet ja kaikki kunnossa, mutta se on rakennettu tuoteosakauppana: on valittu katalogista tuotteita ja parsittu ne työmaalla kasaan. Sokkeli on betonia, ja virheet peitetään repsottavilla listoilla. Siitä ei välity tekemisen ihanuus ja laatu. On helppo sanoa, että vanha talo on paljon miellyttävämpi.

Lehtinen: Kuuntelen tätä kovin iloisena. Arkkitehtuurin ja kaupunkiestetiikan tutkimuksessa painotetaan yksityiskohtien merkitystä esteettisten kokemusten syntymisessä. Laatu syntyy arjessa aika pienistä, mutta yhteen pelaavista asioista. Voisiko yksityiskohtiin huomion kiinnittämisen kautta päästä tunnistamaan sellaisia laatuun vaikuttavia tekijöitä, jotka eivät liity tyyliin? 

Lindroos: Suomessa asuinrakentaminen on melko suljettu markkina. Toimijoita on vähän, ja kaikki tekevät lähes samaa. Asunnon laadusta, sijainnista ja hintatasosta riippumatta kaikki rakennetaan suunnilleen samoista osista. Kun ei kilpailla laadulla, niin vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Kun ei ole vaihtoehtoja, niille ei voi syntyä myöskään kysyntää. Esimerkiksi Sveitsissä, Itävallassa tai Alankomaissa on ihan eri tavalla tarjolla erilaisia ratkaisuja. 

Ekologiset reunaehdot sanelevat lopulta eniten sitä, mitä tyyli tulee jatkossa olemaan. 

Millaisia sääntöjä arkkitehti tarvitsee?

Lehtinen: Olin hiljattain kommentoimassa Suomen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman uutta luonnosta, ja keskustelussa ilmeni vahva konsensus, että meidän tulisi panostaa enemmän korjausrakentamiseen. Onko silloin enemmän varaa räätälöinnille? Voimmeko keskittyä korjaamisessa enemmän laatuun? 

Ilonen: Korjausrakentamiseen liittyy Venetsian julistus vuodelta 1964. Se on mielenkiintoinen paperi, koska se on jumalattoman kaunista tekstiä, täysin vastaansanomatonta. Paitsi yhdessä kohdassa: julistus määrittelee hyvinkin jyrkästi, että jos rakennukseen lisätään uusi osa, niin sen täytyy erottua vanhasta. Se on mielestäni vanhentunut periaate. Sen ei pitäisi olla noin jyrkkä, asiaa tulisi harkita tapauskohtaisesti. Tämä heijastaa 1960-luvun ajatusmaailmaa yleisemminkin. Silloinhan käyttögrafiikkakin oli hyvin kontrastista, mustavalkoista, ja Marimekko kuoseineen löi läpi. Myös arkkitehtuurissa kontrasti oli ylipäätään tärkeää. 

Vesikansa: Auvo, kun olette suunnitelleet lisäosia historiallisiin rakennuksiin, miten olette miettineet asiaa? Millainen uuden ja vanhan suhde on näissä tapauksissa? 

Lindroos: Hiljattain Helsingin päärautatieaseman kylkeen valmistui suunnittelemamme uudisrakennus hotellille. Voimakkaasti suojellussa ja kansallisesti arvokkaassa ympäristössä meidän lähtökohtanamme oli tyylillinen symbioosi. Poimimme arkkitehtuurin pääaiheet, kuten holvikaaret, Eliel Saariselta, mutta teimme niistä todella nykyaikaisia sovelluksia. Esimerkiksi Kaisaniemen puistoon päin oleva julkisivu on hiottua, uritettua betonia, mutta siinä on käytetty kiviaineksena samaa punaista graniittia kuin rautatieaseman pääsisäänkäynnissä. Hionta tuo graniitin näkyviin. Ikkunat ovat nykyaikaisesti ihan julkisivun pinnassa kiinni. 

Ilonen: Eli kaukonäkymässä rakennus näyttää sopeutuvan saumattomasti vanhaan, mutta mitä lähemmäs menee, sitä enemmän paljastuu nykyaikaa?

Lehtinen: Tällainen siirtymä kontrastista symbioosiin on aika kiinnostava!

