IlmoitusAdvert

Julkaistu lehdessä 5/2021 - Vanhaa täydentäen

Pääkirjoitus

Pääkirjoitus 5/2021: Jatkuvuuden dilemma

Kristo Vesikansa

Milanolainen arkkitehti Ernesto Nathan Rogers otti 1950-luvun alussa käyttöön käsitteen continuità eli jatkuvuus kuvaamaan pyrkimystä luoda aiempaa läheisempi suhde modernin arkkitehtuurin ja historiallisten perinteiden välille. Seuraavina vuosina Rogers ja hänen kollegansa suunnittelivat Italian kaupunkeihin moderneja liike- ja asuinrakennuksia, jotka lainasivat arkkitehtonisia aiheita, materiaaleja ja yksityiskohtia paikallisista rakennusperinteistä. Aikalaiset tuomitsivat ne helposti harharetkiksi modernismin pääväylältä, mutta nykynäkökulmasta monet näistä rakennuksista näyttävät harvinaisen onnistuneilta sovituksilta vaativiin ympäristöihin.

Kaupunkikeskustojen vilkas täydennysrakentaminen on johdattanut myös suomalaiset arkkitehdit samojen kysymysten äärelle: Miten säilyttää paikan tunnelma ja tuoda siihen samalla uusia merkityksiä? Milloin uudisrakennuksen on syytä jättäytyä taka-alalle ja milloin astua määrätietoisesti esiin? Missä kulkee raja historiallisten muotojen kopioinnin ja uudelleentulkinnan välillä? Suomessa on pitkään vaalittu ihannetta, että uusien osien täytyy aina erottua selkeästi vanhoista, mutta viime aikoina väitteen paikkansapitävyys on alettu kyseenalaistaa eri tahoilla. Olisiko aika vihdoin kypsä Rogersin hahmottelemille synteeseille?

Italian kaupunkikeskustojen täydennysrakentamiseen kehitettyjä menetelmiä ei voi tietenkään siirtää sellaisenaan suomalaiseen kontekstiin. Vuosisatojen aikana muotoutuneen harmonian sijaan urbaania ympäristöämme leimaavat viimeaikaisten yhteiskunnallisten muutosten jättämät jäljet. Pitäisikö täydennysrakentamisessa siis hyväksyä mittakaavojen, materiaalien ja tyylien yllättävät yhteentörmäykset todisteina historiallisista prosesseista? Vai onko sittenkin perustellumpaa korjata edellisten sukupolvien virheet ja luoda illuusio todellisuutta eheämmästä kehityskulusta? 

Milloin uudisrakennuksen on syytä jättäytyä taka-alalle ja milloin astua määrätietoisesti esiin?

Tuttujen ja merkityksellisten paikkojen uudistaminen synnyttää ymmärrettävästi kiivasta keskustelua täydennysrakentamisen periaatteista. Viime aikoina päähuomio on ollut lisärakentamisen paikoissa, mittakaavassa ja toteutustavoissa, mutta myös rakennusten ulkoasut herättävät monenlaisia näkemyksiä. Standardiratkaisuiksi täydennysrakentamisessa ovat viime vuosina vakiintuneen harjakatot, säännölliset ikkunarivistöt ja pylväskäytävät, maustettuna toisinaan kaariaukoilla ja koristeellisilla tekstuureilla. Nämä eivät ole kuitenkaan tyydyttäneet traditionaalisemman arkkitehtuurin kannattajia, jotka vaativat arkkitehdeilta suorempia viittauksia historiallisiin tyylisuuntiin. Sinänsä tervetullutta keskustelua on valitettavasti leimannut tarpeeton vastakkainasettelu ja haluttomuus ymmärtää vastapuolen argumentteja.

Tämän numeron on tarkoitus nostaa esiin näkökulmia, joiden uskomme tuovan lisäsävyjä polarisoituneeseen debattiin. Johdantona aihepiiriin toimii pyöreän pöydän keskustelu, johon kutsuimme kolme asiantuntijaa vaihtamaan ajatuksia traditionaalisen arkkitehtuurin kaipuusta. Monissa Länsi- ja Keski-Euroopan maissa tällaiset suuntaukset ovat vaikuttaneet pitkään modernismin rinnalla. Haastattelussa Zürichissä työskentelevät Mark Ammann ja Anne Hangebruch kertovat, miten he ovat sovittaneet uudisrakennuksia historiallisiin ympäristöihin. Laajempi tyylillinen kirjo rikastuttaisi epäilemättä myös suomalaista arkkitehtuuria, mutta rakennusalan vakavimpiin ongelmiin, asumisen ja rakentamiseen laatuun sekä ekologiseen kestävyyteen, siitä ei ole ratkaisuksi.

Kestävyysnäkökulman sivuuttaminen tyyliä koskevassa keskustelussa on sikäli yllättävää, että perinteestä ammentava muotokieli tuntuisi sopivan kaikkien luontevimmin hankkeisiin, joissa hyödynnetään perinteisiä, kestäväksi tunnettuja rakennustekniikoita, kuten umpitiilimuureja ja painovoimaista ilmanvaihtoa. Monille traditionaalisen arkkitehtuurin kannattajilla näyttää kuitenkin riittävän nykytekniikalla toteutetun talon kuorruttaminen historisoivilla julkisivuaiheilla. Uudenlaista estetiikkaa voi syntyä myös soveltamalla kiertotalouden periaatteita, kuten Iida Kalakoski ja Riina Sirén kirjoittavat omassa artikkelissaan.

Lehdessä esiteltävät projektit täydentävät olemassa olevaa ympäristöä kukin omalla tavallaan. Kuopiossa kansallisromanttisen museorakennuksen ja 1960-luvun kirjastotalon väliin on tehty lisärakennus, joka erottautuu muotokielellään selvästi naapureistaan. Helsingin Sörnäisissä Kuvataideakatemian uudisrakennus edustaa tämän päivän tulkintaa hienostelemattomasta tuotantorakennuksesta – nyt tosin kulttuurintuotannon palveluksessa. Imatralla uusi sähköasema täydentää hienovaraisesti 1920-luvun voimalaitosmiljöötä ja veistokselliset voimajohtorakenteet ainutlaatuista koskimaisemaa. Täydennysrakentaminen kohdistuu jatkuvasti nuorempiin rakennuksiin, joiden arvoja ei ole usein ehditty edes tunnistaa. Onnistunut esimerkki on kymmenisen vuotta sitten valmistunut Sipoonlahden koulu, joka on laajennettu ja päivitetty uuteen aikaan. ↙

IlmoitusAdvert