IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 2/2023 - Hoiva
Pääkirjoitus 2/2023: Hoivaan tarvitaan myös arkkitehtuuria
Hoivarakentaminen sopii erinomaisesti suomalaisen hyvinvointivaltion symboliksi: yhtä lailla sen ihanteille ja tavoitteille kuin monille ongelmillekin. Koko maan kattavan hoivarakennusten verkoston pitäisi – ainakin periaatteessa – taata kaikille kansalaisille yhtäläiset sosiaali- ja terveyspalvelut neuvolasta saattohoitoon. Ikääntyneet, sisäilmaongelmien riivaamat ja pala palalta rakentuneet kompleksit voi toisaalta nähdä vertauskuviksi perusteellista uudistamista kaipaavalle hyvinvointijärjestelmälle.
Ongelmia onkin pyritty korjaamaan uudistamalla sekä sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatioita että itse hoivarakennuksia. Viimeisen vuosikymmenen aikana uusiin sairaaloihin, sosiaali-, terveys-, hyvinvointi- ja seniorikeskuksiin sekä vanhojen rakennusten korjaamiseen on käytetty uskomattomalta kuulostavia summia – pelkästään Oulun yliopistollisen sairaalan uudistamisohjelman kustannuksiksi on ilmoitettu 1,6 miljardia euroa. Investoinnit perustellaan tyypillisesti toimintojen tehostamisella saavutettavilla henkilöstömenojen säästöillä. Arkkitehdin vuosikertoja selaamalla selviää, että kun uuden sairaalan perustamiskustannukset vastasivat 1950-luvulla neljän vuoden käyttökustannuksia, riittää siihen nykyisin vain yksi vuosi. Keskustelua eivät näytä herättävän edes rakentamisen huomattavat ilmastopäästöt.
Hoivarakentamisen edellinen suuri aalto nähtiin 1950–1970-luvuilla, jolloin luotiin keskussairaaloiden ja terveyskeskusten maanlaajuiset verkostot. Kun Arkkitehti esitteli sen tuloksia vuonna 1978, päätoimittaja Markku Komonen arvosteli suuria hoitolaitoksia anonyymistä kalseudesta, nimeten syyllisiksi rakennuttajaorganisaatiot, joissa ”kokonaisvaltaiset päämäärät olivat juuttuneet osanäkemysten ja erillistietojen ryteikköön”.
Seuraavaa laajempaa katsausta sairaala-arkkitehtuuriin saatiin odottaa 36 vuotta. Vuonna 2014 oltiin uuden rakennusbuumin kynnyksellä ja ilmassa oli toiveikkuutta: arkkitehdit kehittivät aiempaa avoimempia, joustavampia ja urbaanimpia sairaalakonsepteja, joissa myös arkkitehtuurin laadulla olisi tärkeä rooli.
Nyt on hyvä hetki tarkastella, onko yhdeksän vuoden takaiset lupaukset lunastettu, vai onko sittenkin jämähdetty Komosen kuvailemaan teknokraattiseen ajattelutapaan. Kokonaiskuvan hahmottamiseksi kokosimme tähän numeroon valikoiman hiljattain valmistuneita sekä rakenteilla ja suunnitteilla olevia hoivarakennuksia, mittakaavan ulottuessa terveyskeskuksista yliopistollisiin keskussairaaloihin. Monissa uusissa rakennuksissa on kiinnitetty kiitettävästi huomiota potilaiden ja henkilökunnan viihtyvyyteen, mutta samalla on pakko kysyä: onko korkea syvärunkoinen rakennus todella ainoa toteutuskelpoinen malli tämän päivän hoivarakennukselle?
Uuden sairaalan perustamiskustannukset vastasivat 1950-luvulla neljän vuoden käyttökustannuksia. Nykyisin siihen riittää vain yksi vuosi.
Yhtenä hidasteena hoivarakentamisen uudistumiselle näyttää olevan suunnittelijoilta suurissa hankkeissa edellytetyt mittavat referenssit. Kun uusilla tekijöillä ei ole juuri mahdollisuuksia saada toimeksiantoja, kasautuvat projektit harvoille, sinänsä ammattitaitoisille toimistoille. Ja siinä missä monet 1950–1970-lukujen onnistuneimmista sairaaloista perustuivat arkkitehtuurikilpailuihin, tällä vuosituhannella sairaalakilpailuja on järjestetty vain kourallinen, osa niistäkin laihoin tuloksin. Tässä numerossa esiteltävä Siltasairaala perustuu vuonna 2015 järjestettyyn kutsukilpailuun, ja Lapin keskussairaalan laajennusta ollaan toteuttamassa samana vuonna pidetyn yleisen kilpailun voittaneen ehdotuksen pohjalta.
Merkittävä muutos viimeisen vuosikymmenen aikana on tapahtunut suhtautumisessa olemassa olevaan rakennuskantaan. Vuoden 2014 sairaalanumerossa monet kirjoittajat toivat esiin, kuinka paljon helpompaa olisi vanhojen sairaaloiden korjaamisen ja laajentamisen sijaan korvata ne uudisrakennuksilla. Tuolloin näin radikaaleista toimenpiteistä oli kokemuksia lähinnä ulkomailta, mutta yhdeksässä vuodessa siitä on tullut vakiintunut toimintamalli myös Suomessa, kuten käy ilmi tiiviistä katsauksesta terveydenhuollon kotoavaan rakennusperintöön.
Tämän numeron muissa artikkeleissa hoivan käsitettä tarkastellaan terveydenhuollon rakentamista laajemmista perspektiiveistä. Hanna Tyvelä kirjoittaa hoivarakentamisesta osana suomalaisen hyvinvointivaltion projektia, ja Emilia Rönkkö ja Helka-Liisa Hentilä hahmottelevat terveysvaikutukset huomioivan kaupunkisuunnittelun edellytyksiä.
Esiteltävät projektit kuvaavat terveydenhuollon arkkitehtuurin erilaisia lähtökohtia. Jyväskylässä on rakennettu kokonaan uusi keskussairaala vanhan sairaalan viereen, Helsingin Meilahdessa täydennetty sairaala-alueen reunaa ja Myllypurossa uudistettu 1970-luvun sairaalarakennus uuden sukupolven seniorikeskukseksi. Lopuksi Serlachius-museoiden taidesauna Mäntässä vie ajatukset hyvinvoinnin kokemuksen alkulähteille. ↙