Vesikansa: Arkkitehti Elmar Badermann määritteli vuonna 1990 ilmestyneessä raportissa Täydennysrakentaminen vanhassa ympäristössä kuusi erilaista tapaa täydentää olemassa olevaa. Ensimmäinen on rekonstruktio eli hävinneiden rakennusten uudelleen rakentaminen, kun taas historisoivat rakennukset vastaavat suunnilleen nykyistä uusvanhan käsitettä. Analogisissa rakennuksissa käytetään valikoivasti ympäristöstä poimittuja elementtejä, ja neutraalit rakennukset yrittävät olla ottamatta mitään kantaa naapureihinsa. Poikkeavat rakennukset ovat selkeästi moderneja rakennuksia, jotka kuitenkin sopeutuvat ympäristön mittakaavaan. Viimeisenä ovat ympäristöstään erottuvat kontrastirakennukset. Kategoriat ovat aina yksinkertaistuksia, mutta mielestäni nämä auttavat hahmottamaan vaihtoehtoisia lähestymistapoja.

Ilonen: Arkkitehdeilla on kaikki mahdolliset keinot käytössään. Siinä mielessä kaava-, suojelu- ja restaurointimääräykset ovat aika jyrkkiä, joko–tai-periaatteella toimivia. Toki määräykset eivät voi olla toisaalta–toisaalta, silloin ne hajoavat käsiin. Herää kysymys, tarvitaanko niitä ylipäänsä. Pitäisikö olla vain yleinen lause, että ”tehkää hyvin”? Vähän niin kuin vanhat kaupungit on rakennettu. Oli hyvin yleisluontoinen korttelijako ja rakennusjärjestys. Mutta koska rakennustapa oli hyvin rajoitettu ja käytössä oli vain niukat resurssit, niin syntyi harmonista kaupunkia – jos harmoninen kaupunki ylipäätään on tavoite. 

Mutta miten tällaista kaupunkia täydennetään? Minusta on hauska ajatella, että uusi rakennus on ikään kuin henkilö, joka tulee uutena jäsenenä yhteisöön. Silloin se joutuu käyttäytymään. Pitää varovasti kysellä ja katsella, tutustua naapureihin ja kunnioittaa vanhempia henkilöitä. Rakennus heijastelee usein suunnittelijansa olemusta ja käytöstapoja. Ehkä kärjistetysti voisi sanoa, että öykkärisuunnittelija tekee öykkärirakennuksen. 

Lehtinen: Mietin tuota öykkäriarkkitehtia. Yhdessä suunnitteleminen ja työryhminä kollektiivisesti työskentely tuntuu lisääntyvän, ja se onkin toivottavaa. Yhdessä tekeminen vaatii arvojen puntarointia. Myös esteettinen monimuotoisuus on tärkeää. Helsingissäkin asuu yhä erilaisempia ihmisiä, jotka tulevat erilaisista taustoista ja joilla on erilaisia esteettisiä arvostuksia. Jollain tavalla rakennusten tulisi heijastaa kunkin hetken esteettisten arvojen yhdistelmää. 

Ilonen: Esteettisten valintojen tekeminen ryhmätyönä on aina hankalaa. Näkisin, että voitaisiin mennä enemmän takaisin 1970-luvun ajatukseen, että rakennetaan systeemiä ennemmin kuin tyyliä. Systeemi syntyisi monialaisena ryhmätyönä kestävän kehityksen vaatimuksista ja sosiaalisesta herkkyydestä. Näihin arvoihin nähden olisi täysin toissijaista, millainen rakennuksen tyyli on. Joku toki määrittelisi lopulta mittasuhteet ja niin edelleen, mutta voisi syntyä mielenkiintoista arkkitehtuuria, jos painopiste olisi enemmän ryhmädynamiikassa. 

Uusi rakennus on ikään kuin henkilö, joka tulee uutena jäsenenä yhteisöön. Silloin se joutuu käyttäytymään.

Kestävyyden estetiikka, kestävä estetiikka

Lehtinen: Perinteinen ajatus kestävyydestä on, että se on jotain todella pitkäikäistä, Pantheonin kaltaista – että rakennetaan samassa käyttötarkoituksessa pitkään pysyvä rakennus. Se ei ole ainoa tapa tuottaa kestävää arkkitehtuuria. Uuteen kestävyysparadigmaan tulisi ottaa mukaan myös väliaikaiset ratkaisut, elinkaaren suunnittelu muokattavaksi tai rakennuksen suunnittelu kokonaan kierrätettäväksi. 

Jos otetaan uudelleen käyttöön perinteisiä rakennustekniikoita, niin samalla katoavat mahdollisesti perusteet käyttää modernistisia tyyliaiheita, kuten tasakattoja. Voisiko ajatella myös niin, että modernistiset tyyliaiheet voisivat yhdistyä vihreän infrastruktuurin lisäämiseen ja teknologiseen kehitykseen? Voisiko modernistisille tyyliaiheille löytyä uusia perusteluita, joita emme ole vielä hirven pitkälle ajatelleet? Modernismiin itsessäänkin liittyy jo nostalgiaa, ja ehkä nykyisissä kestävyyden ajatuksissa ja modernismissa on tiettyjä yhtäläisyyksiä, esimerkiksi tapa käyttää teknologiaa tai vaikka tietynlainen yhteys luontoon – luonto on tärkeää mutta kuitenkin erillään.  

Lindroos: Ehkä modernistiset aiheet on jo käytetty loppuun ja ekologisista rakennusaiheista syntyy uusi suunta. Rakennustapa on osaltaan määritellyt modernismin ulkonäön. Kun materiaalit kehittyvät ja tehdään uudella tavalla, niin pitää löytää myös uusi muotokieli. Uusi ekologinen arkkitehtuuri saa sitä kautta voimansa. 

Vesikansa: Auvo nosti esiin tärkeän kysymyksen: olemme nyt sata vuotta seuranneet modernismin periaatteita, mutta onko se lopultakin kuluttanut itsensä loppuun? Olemmeko siis suuren paradigmanmuutoksen edessä, vai onko traditionalismin kasvaneessa suosiossa kyse vain ohimenevästä trendistä? 

Lindroos: Itse ainakin näen, että aiheet on kulutettu loppuun. Jos miettii viimeisten 20 vuoden arkkitehtuuria, Juhan mainitsemaa ikkunavinksuttelua ja digitaalisen arkkitehtuurin erilaisia kokeiluja, niin tuntuu, että ne ovat jäämässä taka-alalle ja selkeämmät muodot ovat tulossa takaisin. Tässä hetkessä ei ole kuitenkaan selvillä, mihin tämä tulee johtamaan. Ekologisuus pakottaa löytämään uusia tapoja rakentaa. Nykyiset rakennukset tehdään edelleen 1970-luvulla kehitetyllä rakennustekniikalla. Siihen varmasti tulee nopeastikin muutosta. Kun betonielementtirakentaminen väistyy, vaikuttaisi siltä, että vaatimustaso kasvaa ja mikä tahansa ei enää kelpaa. Rakentamisen pitää heijastella uusia arvoja ja tuoda esiin se, että välitämme ympäristöstä. Rakennustapojen muuttuminen johtaa väistämättä myös arkkitehtuurin estetiikan kehittymiseen. 

Ilonen: Mielestäni modernin arkkitehtuurin tarina on rispaantunut reunoistaan, haaroittunut ja moniarvoistunut, mikä on hirveän hyvä asia. Vastakkainasettelun aika on ohi. Mutta jotta tapahtuisi kunnon keikaus, kestävän rakentamisen vallankumous, niin vaaditaan tilanteen tulehtuminen ja ulkoinen kriisi. Se voi olla aurinkomyrsky, ekokatastrofi, meteoriitti tai mikä tahansa – ehkä pandemia, joka menee huonommin kuin nykyinen. Ulkoinen ärsyke tuotti aikanaan jugendin ja modernisminkin. Postmodernismikin syntyi vastakkainasettelusta.

Lehtinen: Uusvanhan esiinnousu on ehkä jotenkin väsynyt asetelma luoda tarkoituksella vastakkainasettelua. Olen vahvasti samoilla linjoilla siitä, että arvokeskustelu on jossain mielessä keikahtamassa, ja ekologiset arvot ovat nousemassa funktionaalisuuden ja esteettisten arvojen rinnalle, mielellään jopa yli. Mietin sellaista tilannetta, että jos betoni yhtäkkiä kiellettäisiin, niin minkä tyyppistä arkkitehtuuria silloin tehtäisiin? 

Lindroos: Tuollaiset lainsäädännössä tapahtuvat muutokset voivat keikauttaa tilannetta nopeastikin. Vaikka siirtymä betonista muihin materiaaleihin toteutettaisiin pikkuhiljaa, niin se johtaisi heti siihen, että betonille alettaisiin miettiä vaihtoehtoja. Kukaan ei halua jäädä jumiin menneeseen. 

Lehtinen: Sehän tässä on. Elokapina istuu kadulla ja on syytä saada aikaan nopeita toimia. Mutta onhan kestävyys aika kompleksinen asia. Mitä kaikkea pitää ottaa huomioon? Ei ole helppoja ratkaisuja, mutta ei myöskään vastakkainasettelujen kautta avautuvia. ↙

IlmoitusAdvert